Onnea ja oivalluksia

”Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.”

**Sisältää affiliate -linkin Kirjottajaklubin kurssille**

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.04.2020 klo. 22:30

Ystäväni,

Kylläpä kirjoitit taas asiaa. Epätäydellisyys on minunkin mielestäni kaunista. Täydellisyyden ja onnellisuuden tavoittelu on vähän kuin kissan leikki laserlelun kanssa. Aina kun vastustamattoman houkuttelevan punaisen pisteen luulee saavansa kiinni, se onkin jo siirtynyt muualle. Ehkä pitäisi olla enemmän niin kuin paras kaverini Aslan, jonka lempilelu on langanpätkä…

Itse asiassa tällä hetkellä koen kykeneväni melko hyvin langanpätkäajatteluun. Toki yksi suuri unelmani on toteutunut, asunhan maalla omassa (*pankin*) talossani. Yksi lasersäde on siis ehkä saatu kiinni. Mutta vaikka minulla on muitakin unelmia, en koe, että onnellisuuteni olisi niistä riippuvainen. Täydellinen arki muodostuu hyvinkin pienistä asioista, vaikka olenkin työtön ja velkainen – epätäydellinen. Rahaa on asumiseen sekä omaan ja kissani ylläpitoon. Alkukuusta voin ostaa kukkakimpunkin pöytää koristamaan. Haastan itseäni uusien asioiden opettelulla ja uskon niiden tuovan parannusta myös tulevaisuuteen. Pienet esteettiset asiat saavat sieluni lämpenemään. Ja vaikka olenkin erakkouteen taipuvainen, minulla on ystäviä, jotka pitävät minusta siitäkin huolimatta, etten välttämättä ota heihin yhteyttä kuukausiin. Siinäpä on monta langanpätkää, joiden kanssa leikkiminen on parempaa, kuin juosta jalat maitohapoilla lasersäteiden perässä. (Siinäkin täytyy olla tarkkana, että erottaa omat tarpeensa muiden tarpeista. Vaatii rohkeutta kertoa pitävänsä vaatimattomasta villalangasta, kun toiset öyhöttävät laserin olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.)

Onnen palasia

On se kyllä kumma, miten paljon kirjoittamalla oppii (kirjoittamisen lisäksi) itsestään. Miki Liukkosen kirjoittajakurssilla olen huomannut, miten paljon kirjoittamistani säätelee se, mitä ajattelen muiden ajattelevan. Samalla tavalla, kuin sinä kirjoitit ennakkotehtävän toteuttamisen kohdalla miettiväsi, mitä sen vastaanottajat haluaisivat sinun kirjoittavan, niin minäkin ajattelen – tiedostamatta – miten minun pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi ”muiden” mielestä hyvää tekstiä. Sehän on aivan tuhoon tuomittu ajatusmalli, joka estää meitä kirjoittamasta omalla äänellämme! Tämä on jälleen sellainen asia, jonka jo periaatteessa olen tiennyt mutta en ole oikeasti kunnolla sisäistänyt. Kurssilla tehtävien harjoitusten avulla asia konkretisoitui, ja hehkulamppu ajatuskuplassa syttyi taas. Tällaiset oivallukset ohjaavat juuri sitä orgaanista kehittymistä, jota me molemmat haluamme edistää. Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.

Kurssille asettamani odotukset eivät itseasiassa ole (itselleni tyypillisiä) epärealistisia vaatimuksia itseäni ja kirjoittamistani kohtaan. Enemmänkin odotan jotain sellaista hyvää, jota en edes osaa kuvittaa tai sanoittaa. Jotenkin vain aavistan, että kirjoittamiseen keskittyminen ja ohjauksen saaminen herättää minussa Jotain. Voihan olla, että sekin on epärealistinen odotus – ehkä alitajuisesti kuvittelen tulevani kirjailijan ohjauksessa itsekin kirjailijaksi! Tämä jää nähtäväksi. Kunhan saan kurssin suoritettua loppuun, kerron kuinka olen muuttunut. Ehkä sormeni ovat muuttuneet kyniksi tai peilistä katsoo Jari Tervo.  

