Vereslihaa

”Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja:Jussi Olavi
Päiväys: 27.08.2020 klo.23:11

Ystäväni,

Oli ihanaa lukea onnen pilkahduksestasi! Toivotaan, että se ei jää ainoaksi laatuaan vaan sitä seuraa muita pilkahduksia, välähdyksiä, läikähdyksiä ja ryöpsähdyksiä. On kuulemma myös mahdollista saada onnellisuus jäämään ihan kokoaikaiseksi kumppaniksi…

Punaherukoita voi ihan hyvin poimia kissa sylissä

Muistan hyvin tuollaisen (ehkä samankaltaisen) heräämisen omasta elämästäni vuosia sitten. Olin ollut jo pitkään harmaassa limbossa, jossa mikään ei näyttänyt, kuulostanut tai tuntunut oikein miltään – tai jos tuntuikin, niin lähinnä ärsyttävältä.

Sain kuitenkin itsestäni sen verran irti, että tunnistin tarpeen ja ostin ja aloin syödä mäkikuismavalmistetta. Parin viikon päästä olin saunassa ja yhtäkkiä havahduin siihen, että tunsin löylyn ihollani aivan eri tavalla kuin ennen. Solut heräsivät tuntemaan. Valot oli sytytetty. Olin vahvasti ja tietoisesti olemassa ja läsnä.

Herätys oli todella vahva ja se näytti minulle sen valtavan kontrastin, joka hyvinvoivan mielen ja masentuneen mielen välillä on. Tuon sisäisen tapahtuman jälkeen olenkin osannut hieman paremmin ennakoida toimenpiteitä, jos on vaikuttanut siltä, että mieli alkaa luisua taas latteuteen.

Tätä kirjettä kirjoittaessani en ole vielä kirjoittanut antamaasi tehtävää. Yleensä kirjoitan ensin tehtävän ja sitten vasta kirjeen…

Yritin kovasti miettiä, kuka minun elämässäni käväissyt ihminen olisi jättänyt minuun muutoksentekevän jäljen. Jokainen tuttavuus antaa jotain, siitä olen varma, mutta enpä tiedä, onko elämäni muuttunut radikaalisti kenenkään sanomisista tai tekemisistä…

Mielessäni on pyörinyt useakin idea ja näkökulma, josta voisin kirjoittaa mutta en ole saanut vielä aikaan päättää, mitä polkua lähtisin seuraamaan. Jos olisi aikaa, voisin kokeilla kirjoittaa jokaista ideaa ja valita niistä toimivimman mutta – vaikka vapaailta onkin – en ehdi. Nyt alan kuitenkin yrittää jotain…

Syksyä. Vai loppukesää..?


Tunti siihen meni! En tajua, miten aivot toimivat mutta kirjoitin kaksi aloituslausetta, joista toinen oli niin vahva, että se vei mennessään. Tästä tuloksena syntyi runo elämää muuttavasta tilanteesta.

Tässä sekoittuu menneen parisuhteen faktat sekä aavistuksenomainen taiteellinen liioittelu. Kiitoskirje tämä ei ole.


Mä tiesin kyllä, että osaan huutaa
-jopa paiskata lautasen seinään
mutta nyt, kun koetan vakuuttaa
edessäs, että en mä sua pelkää,
nousee uusi tunne, paljon vahvempi
kuin keskenkasvuisen uhma:
Olen nyrkkisi edessä vanhempi,
voisin ylpeyden takia kuolla!
Otan mieluummin iskun, kuin tunnustan,
että pelko syö uskooni reikää.
Voittajana paikalta raahustan,
vaikka veri mun kasvoja peittää.


Sain kirjeestäsi sellaisen kuvan, että sinulla on jo mielessäsi joukko elämässäsi piipahtaneita ihmisiä. Haluaisinkin, että tekisit tämän saman tehtävän. Eli kirjoita kirje ihmiselle, joka on suuresti vaikuttanut elämääsi. Voit vapaasti tulkita tehtävänantoa yhtä laveasti kuin minäkin…

Onnen täplittämää viikkoa sinulle!


Annastiina

Loppukesää. Vai syksyä?

