Kosketuksissa itseen

”Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 15.05.2020 klo. 13:12

Ystäväni,

Valitan nyt (taas) heti alkuun, että kyllä on ollut taas hankalaa saada aikaiseksi mitään! Tätä kirjettä varten pakotin itseni kirjoittamaan ylös kaikki, mitä mieleen tulee. Ihan vain, että pääsisin alkuun. Syntyi hajanaisia lauseita eri aiheista. Sitten tein salapoliisin työtä ja yhdistelin samankaltaisia asioita toisiinsa ja täytin aukot. Näin yhtäkkiä minulla olikin kokonaisia ajatuksia ja monta kappaletta kirjettä valmiina ja sitten kirjoittaminen alkoikin kulkea vaivattomasti. Pitäisi alkaa tehdä niin myös blogitekstien kanssa. Ehkä alankin. Ihan kohta…

Ai niin, blogista puheen ollen tässä kolme lausetta, jotka aion upottaa tulevaan blogiini. Tai ainakin ne ovat ohjenuorana minulle, kun sitä kirjoitan.
– Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!
– Suosimalla puutarhassa monipuolisesti luonnonmukaisia kasveja autetaan hyönteisiä, jotka ovat elintärkeitä luonnon monimuotoisuudelle ja siten myös meille ihmisille.  
– Kotipuutarhanhoito ei saa olla pakkopullaa: Muista pitää taukoja ja katsella työsi jälkiä sekä luonnon kauneutta!

Sitkeät krookukset takatalven ympäröiminä

Kaivelin muutama päivä sitten vanhoja valokuvia lapsuudenystäväni syntymäpäiväonnittelua varten, ja käväisin taas menneisyydessä. Mieleen palasi se vahva yhteys, joka minulla ja ystävälläni oli lapsena. Joskus tiesimme vain katsomalla toisiimme, mitä toinen ajattelee ja mitä seuraavaksi tehdään! Minusta tuntuu, että en ole sen jälkeen kokenut niin vahvaa ja puhdasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Aikuisiällä emme ole pitäneet yhteyttä muutamaa kuulumisten kyselyä enempää mutta nyt aion tavata hänet ja tutustua aikuiseen ystävääni. Sen verran jo keskustelimme onnitteluviestin tiimoilta, että huomasin, kuinka eri asioita me muistamme menneisyydestä. Kuinka hienoa olisi päästä kunnolla muistelemaan yhteisiä seikkailuja! Voisimme auttaa toisiamme muistamaan: Kummallakin on varmasti tallentunut mieleen sellaisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joita toinen ei muista.

Ystävän kanssa uskaltaa mitä vain

Olen ollut hieman huolissani siitä, etten muista lapsuudestani ja nuoruudestani kovin paljon mitään. (Minun elämäkerrastani tulisi todella lyhyt.) Mutta nyt tajusin, että eihän aktiivisessa muistissa toki kaikkea voikaan olla; ei kai siellä ole loputtomasti tilaa. Täytyy erikseen ryhtyä muistelemaan, jotta muistaisi. Ja siinä hyvänä alkuunpanijana toimivat esimerkiksi vanhat valokuvat, päiväkirjat tai oikeastaan mikä tahansa menneisyydestä peräisin oleva asia. Edellisessä kirjeessähän totesin musiikin tuovan mieleen tunnelmia menneisyydestä.

Ja arvaa, mikä muu on hyvä tapa saada ajatuksia ja muistoja liikkeelle? No kirjoittaminen!

Rupesin eilen suorittamaan antamaasi (tai alun perin itseni antamaa) tehtävää. Laitoin soimaan Moody Bluesin ”My song” -nimisen kappaleen, jota suuresti rakastan. Kuuntelin sen aluksi läpi vain tunnustellen, minkälaisia tunteita se minussa herättää. Kaipuuta parempaan maailmaan, ikävää johonkin kadotettuun, rohkeasti mutta pehmeästi omana itsenäni olemista, rakkautta ja sen kaipuuta… Aloin kirjoittaa.

Puolen sivun jälkeen aloin itkeä. Musiikki oli vienyt minut niin yksityiseen paikkaan, etten ollut käynyt siellä tietoisesti koskaan. Kirjoittaessani ymmärsin menneisyydestäni erään asian, joka vaikuttaa minun olemiseeni ja tunne-elämääni tänäkin päivänä. Niin kipeä kuin tuo oivallus olikaan, olin myös lähes voitonriemuinen: Olin löytänyt itsestäni jotain uutta.