(Tuo Miki Liukkosen kirjoittajakurssi on muuten koko ajan avoinna ja sinne voi ilmoittautua **tästä**. Hintakin on kohtuullinen – minä ainakin maksan mielelläni siitä, että saan kurssin aikana aikaan tekstejä, oivallan uusia asioita itsestäni ja kirjoittamisestani ja saan ammattilaiselta loistavia vinkkejä kirjoittamisen jatkamiseen.)

Myös tuo sinun antamasi kirjoitustehtävä oli taas mielenkiintoinen. Ensin mietin kuumeisesti, mitä voisin kuvailla niin, että sillä voisi ilmaista jotain aivan muuta, kuin kuvailun kohdetta (vaikka tehtävä olikin vain kuvailla eikä kuvittaa). Totta kai minun aivoni toimivat taas niin: Kuvittelin itseni valmiin kirjoitukseni sädekehässä. Onnistuin luettelemaan neliömetrin kokoisen nurmikonkaistaleen kuihtuneet ruohonkorret niin, että lukija huomaakin yhtäkkiä tajuavansa elämän tarkoituksen! Jussi haltioituu sitä lukiessaan, lehdistö saa vihiä lupaavimmasta kirjoittajasta kautta aikojen, haastattelukutsuja satelee, satelee palkintoja…
Kröhöm. Mutta neliölle mahtuu kyllä aika monta heinää. Ei niitä ehkä kaikkia jaksa luetella… Joten päätin sitten kuitenkin vain katsoa peiliin, vaikka tiedostankin, että peilikuva on maailman ehkä kulunein vertauskuva. Siksi yritinkin pysyä tiukasti vain ja ainoastaan kuvailussa. Sitähän sinä pyysit. Huomasin, että on uskomattoman vaikeaa kuvailla näkemäänsä tulkitsematta sitä! Ja kyllähän tekstiin pari tulkintalausettakin jäi. Ehkä joskus kirjoitan tämän tekstin uudelleen niin, että lisäämällä tulkintaa ja taustatarinaa siitä muodostuisi ehjempi ja kokonaisempi. Ehkä. Nyt se on kuitenkin tällainen, epätäydellisenä tässä hetkessä täydellinen.

Peili

Valkoinen seinä, jossa riippuu soikea peili, pystysuunnassa soikea. Siinä lukee erivärisillä meikkikynillä tehdyt tekstit ”sinä pystyt siihen” – sydämiä – ”oot kaunis fiksu ja lahjakas” huutomerkkien kera. Sydämiä on paljon.

Peilissä näkyy vastapäinen vessanseinä ja ovi, joka on auki eteiseen, jossa näkyy oviaukko yläkerran rappusiin. Eteisen lampun alaosa, ison taulun alaosa, äiti Amma pienessä taulussa ja sen alla riikinkukon muotoinen avainnaulakko täynnä avaimia ja heijastimia. Vessan seinät ovat valkoiset. Peilissä näkyy myös vähän vessan kattoa ja kattovalaisinta. Alaosassa peiliä on lääkepurkkeja ja hammastahnatuubi. Allergialääke, astmalääke, nenäsumute, Elmex.

Ja on siinä peilissä sitten vielä vihreä paita. Huppari, josta nousee kalpea kaula ja pää. Leuassa on finnejä, otsassakin muutama. Hiukset, maantien väriset, on vedetty taakse poninhännälle mutta edessä olevat lyhyet haituvahiukset osoittavat mikä minnekin. Otsassa näkyy vaakaryppyjä, ja kun rutistaa kulmia, niin myös pystyryppyjä. Kulmakarvat ovat hyvän muotoiset, niin minulle on sanottu.

Keskellä naamaa on nenä. Pottunokka, niin minulle aina pienenä sanottiin. Se on pyöreä, leveä ja sen alareunassa on isot sieraimet, epäsymmetriset sieraimet, toinen on suora ja toinen on vino. Suun ympärillä on pieniä juonteita. Huulet. Alahuuli on vähän paksumpi kuin ylähuuli. Ja puhuessa suusta pilkottaa vähän hampaita. Ei sillä, että niitä olisi jotenkin erityisen vähän – mutta niistä näkyy vain vähän kerrallaan paitsi jos irvistää oikein isosti. Niitä on ihan normaali määrä ja ne ovat ihan normaalin näköiset. Hammaslääkäri joskus kehaisi, että onpa kauniit hampaat. Kai siitäkin voi olla iloinen.

