Kosketuksissa itseen

”Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 15.05.2020 klo. 13:12

Ystäväni,

Valitan nyt (taas) heti alkuun, että kyllä on ollut taas hankalaa saada aikaiseksi mitään! Tätä kirjettä varten pakotin itseni kirjoittamaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Ihan vain, että pääsisin alkuun. Syntyi hajanaisia lauseita eri aiheista. Sitten tein salapoliisin työtä ja yhdistelin samankaltaisia asioita toisiinsa ja täytin aukot. Näin yhtäkkiä minulla olikin kokonaisia ajatuksia ja monta kappaletta kirjettä valmiina ja sitten kirjoittaminen alkoikin kulkea vaivattomasti. Pitäisi alkaa tehdä niin myös blogitekstien kanssa. Ehkä alankin. Ihan kohta…

Ai niin, blogista puheen ollen tässä kolme lausetta, jotka aion upottaa tulevaan blogiini. Tai ainakin ne ovat ohjenuorana minulle, kun sitä kirjoitan.
– Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!
– Suosimalla puutarhassa monipuolisesti luonnonmukaisia kasveja autetaan hyönteisiä, jotka ovat elintärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja siten myös meille ihmisille.  
– Kotipuutarhanhoito ei saa olla pakkopullaa: Muista pitää taukoja ja katsella työsi jälkiä sekä luonnon kauneutta!

Sitkeät krookukset takatalven ympäröiminä

Kaivelin muutama päivä sitten vanhoja valokuvia lapsuudenystäväni syntymäpäiväonnittelua varten, ja käväisin taas menneisyydessä. Mieleen palasi se vahva yhteys, joka minulla ja ystävälläni oli lapsena. Joskus tiesimme vain katsomalla toisiimme, mitä toinen ajattelee ja mitä seuraavaksi tehdään! Minusta tuntuu, että en ole sen jälkeen kokenut niin vahvaa ja puhdasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Aikuisiällä emme ole pitäneet yhteyttä muutamaa kuulumisten kyselyä enempää mutta nyt aion tavata hänet ja tutustua aikuiseen ystävääni. Sen verran jo keskustelimme onnitteluviestin tiimoilta, että huomasin, kuinka eri asioita me muistamme menneisyydestä. Kuinka hienoa olisi päästä kunnolla muistelemaan yhteisiä seikkailuja! Voisimme auttaa toisiamme muistamaan: Kummallakin on varmasti tallentunut mieleen sellaisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joita toinen ei muista.

Ystävän kanssa uskaltaa mitä vain

Olen ollut hieman huolissani siitä, etten muista lapsuudestani ja nuoruudestani kovin paljon mitään. (Minun elämäkerrastani tulisi todella lyhyt.) Mutta nyt tajusin, että eihän aktiivisessa muistissa toki kaikkea voikaan olla; ei kai siellä ole loputtomasti tilaa. Täytyy erikseen ryhtyä muistelemaan, jotta muistaisi. Ja siinä hyvänä alkuunpanijana toimivat esimerkiksi vanhat valokuvat, päiväkirjat tai oikeastaan mikä tahansa menneisyydestä peräisin oleva asia. Edellisessä kirjeessähän totesin musiikin tuovan mieleen tunnelmia menneisyydestä.

Ja arvaa, mikä muu on hyvä tapa saada ajatuksia ja muistoja liikkeelle? No kirjoittaminen!

Rupesin eilen suorittamaan antamaasi (tai alun perin itseni antamaa) tehtävää. Laitoin soimaan Moody Bluesin ”My song” -nimisen kappaleen, jota suuresti rakastan. Kuuntelin sen aluksi läpi vain tunnustellen, minkälaisia tunteita se minussa herättää. Kaipuuta parempaan maailmaan, ikävää johonkin kadotettuun, rohkeasti mutta pehmeästi omana itsenäni olemista, rakkautta ja sen kaipuuta… Aloin kirjoittaa.

Puolen sivun jälkeen aloin itkeä. Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan. Kirjoittaessani ymmärsin menneisyydestäni erään asian, joka vaikuttaa minun olemiseeni ja tunne-elämääni tänäkin päivänä. Niin kipeä kuin tuo oivallus olikaan, olin myös lähes voitonriemuinen: Olin löytänyt itsestäni jotain uutta.

Mitä tästä siis opimme? No, ehkä sen, että jos haluaa tehdä retkiä itseensä, se vaatii aikaa, ajattelua, muistelua – ja ehkä myös kirjoittamista ja musiikkia. (Varmasti mikä tahansa taidemuoto toimii – kenelle mikäkin.) Opin myös sen, että ehkä muistelua ei tarvitse pelätä. Vaikka menneisyydessä saattaakin olla kipeitä asioita, ovat ne kuitenkin palasia itsestä. Jokainen muisto ja oivallus palauttavat takaisin palasen minua. Ehkä jonain päivänä olen ehjä..?

Ymmärtänet, että en liitä tuota mullistavaa kirjoitusta tähän. Se on liian henkilökohtainen, ja asia vaatii vielä tarkkailua ja pohdiskelua ennen kuin siitä voi puhua toisille. Sen sijaan valitsin reippaasti uuden laulun ja aloin kirjottaa uutta tekstiä. Tällä kertaa tartuin tehtävää sarvista hieman rationaalisemmin. Otin musiikista inspiraation mutta en uppoutunut siihen niin totaalisesti, kuin edelliseen kappaleeseen. Kas, runosuoni taas pulpahti ja runohan se sieltä taas tipahti!  

Ei jaksa riidellä enää

Riita ei ole se,
millä haluan elämäni täyttää.
Näyttää maailmakin paremmalta,
kun empatiaa käyttää.

Miten maailma olisi sovussa,
jos edes me emme ole?
Todellinen sopu löytyy,
jos erotamme valheesta toden.

Saatan olla väärässä
mutta niinhän sinäkin saatat.
Toista tajuaa paremmin,
kun on selkeät astinlaatat.

Sano siis suoraan, mikä on!
Onneton ei kannata olla
tällä elämän retkellä.
Voimmehan kohdata keskellä.

Tule ulos – siellä on kevät!
Auringossa haihtuvat riidanjyvät.
Syvät, hyvät mietteet nousevat pintaan
ja valonsäteet rintaan jättäytyvät.

Ota kädestä kiinni,
päästä valo sydämeen!
Aurinkokaan ei tee tenää

– ei riidellä enää!

Inspiraatiokappaleena toimi ah, niin rakkaan The Beatlesin ”We can work it out”.

Pidin todella paljon sinun musiikki-inspiraatiokirjoituksestasi. Siitä huokui vahvuus ja vapaus – ja kummallisuus. Pääsit todella hienosti melomaan tajunnanvirrassasi, joka taisikin tällä kertaa olla voimakkaana kuohuva koski!

Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa.
Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

-Annastiina

Tähän voisi keksiä vaikka jonkun metaforan