Mitä tästä siis opimme? No, ehkä sen, että jos haluaa tehdä retkiä itseensä, se vaatii aikaa, ajattelua, muistelua – ja ehkä myös kirjoittamista ja musiikkia. (Varmasti mikä tahansa taidemuoto toimii – kenelle mikäkin.) Opin myös sen, että ehkä muistelua ei tarvitse pelätä. Vaikka menneisyydessä saattaakin olla kipeitä asioita, ovat ne kuitenkin palasia itsestä. Jokainen muisto ja oivallus palauttavat takaisin palasen minua. Ehkä jonain päivänä olen ehjä..?

Ymmärtänet, että en liitä tuota mullistavaa kirjoitusta tähän. Se on liian henkilökohtainen, ja asia vaatii vielä tarkkailua ja pohdiskelua ennen kuin siitä voi puhua toisille. Sen sijaan valitsin reippaasti uuden laulun ja aloin kirjottaa uutta tekstiä. Tällä kertaa tartuin tehtävää sarvista hieman rationaalisemmin. Otin musiikista inspiraation mutta en uppoutunut siihen niin totaalisesti, kuin edelliseen kappaleeseen. Kas, runosuoni taas pulpahti ja runohan se sieltä taas tipahti!  

Ei jaksa riidellä enää

Riita ei ole se,
millä haluan elämäni täyttää.
Näyttää maailmakin paremmalta,
kun empatiaa käyttää.

Miten maailma olisi sovussa,
jos edes me emme ole?
Todellinen sopu löytyy,
jos erotamme valheesta toden.

Saatan olla väärässä
mutta niinhän sinäkin saatat.
Toista tajuaa paremmin,
kun on selkeät astinlaatat.

Sano siis suoraan, mikä on!
Onneton ei kannata olla
tällä elämän retkellä.
Voimmehan kohdata keskellä.

Tule ulos – siellä on kevät!
Auringossa haihtuvat riidanjyvät.
Syvät, hyvät mietteet nousevat pintaan
ja valonsäteet rintaan jättäytyvät.

Ota kädestä kiinni,
päästä valo sydämeen!
Aurinkokaan ei tee tenää

– ei riidellä enää!

Inspiraatiokappaleena toimi ah, niin rakkaan The Beatlesin ”We can work it out”.

Pidin todella paljon sinun musiikki-inspiraatiokirjoituksestasi. Siitä huokui vahvuus ja vapaus – ja kummallisuus. Pääsit todella hienosti melomaan tajunnanvirrassasi, joka taisikin tällä kertaa olla voimakkaana kuohuva koski!

Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa.
Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

-Annastiina

Tähän voisi keksiä vaikka jonkun metaforan

Kevään ja musiikin imussa

”Musiikissa on jotain, mikä kutsuu minut aina seikkailuun; musiikki vie ja minä olen vietävissä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.05.2020 klo. 04:46

Rakas ystävä,

Luulitko jo, etten kirjoittaisi tänään kirjettä? Ehei, pois se minusta! Satuin vain nukahtamaan tuossa jo alkuillasta ja olen nyt nukkunut jo reippaasti yli kuusi tuntia ja kellohan on vasta kolme aamuyöllä. Tavallaan olen siis vain herännyt aikaisin tänään kirjoittamaan.

Tänään (tai teknisesti siis eilen) oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen ja se selvästi otti koville. Lomaviikko teki kieltämättä hyvää ja oli kyllä mukava palata töihin taas lomailun jälkeen. Varmasti mielentilaani vaikuttaa myös se, että pohjoisessa mennään nyt ilahduttavasti valoa kohti ja aamuaurinkohan tuolla ulkosalla alkaa nytkin jo loimottaa. Toki tuossa äitienpäivänä saatiin kokea myös erinomaisen hämmentävä luontokokemus, kun vastikään tänne takaisin muuttaneet linnut lauloivat mutta lunta tuprutti taivaan täydeltä samalla, kun yötön yö puski täysillä päälle. Mikä vuodenaika nyt oikein on? Noh, kyllä se tästä kesäksi taipuu.

Kevät on ollut aina suosikkiaikaani. Keväällä alkaa aina jotain uutta, kun luonto herää pitkän talven jälkeen, ulkona tuoksuu multa ja maa ja tuntuu kuin suonissa virtaisi ihan uutta verta ja voimaa. Ymmärrän siis täysin sinun fiiliksesi siitä, että mieli vetää enemmän puutarhaan, kuin blogikirjoitusten äärelle.

Ajattelin kuitenkin haastaa sinua vähän niiden blogien maailmaan, kun olen ymmärtänyt, että sinulla on intoa ja halua tehdä myös niitä. Kirjoitapa siis viimeistään seuraavaan kirjeeseesi kolme (3) lausetta, jotka kirjoittaisit tai ehkä olisit kirjoittamatta blogiisi. Saadaan ainakin tyhjä paperi sotkettua tavalla tai toisella. Jos innostut, niin sinullahan oli niitä blogin aiheita mielessä jo useita, joten voit kirjoittaa kolme lausetta vaikka useampaankin aiheeseen liittyen. Ja lähetät ne sitten mulle joko osana kirjeenvaihtoa tai vaikka jossain messenger-härpäkkeessä.