Hymykuoppa tulee aina välillä näkyviin vasemmalle puolelle poskeen, jos ilmehtii niin, että se on laskettavissa hymyilyksi – kasvolihasten mielestä. Korvat ovat symmetriset ja molemmilla puolilla päätä. Silmät ovat siniharmaat, keskeltä mustat, valkuaiset nimensä mukaiset. Silmänalusten tummuus kertoo siitä, että en ole nukkunut hyvin. Yläluomet ovat raskaat, se on sukurasite.

Ne silmät ovat jo tottuneet peiliin kirjoitettuihin teksteihin. Oot kaunis, fiksu ja lahjakas. Niitä ei enää näe hampaita pestessä tai meikatessa. Sinä pystyt siihen, sitä ei tule katsottua enää niin, että sen näkisi saatikka niin, että sen ymmärtäisi, vaikka siihen olisi todella paljon tarvetta. Ymmärtämiseen.

Jussi! Minä haastan sinut selättämään sen kirotun pyöräretken! Toisin kuin TaiK:n professorit, en pyydä neljää sivua, vaan yhden sivun mittaisen kuvauksen pyöräretkestä, jonka teet ensi kesänä. Käytköhän kenties pyörällä Erottajan Shellillä hakemassa kanisterillisen bensaa autoa varten? Vai oletko lomalla ja näytät lapsille, että isi osaa ajaa pihan ympäri ilman käsiä (-retki se on pienikin retki)? Ehkä ajat päämäärättömästi eteenpäin ja merkittävin matka tapahtuukin omissa ajatuksissasi? Kerro sinä, sinä pystyt siihen! Minä odotan innolla.

Pysykää terveinä! <3

Annastiina

(Epä)täydellisyyttä etsimässä

”Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.04.2020 klo. 23:12

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja aivan uskomattoman hienosta dialogista! Se kutkutteli kaikessa makaaberiudessaan minun lukunystyröitäni erinomaisen hyvin. Juuri tuontyyppisiä oivalluksia maailmaan pitää päästääkin. Se oli ehkä ajatelmaluonnos sinulle mutta lukijalle se oli mitä monimerkityksellisin pikku vuoropuhelu. Ajatteleeko kukaan pyövelin helpotusta, kun tämä on saanut ikävät velvollisuutensa suoritettua? Ja miten helpottuneita ovatkaan ne, joiden pää on leikattu irti. Ah, niin herkullista, synkkää ja hilpeää.

Tuo teksti kuvituksineen ynnä kirjeesi saivat minut pohtimaan paljon keskeneräisyyttä, sen sietämistä ja ennen kaikkea valintoja. Keskeneräisyys on minusta kaunista ja taide pitäisi minusta useammin uskaltaa jättää vähän keskeneräiseksi. Juuri epätäydellisyys kun tekee teoksesta täydellisen. Pikkuinen särö muuten tasaisen kiiltävän posliiniastian reunassa tekee siitä ainutlaatuisen. Massatuotettua täydellisyyttä suoltavat suuret tehtaat, joilla ei ole tarvetta sanoa mitään. Pikkuisen epätäydellisen tai rikkonaisen tarinan synnyttää kuitenkin vain elämä ja elävä ihminen.

Epätäydellisyys vaatii rohkeutta. Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”. Täytyy uskaltaa valita epätäydellisyys. Itse huomaan, että pelkoa ja muita negatiivisia tunteita kirjoittamisessa herättävät useimmiten juuri valinnat. Pitää valita aihe, pitää valita tyyli, pitää valita päähenkilö, näkökulma, ensimmäinen lause… Kaikki ovat aika hurjia valintoja, jotka johtavat aina johonkin suuntaan. Valinnasta riippuu täysin, mihin suuntaan tarina ja teksti lähtevät, ja siksi valinnat kai tuntuvat välillä todella pelottavilta.

Mulla on vessassa epätäydellinen valo, kun lamppu on palanut. Olen opetellut elämään epätäydellisyyden kanssa, kun en ole jaksanut käydä ostamassa uutta loisteputkea.