Hei, nyt tuli muuten mieleen aiempi kokemukseni tänään (tai siis eilen). Tein töissä luovaa työtä ja tuotteistushommia, missä yhtenä tärkeänä työkaluna itselläni on Nykysuomen sanakirja. Se on ihan mielettömän hieno kirja! Pääsin käyttämään sitä nyt pitkästä aikaa mutta aina se yllättää. Suomen kielessä on niin paljon sanoja, joita minä en tiedä saati osaa käyttää. Omaa kieltä voisi rikastuttaa niin paljon. Nykysuomen sanakirjan rinnalle haluaisin vielä Suomen kielen etymologisen sanakirjan – mutta nopealla googletuksella vaikuttaisi siltä, että se on aika kallis opus ainakin uutena. Täytyy pistää hakuvahti nettiantikvariaattiin, josko opusta joskus liikkuisi niillä markkinoilla. Sanat ovat niin mielenkiintoisia. Eikä internetistä löydä samanlaisia sanoja kuin Nykysuomen sanakirjasta.

Kahta en vaihda #nykysuomensanakirja ja…

Ja siitä musiikista, josta kirjoitit kirjeessäsi. Musiikkihan se on kerrassaan kehveliä tavaraa myös. Yhdistelmä sanoja ja säveliä. Ihan mieletöntä tavaraa kummatkin. Musiikki on aina vaikuttanut minuun todella voimakkaasti. Se iskee luihin ja ytimiin, johonkin alitajuiseen ja hyvällä tavalla eläimelliseen, alkukantaiseen osaan minussa. Musiikissa on jotain, mikä kutsuu minut aina seikkailuun; musiikki vie ja minä olen vietävissä. Siksi varmaan rakastan myös tanssia ja tanssimista ja jopa yökerhoja vaikken alkoholia ole koskaan kuluttanutkaan. Tavallaan musiikki onkin minulle jonkinlainen päihde. Siksi antamasi tehtävä oli mitä miellyttävin toteuttaa ja lähdin ilolla tälle musiikilliselle tripille.

Minulle musiikissa on useampia tasoja, koska onhan musiikissa itse musiikin lisäksi usein se tekstikin mukana. Joskus jopa erottamattomana osana. Tavallaan minun päässä teksti ja itse musiikki saattavat kuitenkin erottua aika isostikin omiksi entiteeteikseen. Tätä on vähän vaikea selittää mutta tavallaan voisin sanoa, että hyvissä biiseissä minä yhtä aikaa sekä kuulen että en kuule niitä sanoja. Toisaalta hyvissä biiseissä saatan sitten syväsukeltaa ihan täysillä sanoituksiin ja uiskennella kielellisessä meressä. Toisaalta joskus sanat ovat ihan toissijaisia ja pelkkä musiikin tunnelma ja melodia vievät johonkin maailmaan, ehkä jopa ihan eri maailmaan kuin sanoitus. Ja tämä saattaa vuorotella ihan kuuntelukerroittain. Jollain kuuntelukerralla fiilistelen täysillä esimerkiksi pelkkää kitaraa ja annan sen kietoutua mieleni ja kehoni ympärille. Hurmaavaa ja huumaavaa.

Ah, onneksi minulla onkin uudessa kodissa nyt CD-soitin ja pääsen käsiksi vanhaan levykokoelmaani, josta löytyy monia helmiä. On myös kiva kuunnella pitkästä aikaa kokonaisia albumeita. Onnistuuhan se suoratoistopalveluissakin mutta jostain syystä sitä harvemmin tulee tehtyä. Onnea on vanhanaikainen teknologia. Nyt laitan kuitenkin kuulokkeet päähäni ja annan yhden biisin viedä minut mukanaan. Katsotaan minkälaista tajunnanvirtatekstiä siitä syntyy. Biisiksi valitsin Urus Factoryn ”ANO (mitä kummaa)”.

Torvi soi yössä ja tuuttaa rengin korvaan. Ihan jäätävät tanssit on käynnissä, vanhat ukot moshaavat ja heittävät ylävitosia joen rannalla. Värivalot loistavat ja paikalle saapuu ihan valtava valtamerialus, joka parkkeeraa laituriin ja sieltä kävelee laituria pitkin ulos lisää jengiä, jotka tanssivat ja juovat ja nauravat ja laulavat. Ukkosmyrsky lähestyy taivaalla. Nopeasti ja nopeammin se lähestyy. Pilvet jytisevät. Autot pomppivat ja jengi nousee autojen katolle huutamaan kohti pilviä. Alkaa sataa räntää ja rakeita. Porukka kastuu aivan täysin ja on ihan fiiliksissä. Autot nousevat ilmaan ja leijuvat kuin höyhenet ilmassa. Paikalle saapuu uusi ihminen, tyylikkäästi pukeutunut mies, joka suoristaa kravattiaan. Hänen värinsä on sininen ja hänen ympärillään väreilee aura, joka saa koko muun porukan kiinnittämään huomionsa häneen. Hän aloittaa aivan jäätävän tanssin, ja kaikki muut hyppäävät mukaan. Ilmasto muuttuu jo myrskyksi, mutta miehen aura estää myrskyä viemästä kaikkia mukanaan. Autot ja talot pyörivät ilmassa. Myrskypilvien välistä tunkee kirkkaita auringonsäteitä. Taivas tyhjenee, pilvipeite repeää keskeltä ja kirkas valo loistaa ihmisten päälle. Tanssi jatkuu. Ihmiset nousevat toisensa hartioille. Paikalle saapunut mies nousee ilmaan ja vetää ympärillään olevia mukanaan kohti taivasta.


Kuuntelin heti perään myös Antti Aution kappaleen ”Liikaa”, joka vei mut ihan täysillä mukaansa ja soitin täällä keittiön pöytää vasten ilmapianoa. Enkä edes osaa soittaa pianoa yhtään. Mielettömän hienoja biisejä ja artisteja molemmat.

Antti Autio inspiroi minua piirtelemään vähän pihapetäjää paperille. Hyvä keväinen fiilis vaivaa.

Ursus Factory vei minut tällä kertaa mukaansa yllättävän visuaaliseen seikkailuun. Sanat jäivät aika pitkälti taustalle. Nyt harmittelen tässä, etten luultavasti pääse kesällä näkemään kumpaakaan keikalla. Vaikka ainahan toivossa voi yrittää elellä.

Blogitehtävän lisäksi suosittelen sinua kokeilemaan tätä samaa harjoitetta. Tämä oli ihan todella hauskaa. Jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi

Ajatukset ulkona

”Nyt pitäisi saada tehtyä kaikki tsiljoona kevättyötä puutarhassa!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.05.2020 klo. 01:07

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Ja kiitos, kun veit minut kirjoituksessasi Helvetin porteille. Mitenkäpä muuten sitä ihminen tietäisi, millaista siellä on, ellei joku kirjoittaisi siitä!

Se, mikä sinun kirjoituksissasi on ihanaa, on se pienieleinen ja hienovarainen huumori, jota viljelet vakavimmissakin tilanteissa. On vapauttavaa, kun synkän tarinan luettuaan on pakko päästää pikkuhiljaa sisälle kertynyt huvittuneisuus epäuskoisena tyrskähdyksenä ulos.

Ergonomia on tärkeää! (Siis kissalle.)

Huumori onkin jännä laji, ja vaikea. Hienovarainen hauskuus on ihan parasta. Väkisin tehty, alleviivattu huumori toimii vain harvoin. (Paitsi jos sitä alleviivaa ihan liian paljon. Silloin se muuttuu taas hauskaksi.) Ehkä siksi en pidä kovinkaan montaa stand-up -esitystä hauskana. Aitous on siinäkin kaiken perusta.

Yllättävyys on hauskaa: Että olettaa jotain tapahtuvaksi ja sitten se tapahtuukin aivan toisella tavalla – tai ei ollenkaan. Ja luettelot, jotka alkavat loogisina ja päättyvät yllätykseen… Siksi tuo sinun ”Hitler, Kleopatra ja naapurin Veijo” nauratti.

Paras sketsi, jonka muistan, on sellainen, jossa pianisti kävelee konserttilavalla olevan flyygelin ääreen, istuutuu heittäen frakkinsa liepeet taakseen, asettaa kätensä koskettimille ja jalkansa pedaalille – ja *vrooom* ajaa pois. (Jos muistat, mistä sketsisarjasta tämä on, niin kerro toki. Itse olen unohtanut. Ohut muistikuva minulla on, että pianistia olisi esittänyt Heikki Kinnunen harmaa kiharaperuukki päässään.) Kikatin tälle sketsille lapsena maha kipeänä, ja edelleen mielikuva aiheuttaa naurunpurskahduksen.

Olen ollut tällä viikolla jälleen jumissa kirjoittamisen suhteen. Tiedän, että minun pitäisi kirjoittaa blogitekstejäni, jotta saisin blogini joskus julkaistua – mutta kun nyt on kevät! Ulkona on aurinkoista ja maa on sula. Nyt pitäisi saada tehtyä kaikki tsiljoona kevättyötä puutarhassa!