Juuri valinnan takia jumiuduin ihan täydellisesti Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeiden ennakkotehtävässä. En lähettänyt ennakkotehtäviä, ja siihen oli toki muitakin syitä tässä tänä keväänä mutta yksi tärkeimmistä syistä oli kyllä näin jälkikäteen ajateltuna tuo valinnan vaikeus. Tehtävänantona isotöisimmässä tehtävässä oli kirjoittaa neljän sivun mittainen kohtaus, jonka aihe on ”pyöräretki”. Jumiuduin ihan täysin. Mikä helvetin pyöräretki? Kenen pyöräretki? Miksi juuri pyöräretki? Mitä pyöräretkellä tapahtuu? En minä käy koskaan pyöräretkillä! Mitä ihmettä ne haluavat minun kirjoittavan pyöräretkestä? Minkälaisen muutoksen ihminen voi kokea jonkun ihmeen pyöräretken aikana? En löytänyt pyöräretkeen tarttumapintaa ja tehtävästä tuli päässäni pikemminkin salapoliisitehtävä, jossa yritin alitajuisesti arvailla, että minkäköhänlaisen kohtauksen ne nyt haluaisivat minun kirjoittavan. Minkälainen olisi niiden viisaiden professoreiden mielestä hyvä elokuvakohtaus pyöräretkestä?

Nuoruuden traumat puskivat pintaan ja muistin hyvin ne tuskaisen luovat hetket, kun parikymppisenä intohimoisena elokuvaharrastajana tein elämäni ensimmäisiä pääsykoetehtäviä juuri tuohon samaan kouluun. Olin ehdoton ja intohimoinen unelmoidessani elämästä elokuvaohjaajana. En koskaan päässyt sisään kouluun mutta niissä pääsykokeissa opin jotain tärkeää. Opin, etteivät unelmat aina ole sitä, miltä niiden luulee näyttävän. Pääsykokeissa nimittäin tajusin, etten halunnut siihen kouluun opiskelemaan vaan halusin tehdä jotain ihan muuta elämässäni. Niinpä luovuin siitä unelmasta silloin ja seurasin toista unelmaani teatterimaailmaan. Opin kai tekemään valinnan elämässäni.

Vuosien varrella olen myös oppinut, että olen hyvä tekemään valintoja. Minulla on näkemystä ja kyky esimerkiksi kirjoittaa omanlaisiani näkökulmia auki. Olen myös opetellut olemaan rohkea valinnoissa. Siinä on vielä oppimista – mutta niin kai meillä kaikilla on.
Tällä kertaa valitsin myös toteuttaa antamasi tehtävän. Kirjoitin pienen tarinan, jonka aiheena on toiveen täyttyminen. En tiedä, täyttääkö se aivan tarinan mittasuhteet mutta valitsin nyt tällaisen tyylin ja hyväksyin sen epätäydellisyyden.

Toiveen täyttyminen

Rakas päiväkirja, Eeva tässä taas moi. Minä toivon, että elämäni olisi täydellistä. Pim, toteuta toiveeni! Seis! Älä sittenkään vielä! Millaista se täydellinen elämä muka olisi? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi uusi auto ja kengät, jotka eivät vuoda? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi monta hyvää ystävää ja uusi sametinmusta mahonkivartinen sateenvarjo? Olisiko elämä täydellistä, jos olisinkin jokin villieläin enkä ihminen ollenkaan? Mutta minähän olen jo tohtori, professori, elämänviisas automekaanikko, joka parantaa moottorin yskän. Olen ylikoulutettu kaupan kassa, joka haluaisi perheen, muttei stressiä. Olen lentokieltoon joutunut reppureissaaja jumissa ulkosaaristossa. Vaihdan identiteettiä kuin sukkia mutta yksi on varmaa, en ole koskaan tyytyväinen elämääni. Toiveeni eivät toteudu. En saa koskaan lotossa seitsemää oikein enkä 39 miljoonaa eurojackpotissa. Elämästäni puuttuu suuri rakkaus ja ulkona syöminen. En oikein tiedä, kuka ja mitä haluaisin olla. En tiedä, millainen elämä olisi täydellistä. Ja eihän kukaan voi täyttää minun toivettani, jos en itsekään tiedä, mitä oikeastaan toivon.