Pari päivää sitten istuin koko aamupäivän tuijottaen tietokoneen ruutua, enkä saanut mitään aikaan. Lopulta totesin sen olevan täysin järjetöntä – enhän sinä aikana saanut tehtyä kirjoitus- enkä ulkotöitä. Ja niin sitten menin ulos, jossa sain paljon töitä tehtyä. Näinköhän saan mitään kirjoitettua kesäaikaan…

Kirjoitin antamastasi otsikosta runon. Tähän runoon en ole enkä ole olematta tyytyväinen. Se kirjottui jotenkin huomaamatta, muun tekemisen välissä, eikä herättänyt minussa mitään sen suurempia tunteita. Ehkä aihe on jo niin kulunut, että minun versioni vaikuttaa jo valmiiksi vanhentuneelta. Ehkä en vain keskittynyt tarpeeksi. Tai ehkä se onkin vielä kesken. En tiedä. Siinä se nyt kuitenkin on. Ehkä tämä on runo Roope Ankalle hänen sairasvuoteellaan..?

Onko onnea vanheta rahan virratessa?

Koko elämäsi olet palvellut rahaa
Ymmärrätkö, mistä olet jäänyt paitsi
Miltä tuntuu kolikon kylmyys kättäsi vasten
Etkö mieluummin silittäisi rakkaan ihoa

Onko onnea maksaa rakkaudesta
Etkö usko: sinä ansaitset aidon kiintymyksen
Onko onnea, että tiedät tilisi olevan täynnä
Etkö huomaa, että sydämesi on tyhjä

Onko onnea vanheta rahan virratessa
Etkö mieluummin kuuntelisi puron ääntä?

Kuuntelin eilen tiskatessani musiikkia. Oli hämmentävää taas todeta, miten suuri voima sillä on. Muutamien Egotripin kappaleiden mukana tuli tunnelma kokonaisesta aikakaudesta. En edes muistanut mitään konkreettista tapahtumaa mutta koin uudestaan tunteita ja tunnelmia sekä muistin ihmisiä siltä ajalta.

Silloin, kun vielä kuuntelin paljon musiikkia, minulla oli tapana jumittua: Saatoin kuunnella ainoastaan yhtä tiettyä levyä tai artistia vaikka kuukauden tai parikin. Egotripin albumit Helsinki-Hollola ja Matkustaja soivat minulla 2000-luvun alussa ilmeisesti hyvinkin pitkän ajanjakson, koska tunnen niiden musiikin kehossani.

Ajattelin, että olisi mielenkiintoista kirjoittaa musiikin soidessa, sen inspiroimana… Ja koska minä en nyt ehdi sitä tehdä, niin sinä saat ottaa tästä kopin! Laita joku sinulle tärkeä kappale soimaan toistuvasti ja kirjoita sen herättämistä tunteista, ajatuksista, väreistä tai ihan mistä vain – mistä minä tiedän, mitä sinun päässäsi liikkuu. Tämän ei tarvitse olla mikään kokonainen mietitty tarina. Mutta se voi olla sitäkin. Rentoudu. Kirjoita mitä vain.

Toivottavasti lomaviikkosi on mennyt hyvin ja olet saanut levätä. Energiaa tulevaan viikkoon ja onnea uuteen kotiin!

-Annastiina

Teatterin uuvuttama

”On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.02.2020 klo 22:27

Rakas ystävä,

Olen todellakin noussut tänään näyttämölle jälleen. Ja kivusta ja kolotuksesta kropassani huomaan, että olen ollut sieltä poissa pitkän ajan. Herranjestas sitä voikin olla väsynyt, vaikkei kyseessä mikään ratkirailakas liikuntarooli olekaan. Keskustelinkin erään tuttavani kanssa tässä vähän aikaan sitten siitä, miten paljon näytteleminen vie energiaa, kun kyseessä on sekä fyysinen että henkinen rasitus. Silloin keskustelu kietoutui ennen kaikkea ravinnon ja stressitasojen ympärille mutta viitaten sinun kommenttiisi tietokoneen äärellä istumisesta olen kyllä huomannut samaa vikaa itsessäni. Niskahartiaseudun kipu on tavoittanut minut, kun liikunta on vähentynyt huomattavasti.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Mutta kylläpä vaan teatterissa oli hauskaa! Kyllähän se kone vähän yski ensin alkuun mutta vielä se liekki leimahti. Ja nimenomaan parasta on, kun ei tällä kertaa tarvitse kantaa vastuuta juuri muusta kuin omasta roolityöstä. Oli hieno tunne, kun sai seistä siinä vanhalla tutulla Lapin ylioppilasteatterin näyttämöllä, haistaa tuttua tuoksua ja muistella vähän vanhoja. Toisaalta ihanaa on myös, kun vanha talo on täynnä ihan uusia innokkaita ihmisiä. Niinkuin ylioppilasteatterilla on aina ollut. On iso kunnia, kun saan itsekin olla vielä osana tuota perhettä, vaikkakin nyt enemmän jonkinlaisessa kummisedän roolissa.

Ehkä tässä on nyt sitten joku sellainen vaihe menossa, että pitää ottaa vähän askelia taaksepäin, muistella ja kokea kaikkea kivaa, mitä sitä joskus silloin ennenvanhaan tehtiin. Lupaan kyllä, että tämä ei jää pelkäksi vaiheeksi, vaan esimerkiksi tanssi ja musiikki pääsevät taas isompaan rooliin elämässäni.

Ihan mahtava kuulla noista sinun taukojumppatanssihetkistä. Pitää yrittää luoda vastaava kulttuuri omallekin työpaikalle. Pientä venyttelyä ja jumppailua olen yrittänytkin tehdä, kun jossain vaiheessa alkoi niska mennä niin jumiin.

Ja ah, se ylioppilasteatterin kevätretki ja äitienpäivänaikainen sadetanssi ovat kyllä jääneet itsellekin mieleen. Olin silloin muuttanut aika vastikään Rovaniemelle ja olin päätynyt av-alan opintojen myötä mukaan erääseen tv-sarjatuotantoon runneriksi. Ajoin kuvauksista tuotantoyhtiön vuokra-autolla sinne leirikeskukseen. Se levy, jonka tahtiin tanssittiin, oli siellä autossa valmiina ja sitäpä kelpasi luukuttaa Kemijoen rannalla. Levyä en valitettavasti pöllinyt itselleni mutta muistelen sitä hetkeä joka kerta, kun kuulen jossain Blondien ”Heart of Glass” -kappaleen. Siinä hetkessä oli taikaa ja ihana tunnelma. Ja muisto siitä elää vahvana.

Nykyään sitä ei näemmä jaksa ihan samalla tavalla enää pomppia. Tai jaksaa kyllä pomppia mutta seurauksena on paljon kovempi väsymys. Siihen vedoten lykkäänkin taas antamasi tehtävän toteutusta. Mutta! Lupaan, että tästä ei tule tapa, mutta seuraavat kolme viikkoa teatteritreenejä on aina maanantaisin ja tiistaisin, joten kirjoittaminen siirtyy omalta osaltani enemmän loppuviikkoon. Aiemmin hankittu rutiini maanantaikirjoittelusta romuttuu siis nyt mutta menköön se nyt väliaikaisuuden piikkiin. Pitää valmistautua maaliskuuta varten, kun edessä on Taikin elokuvakäsikirjoittamisen ennakkotehtävät. Mukavaa kirjoittamispuuhaa on siis taas edessä!

Toivon todella, että aloitat sen blogin. Näin sosiaalisessa mediassa yhden jakamasi valokuvankin tässä vasta ja siitä tuli jo todella hyvä mieli. Uskon todellakin, että sinulla on sanottavaa, kuvattavaa ja mielenkiintoinen näkökulma tähän maailmaan. Äläkä aloita asettamalla liian suuria tavoitteita itsellesi. Annat mennä vaan ja aloitat pienestä. Kyllä se blogi siitä sitten uomansa löytää, kehittyy ja kasvaa. Jotain kaavaa ja raamia se sitten kuitenkin alkaa noudattaa. Yhdistävä tekijä kaikille kirjoituksillehan on jo sekin, että ne ovat sinun kirjoittamiasi. Ja jos jokin asia on sinusta kiinnostava ja kirjoittamisen arvoinen, joku pienikin asia, niin maailmasta löytyy varmasti monen monituista ihmistä, joita kiinnostaa juuri tuo sama asia tai he ovat kokeneet jotain samanlaista ja nauttivat siitä, kun joku pukee sen ajatuksen sanoiksi ja kuviksi. Päästelet vaan nyt täysillä ja annat helmikuun valon loistaa teksteissä ja kuvissa.

Vähän väsy.

Valon lisääntymisen ja sen vaikutukset huomaa kyllä täällä pohjoisessakin. Elämänilo palautuu ihmisiin, kun aurinko jaksaa vielä neljältä iltapäivällä helottaa jostain taivaanrannasta. Vaikka täälläkin niinikään on satanut märkiä lumirättejä taivaan täydeltä jo monta päivää.