Mistä saisi tietää minkälainen elämä olisi minulle täydellinen? Kertoisiko joku toinen sen, jos saisi riittävän pitkään katsoa ja kuunnella minua? Pysäyttäisikö hän minut ja osoittaisi sormella täydellisyyttä, jos hän oppisi tuntemaan minut ja eläisi rinnallani 60 vuotta? Osaisiko hän kertoa minulle täydellisen elämän salaisuuden? Pystyykö ulkopuolinen antamaan sisäisen rauhan? Onko onneni riippuvainen toisesta takojasta vai olenko oman onneni seppä?

Ei tässä seppiä tarvita vaan pikemminkin joku tuomari, joka voi puhaltaa pilliin tai ottaa valokuvan, kun täydellisen elämän punainen merkkivalo syttyy. Aina, kun saavutan jotain täydellistä, se ei enää muka olekaan täydellistä vaan ihan tavallista ja harmaata. Unelma ei enää kelpaa minulle, kun siitä tulee totta. Joskus en edes huomaa jonkin unelmani täyttyneen. Ja joskus huomaan toivovani jotain sellaista, jonka olen jo saanut mutta en vain ole tajunnut jo saaneeni sen. Unelmoin tekeväni suuria tekoja huomaamatta jo tehtyjen tekojeni todellista arvoa.

Voiko siis olla, että elämäni onkin jo täydellistä mutta en vain ole huomannut sitä? Ei. Kyllähän täydellisen elämän nyt sentään jostain tunnistaa. Vai onko täydellisyys sittenkin kuin avaruus? Se vain laajenee laajenemistaan tulematta koskaan valmiiksi. Paitsi sitten, kun se lopulta räjähtää tai katoaa kokonaan. Pam!

Rakas päiväkirja, vaihdan sittenkin toiveeni. Toivon, että elämäni olisi epätäydellistä mutta pystyisin elämään sen epätäydellisen kanssa. Pim, toiveeni toteutui. Kiitos päiväkirja.

Jatkan näemmä päiväkirjatraumojeni purkamista. Työpöytää en ole vielä siivonnut, se saa odottaa sopivampaa hetkeä.

Jäin tässä vielä miettimään tuota Liukkosen kirjoittajakurssia ja sille (ja koko kirjoittamiselle) asettamiasi odotuksia. Kuulisin niistä mielelläni lisää, koska tunnistan itsessäni saman tavan asettaa hieman epärealistisia odotuksia itselleni. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että tavoitteet täytyy asettaa korkealle ja niitä kohti on mentävä täysillä. Silloin riittää, vaikka ne toteutuisivat vain puoliksikin, niin on jo päässyt pitkälle. Mutta toisaalta pitäisi aina yrittää muistaa, että asiat ottavat aikaa, eikä varsinkaan korkealle asetettuihin tavoitteisiin päästä hetkessä. Vuoren huippua on tavoiteltava mutta huipulle päästäkseen on jaksettava harjoitella, on koottava retkikunta ja hankittava taidot ja sittenkin on vielä jaksettava edetä välietappi kerrallaan. Ja juuri nyt jos koskaan tuo mainitsemasi orgaaninen kehittyminen tuntuu itsellenikin parhaalta tavalta edetä. Kirje kerrallaan, tehtävä tehtävältä löydän rohkeutta ja uskoa omaan tekemiseen ja opin jotain uutta, niin itsestäni kuin kirjoittamisestakin. Kirjoita siis kokemuksistasi kurssilla sekä odotuksistasi ja niiden toteutumisesta.

Heitän lopuksi vielä tehtävän, jossa joudut ensin tekemään hyvin konkreettisen valinnan ja sitten keskittymään tarinan sijaan kuvailuun. Valitse kodistasi tai jostain muuten sinulle sopivasta ympäristöstä yksi noin neliömetrin kokoinen alue (lattialta, seinältä tai vaikka katosta) ja tee mahdollisimman tarkka reportaasi siitä, mitä näet. Pyri piirtämään millimetrin tarkka visuaalinen mielikuva lukijan päähän. Toki luovaksikin saa heittäytyä ja tekstin pituuden saat päättää itse sen mukaan, miten aikaa ja mielenkiintoa riittää.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi.