Itse aion lähettää tällä viikolla maailmalle tuon mielipidekirjoituksen. Kiitos vaan silmien lainasta, kommentit ja muutosehdotukset olivat oikein hyvä ja tarpeellisia. Aion lisätä tekstiin vielä ajatuksen siitä, että mielenterveystietoa pitäisi opettaa meille jo koulussa, kuin myös mielenterveydenhoitaja olisi tarpeen. Meidän pitäisi oppia jo paljon varhaisemmassa vaiheessa käsittelemään mielenterveyttä ja mielensairauksia. Jokuhan meille opettaa lapsena senkin, että flunssassa pitää mennä lääkäriin, eikä kouluun tarvitse mennä. Kaikkia sairauksia pitää oppia hoitamaan ja tunnistamaan.

Mutta on kyllä kauheaa miten raastavan vaikeaa tiivistäminen on! 2700 merkkiä tuntui jo aivan murhaavan lyhyeltä kirjoitukselta. Onneksi näissä kirjeissa saa vuodattaa tekstiä niin paljon kuin haluaa. Toki tiivistäminen tekee myös ihan mielettömän hyvää. On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa. Mielipidekirjoitus oli myös kiinnostava muoto, koska piti oikeasti muodostaa jokin mielipide asiasta (yllätys, yllätys). Jouduin kerrankin sanomaan mielipiteeni suoraan. Useimmiten sitä kuitenkin tulee kirjoittaneeksi enemmän sellaisia pohdintoja, että toisaalta asiat ovat niin ja toisaalta taas näin. Huomaan usein osoittavani jonkin ongelman mutta vältteleväni varsinaisen ratkaisun tai tiukan mielipiteen ilmaisemista.

Mielipiteen ilmaisua pitäisi harjoitella ja harjoittaa enemmänkin. Ja useampien ihmisten pitäisi tehdä sitä. Varsinkin tällaisina aikoina, jolloin rasismi, epäluulot ja suoranainen natsismi nostavat päätään, mielipiteitä pitää alkaa tuoda esiin ihan suoraan. Meidän pitää alkaa ongelmien osoittelun lisäksi myös kehittää mielipiteitä ja ratkaisuja.

Eräs tuttavani sanoi taannoin, että hän arvostaa vain yhtä taistolaisajan laulua. Se laulu oli ”Oppimisen ylistys” ja hänen perustelunsa oli se, että hänen mielestään se oli ainoa sen ajan lauluista, joka tarjosi jonkin ratkaisun ongelmiin. Olin ja olen tietysti edelleen hänen kanssaan hivenen eri mieltä mutta hänen sanansa ovat kyllä jääneet mieleeni. Jokin totuuden siemen niissä oli. Mitäpä itse tuumaat? Taistelusta ja mielipiteistä?

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja kirjoitan sinulle myöhemmin tällä viikolla sen antamasi tehtävän. Se herätti jo paljon ajatuksia. Kerään vain vähän voimia.

Hauskaa viikkoa ja kirjoittamisen iloa!

– Jussi

P.S. Lähettämäsi runo oli aivan ihastuttava. Niinhän se on, että tiemme on tarina. Paperia, jolle piirrämme jäljet.

P.P.S. Tehtävä: Anna omalle blogillesi nimi ja ota kolme valokuvaa, jotka kuvaavat ajatuksiasi blogin sisällöstä.

Helmikuun aurinkoa

”Taidanpa tehdä soittolistan, josta voin tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin osaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.02.2020 klo 16:59

Ystäväni,

Olipa kiva kuulla, että nouset näyttämölle jälleen! Uskon, että se tekee hyvää sinulle. Näytteleminen on ollut niin suuri osa sinun elämääsi, että itse asiassa ihmettelen, miten olet jaksanut olla ilman sitä näinkin pitkän ajan. Ja nythän sinun ei tarvitse olla vastuussa teatterin tuloksesta eikä huolehtia muusta kuin omasta panoksestasi teatteriyhteisön yhtenä osasena – eli voit keskittyä vain näyttelemiseen, eikö niin? Nauti siitä!

Olin viime kirjettä kirjoittaessani jotenkin niin kiireen sokaisema, että unohdin kommentoida festarikokemustasi ja fiilistellä kesäsateessa tanssimista – ja tanssimista yleensäkin! Musiikin mukana liikkuminen on kyllä todellakin elämän suola! Onpa ihanaa, että olet saanut muistutuksen siitä festaridiskossa. Ethän nyt unohda sitä taas? Itsekin aina silloin tällöin muistelen ylioppilasteatterin kevätretkeä, ja sitä huumaavaa vapauden ja onnen tunnetta, kun ympärillä on vain ystäviä, musiikkia ja kesäisen lämmintä sadetta, ja vain liikkeellä on väliä. Ah, enpä ole itsekään tanssinut sillä tavalla pitkiin aikoihin!

Tanssin huumaa kevätretkellä vuonna 2009

Mutta liikkeestä puheen ollen, tämä kirjoittamisen vuoksi tietokoneen ääressä istuminen on jumiuttanut joka ikisen kohdan minun kropassani! Puutarhurista työttömäksi istujaksi on pitkä matka, ja liikunnan kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä tilanne on saanut minut kehittelemään kaikenlaisia pieniä liikuntatuokioita, joilla tauotan liiallista istumista. Lempitaukojumppani on tietenkin tanssiminen! Välttämättä siihen ei edes tarvita musiikkia; päässä saa soimaan aina sopivan rytmin kuhunkin fiilikseen. Mutta nyt kun tässä samalla mietin asiaa, niin taidanpa tehdä jonkinlaisen soittolistan, josta voin aina vaikkapa tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin vain osaan. En usko, että taukojumppa siitä enää paljon voisi parantua!

Tällä viikolla minulla on ollut parempi olo. Olen suunnitellut aloittavani kirjoittamaan omaa blogia. Se olisi tämän kirjeprojektin lisäksi sellainen (ainakin näennäisesti) helppo tapa tuottaa tekstiä. Voin kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä ja tuttuja, eikä kirjoitusten tarvitse olla pitkiä eikä noudattaa mitään tiettyä kaavaa tai normia. Lisäksi saan aktivoitua itseäni myös toisessa luovuuden lajissa, joka on jäänyt minulta unholaan, eli valokuvauksessa. Tämä inspiraation puuska johtunee suurelta osin käsillä olevasta vuodenajasta. Helmikuun aurinko saa minut aina heräämään. Se antaa toivoa siitä, että kevät on tulossa. (Tätä kirjoittaessani ulkona kylläkin sataa tiheää, märkää lunta. Mutta joka tapauksessa valo on erilaista, jotenkin keltaisempaa, kuin tammikuussa.)

Helmikuun räntäsade

Tuo lähettämäsi mielipidekirjoitus onkin tärkeästä asiasta. Se toimii kyllä sellaisenaankin hyvin. Mutta koska aina voi parantaa, niin tein tekstiin pari muutosehdotusta. Pari lausetta ottaisin pois, koska niissä oleva asia tulee esiin muualla tekstissä. Loppukappaleesta poistaisin liikaa toistoa (vaikka ymmärränkin, mitä sillä haet), ja siihenkin kirjoitin oman ehdotukseni. (Keltaisella merkityt ehdotan poistettaviksi. Alleviivatut ovat lisäyksiä.)
Siinä on siis silmieni lainaamisen tulos. Muistathan, että ne eivät ole välttämättä paremmat silmät kuin omasi. Ne ovat vain erilaiset. Joten sinä teet itse lopulliset päätökset ja korjaukset – tai jätät tekemättä. 

Lehtikirjoitukset ovat mielenkiintoisia kirjoitettavia siitäkin syystä, että merkkimäärä on rajoitettu. Vaatii paljon miettimistä, kun yrittää saada tekstiin mahdutettua kaiken tarpeellisen. Tiivistäminen on taitolaji. Joskus luovaan kirjoittamiseenkin on hyvä ottaa mukaan jokin rajoitus. Jos jaksat, ehdit ja haluat tuon mielipidekirjoituksen viimeistelyn lisäksi kirjoittaa jotain muutakin, niin tässä sinulle tehtävä: Kirjoita yhden sivun mittainen tarina, joka tapahtuu yhden minuutin aikana.

Itse en nyt ole kirjoittanut mitään rästi- tai muutakaan tehtävää, olen vain ideoinut muutamia blogitekstejä. Yritän saada kirjoitetuksi ensi kirjeeseen mennessä sen taannoin antamasi tehtävän lapsuuden tekstiin reagoimisesta. Mutta nyt jaan kanssasi arkistoistani löytämäni runon, jonka olen kirjoittanut ehkä parikymppisenä. Runo paljastaa minun ennenkin kokeneen kirjoittamisen vaikeutta. Tämä toimikoon vaikkapa muistutuksena siitä, että kyllähän sitä voi kirjoittaa myös siitä, ettei osaa kirjoittaa. Tyhjän paperin kammo on yhtä hyvä aihe kuin mikä tahansa muukin!

tänään
reppu sopii selkääni
ja portaat ovat
kevyet laskeutua


karkaan tyhjän paperin ääreltä

tänään
tie on paperia
kenkäni piirtävät siihen
mieleni jäljet

Mukavaa viikkoa! Toivottavasti helmikuun aurinko paistaa myös sinne pohjoiseen!

Annastiina