– Jussi

Liian paljon vaihtoehtoja!

”Enhän minä tässä nytkään toki mitään romaania ole kirjoittanut mutta nollatasosta nouseminen siihen, että kirjoitan kerran viikossa kirjeen ja jonkin pienenkin tehtävän, on suuri.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 03.04.2020 klo.01:19

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi ja suoritetusta kirjoitustehtävästä, jota en antanut. Ihan mahtavaa, että kirjoitit oma-aloitteisesti – ja vieläpä sellaisesta asiasta, joka selvästi yritti estää luovuutesi esiin pääsyä. Sinä otit sen, kannoit mökkirantaan ja käytit sitä luovuutesi ponnahduslautana hypäten sitä pitkin inspiraation metsälampeen! (Anteeksi huono kielikuva, en voinut lopettaa sen kirjoittamista, kun tulin kerran aloittaneeksi!)

Nautin kovasti työpöytäsi ja pääsi sisällön rinnastuksesta. Se on omallakin kohdallani hyvinkin totta, että sotkuisella työpisteellä ajatukset ovat helposti yhtä sekaisia kuin työpistekin. Itse asiassa kirjeesi sai minut siivoamaan oman työpöytäni! Nyt on helpompaa keskittyä kirjeen kirjoittamiseen.

Antamasi tehtävä on vaivannut minua monta päivää. Se vaikutti teatterista tutulta improvisaatiotehtävältä ja olisin toivonut, että minulla olisi ollut täällä joku kaveri improamassa kanssani dialogia. Yksin tehtävä tuntuu vaikealta. Pitäisi päättää, mikä näiden kahden puhujan suhde ja heidän statuseronsa on ja mikä tilanne heidän välillään on tai on ollut tai tulee olemaan. Mikä se asia on, joka heitä helpottaa, ja alkaako keskustelu helpotuksesta vai päättyykö se siihen? Tässä sitä taas ollaan; liian paljon vaihtoehtoja! En tiedä, miksi minulle on niin vaikeaa tehdä tällaisia valintoja. Ehkä se on juuri se kuvitelma, että lopputuloksesta pitäisi tulla täydellinen – ja mieluiten vielä heti kerralla.

Yhden luonnoksen sain kuitenkin piirreltyä kasaan ja mikäli en tässä ennen kirjeen lähettämistä saa hyvää ideaa ja ehdi sitä toteuttaa, niin lähetän sinulle tuon luonnoksen. Se on lyhyt (mutta sitähän sinä pyysit), vähän makaaberi ja vähän absurdi mutta se täyttää tehtävänannon. Tavallaan. Pelkkänä tekstinä se ei kylläkään toimisi mutta kun minulla nyt on tapana piirustella ajattelun tueksi, niin olkoon.  

Olen tässä pikku hiljaa tutustunut Kirjoittajaklubin järjestämään Miki Liukkosen Kirjoittajakouluun, johon ilmottauduin slloin, kun etsin helpotusta vertaistukivajaukseen. Nettikurssi on hyvä formaatti tästäkin syystä; materiaalia voi lueskella ja katsoa omaan tahtiin aina silloin, kun on aikaa ja halua. Toistaiseksi en ole vielä kirjoittanut mitään kurssiin liittyvää mutta Liukkosen alustukset ja tehtävänannot ovat saaneet minut ajattelemaan. Alitajuntani työskentelee jo, sen tiedän. On vain ajan kysymys, milloin kirjoitan ajatukseni ulos. Minulla on kyllä melko korkeat odotukset sille, miten tuo kurssi vaikuttaa kirjoittamiseeni. Toivottavasti en nyt aseta itselleni liian suuria paineita; tavoite on kuitenkin kehittyä kirjoittamisessa ihan orgaanisesti eikä mitenkään tuloshakuisesti… Uskon, että kirjoittamalla Liukkosen kurssin tehtävät ei voi olla kehittymättä ja tajuamatta itsestään uusia asioita, sen verran syvälle siellä tunnutaan menevän.

Oli ihanaa lukea sinun tunnelmistasi tätä kirjeenvaihtoprojektia koskien. Minulla on hyvin samanlaisia ajatuksia aiheesta. Tuntuu jotenkin oikealta, että haastan itseäni kirjoittamisen saralla. Mitä enemmän kirjoitan, sitä oikeammalta se tuntuu. Kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni. Kiitos, että olet kannustanut ja vähän potkinutkin minua tämän kirjeenvaihdon aikana. En tiedä, mitä olisin saanut aikaan, mikäli tätä projektiamme ei olisi. En usko, että paljoakaan. Enhän minä tässä nytkään toki mitään romaania ole kirjoittanut mutta nollatasosta nouseminen siihen, että kirjoitan kerran viikossa kirjeen ja jonkin pienenkin tehtävän, on suuri. Ja suurinta ainakin minun kohdallani on se, mitä on tapahtunut ajattelussani ja itsetunnossani kirjoittamista koskien. Minussa on noussut halu oppia ja kehittyä sekä myös usko siihen, että kirjoittaminen tulee kuulumaan jollain tavalla minun tulevaan toimeentulooni. Ja tästä olen todella onnellinen!

Tästä inspiroituneena haluaisin sinun kirjoittavan pienen tarinan, jonka aiheena on toiveen täyttyminen. Tai sitten voit tietenkin kirjoittaa jotain aivan muuta niin kuin tähänkin asti, heh. Pääasia, että kirjoitat. Olet hyvä siinä!

Kello on taas hujahtanut yli puolen yön… Annan periksi, en keksinyt mitään kunnollista ideaa pyytämääsi dialogiin. Joten tässä se ainoa ajatelmaluonnos, jonka sain aikaiseksi. Kiitos ja anteeksi!

Annastiina

Kirjoittamisen iloa

”Hauskaa voi olla, vaikka ei olisikaan täydellistä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 27.03.2020

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi.

Tuo kaukaisuuteen tuijottelu, mistä kirjoitit, kuulostaa todella tutulta minullekin. Rauhaa ja aikaa sellainen produktiivinen tuijottelu kyllä vaatii. Olen monesti tuijotellut myös väsyneenä ja stressaantuneena tyhjyyteen – mutta silloin päässä ei todellakaan liiku mitään kovin tuottavaa vaan siellä saattaa vaikkapa kaikua jonkun typerän biisin typerä kohta uudestaan ja uudestaan… tai sitten siellä ei liiku mitään. Tiedätkö sen tunteen, kun katsoo jotain mutta ei näe sitä. Ja yrittää ajatella jotain, mitä pitäisi ajatella mutta on niin väsynyt, ettei kykene siihen. Silloin sitä vain lilluu omassa pienessä sumuisessa kuplassaan tajuamatta, että sen ulkopuolellakin on jotain. Onneksi siitä pystyy tahdonvoimalla repäisemään itsensä pois silloin, kun on pakko. Ja onneksi nämä tällaiset sumukuplat ovat huomattavasti vähentyneet yhtä vauhtia stressitasojen kanssa… Olen kyllä superonnellinen, että muutin maalle! Toivoisin, että sinunkin kiireesi ja stressisi hellittäisi (edes vähän) ja että ehtisit silloin tällöin rauhassa tuijotella ja antaa aivojen tehdä taikojaan.

Hauskan tehtävän annoit taas; ruokaresepti, joka on tarina! Kun luin sen ensimmäisen kerran, minulta pääsi sellainen innostunut nauru ja toivoin pääseväni nopeasti tehtävän kimppuun. Juuri silloin en kuitenkaan voinut keskittyä siihen sen enempää, ja kun seuraavan kerran luin kirjeesi herätelläkseni ajatuksia, tehtävä tuntuikin todella vaikealta. Ajattelin sitä todella kirjaimellisesti, ja tuntui aivan mahdottomalta muodostaa reseptistä tarinaa. Jätin tehtävän sivuun, ja siihen läsähti vastenmielisen tehtävän leima (melkein yhtä vahva kuin tiskaamiseen). Kolmannen kerran palasin aiheeseen tänään pakon ajamana, koska kirjeen deadline oli jo lähellä. Ensimmäinen mieleen tuleva asia oli kliseinen lause ”Elämä on kuin resepti”. Tämä sanottiin päässäni vanhan naisihmisen narisevalla ja jokseenkin paasaavalla äänellä, ja siitä tämä sitten lähti. Piirsin sinulle myös mummun, jonka suusta tämä teksti on lähtöisin ja jonka äänellä voit tuon tehtävän lukea. Hän on kyllä ihan vilpitön puheissaan, eikä lainkaan paasaava (vaikka heilutteleekin kauhaa).

Tämän tehtävän kirjoittaminen oli hauskaa! Ja huomaan kyllä selkeän eron kirjeenvaihtomme alkuaikoihin juuri tässä kehtaamisessa. Tiukka kirjoituspipo on hieman hellittänyt otettaan! Ja ajatella, että uskallan lähettää sinulle piirustuksenikin, vaikka olen kyllä tietoinen sen puutteista. Ei tämä ole niin vakavaa. Hauskaa voi olla, vaikka ei olisikaan täydellistä! Niin kuin sanoit, lumipallo on tämän kirjeenvaihdon seurauksena lähtenyt liikkeelle…

Oma osansa pipon löystymisessä oli varmasti myös Kirjoittajaklubin Aivan paskojen kirjoitusten verkkokurssilla. Kun päämääränä on tuottaa mahdollisimman huonoa tekstiä, kynnys kirjoittamiseen madaltuu (kunhan on ensin päässyt eroon ajatuksesta, että ”en minä varmasti osaa kirjoittaa oikealla tavalla huonoa tekstiä”…) Yllätin itseni kurssin aikana muun muassa lähettämällä yhden tekstini muiden kurssilaisten nähtäväksi. Eikä siinä vielä kaikki! Sillä tämä kyseinen teksti sisälsi lyöntivirheitä, jotka tietoisesti jätin korjaamatta! Ne saivat tekstin näyttämään todella huonosti kirjoitetulta, ja olin siitä oikein ylpeä!

Nyt jatkan tutustumista pikkuhiljaa, omaan tahtiini Kirjoittajaklubin ja Miki Liukkosen Kirjoituskouluun (josta kerroin jo viime kirjeessä) ja keskityn sen tehtäviin aina, kun aikaa on. Tässä kurssissa onkin sitten vähän vakavampi lähestymiskulma, kun on tarkoitus tutkia itseään kirjoittajana, löytää rohkeutta olla oma itsensä ja uskaltaa kirjoittaa aidosti. Mielestäni tässä ollaan kirjoittamisen peruskysymysten äärellä.

Kevät on ottanut harppauksia eteenpäin täällä (Rovaniemeen verrattuna) etelässä. Olemme istuneet monena päivänä parhaan kaverini kanssa pitkiä aikoja leikkimökin rappusilla ja nauttineet auringon lämmöstä. Aslan on jopa ottanut pienet torkut ulkosalla, niin mukavan rentoa sen mielestä tämä kevätsäässä ulkoilu on. Olen jo pari viikkoa yrittänyt kirjoittaa sitä samaista laulua, mistä jo viimeksi kerroin mutta se ei vain löydä muotoaan! Nyt parina päivänä olen jättänyt koko biisin tietoisesti sivuun. Jospa pieni tauko tekisi hyvää ja seuraavan kerran, kun otan laulun taas työn alle, jotain ratkaisevaa naksahtaisi paikalleen…

Ulkotoimisto

En taida vieläkään antaa sinulle kirjoitustehtävää, sen verran kiireiseltä kuulostaa tuo elosi edelleen. Toivottavasti kuitenkin jaksat kirjoittaa kirjeen taas ensi maanantaina. Niitä on aina kivaa lukea. (Ja jos yhtäkkiä saat kauheasti lisäaikaa elämääsi ja haluat kirjoittaa tehtävän, niin onhan noissa menneissä kirjeissä pari juttua, tajunnanvirtatehtävä ja minuuttitarina, jotka voit kirjoitella pois…)

Pysy terveenä! Muista jättää aikaa myös perheelle ja levolle! Älä mene sumuiseen kuplaan (kuten minä stressiaikoinani), mene mieluummin nukkumaan.

Annastiina