Onnen pilkahdus

”Hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan auki.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.08.2020 klo. 01:37

Rakas ystävä,

Nyt kuulostaa jotenkin tosi synkältä tämä toteamus, mutta minusta tuntuu että olin tuossa yhtenä iltana pitkästä aikaa hetken hyvin onnellinen. Se oli semmoinen aika euforinen hetki, kun kävelin tuossa Rovaniemen vanhan sillan yli keskustaan ja kuuntelin kuulokkeista jotain modernia kansanmusiikkia ja yhtäkkiä semmoinen iloinen tuulahdus pelmahti kasvoilleni.

Kemijoki loistossaan

Se oli jännä tunne, kun jotenkin hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan niin auki, että näin ympärilläni olevia kauniita asioita. Pilviä, pensaita, vettä ja laineita, ohi kiitävät autot, taivaan, auringonlaskun ja kaikkea mitä sitä nyt ihan tavallisia asioita meidän ympärillämme on.

Enhän minä nyt tietysti täysin onneton ole ollut, mutta siinä hetkessä oli jotain sellaista taikaa, että tuli vahvasti mieleen se taannoin antamasi kirjoitustehtävä, jossa olisi pitänyt kirjoittaa siitä hetkestä, kun olin viimeksi onnellinen. Ja oli ilo huomata, että sitä onnea ja iloa oli löydettävissä ihan siitä vierestä, luonnosta ja jopa kaupunkimaisemasta.

Viime viikonloppu tuli vietettyä ihan suhteellisen onnellisesti mökkeillen ja mustikoita noukkien. Poimuri lauloi ja saalistakin tuli ihan kiitettävästi, vaikka apajilla oli monta muutakin noukkijaa jo käynyt. Nyt on sitten pakastettu marjaa, laitettu mustikkapiirakkaa ja tulipa kiisselikin tehtyä. Riittäkööt marjoista iloa nyt tumman talven yli. Hillaa pakkasessa jo vähän olikin ja parin viikon päästä, jos vielä käy puolukoita keräämässä vähän talteen, niin niillä sitä alkaa jo pärjäämään.

Täälläkö niitä marjoja on?

Kiitos kirjeestäsi ja antamastasi kirjoitustehtävästä. Inspiroiduin siitä kovasti. Varsinainen tarina tämä ei nyt minun mittapuuni mukaan ole, mutta joku tällainen minulle tyypillinen sirpale kuitenkin.

MUURI
Pääni sisällä lähtee tivoli käyntiin. Se on fiiliksenä vähän samanlainen, millaiseksi joskus kuvataan hetkeä ennen kuolemaa. Elämä vilistää silmien edessä. Paitsi, että tässä filmissä eivät vilise ne elämän hyvät ja onnelliset hetket, vaan jotain ihan päinvastaista. Tajuntaan räiskähtelee kuvia tekemättömistä töistä, epäonnistumisista, asioista joita en ole vieläkään saanut tehtyä, pelkoja siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, pahaa tietysti. Muutamassa sekunnissa pystyn näkemään kaikki ne pettymykset, joita olen tuottanut. Itselleni ja muille. Suuret ja pienet. Syke nousee, ahdistus kasvaa nopeasti, kropasta häviävät kaikki voimat. Pään sisään tai ympärille täytyy rakentaa nopeasti muuri, ennen kuin koko pakka hajoaa. Muuri vaientaa tivolin. Tivolin äänet eivät hetkellisesti kantaudu korviini, jos tukin ne musiikilla, äänikirjoilla, podcasteilla, youtube-videoilla, televisiosarjoilla. Mutta kyllä se tivoli siellä pyörii yhä edelleen. En voi pysähtyä kuuntelemaan sitä, en ennen kuin olen saanut sen hallintaani. Tivolin laitteet täytyy saada pyörimään yksi kerrallaan, kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa. Sitten en enää tarvitse muuria.

Kirjoittaisitko sinä seuraavaksi avautumisen / kiitoskirjeen jollekin henkilölle, joka on piipahtanut elämässäsi aivan lyhyesti ja ehkä täysin tietämättään vaikuttanut sinuun isosti.

En tiedä pääsetkö yhtään kärryille siitä mitä haen takaa tai onko ihmisillä yleisesti edes tällaisia kohtaamisia elämässään, mutta mulla on elämän varrella ollut joitakin sellaisia ihan mikrotason kohtaamisiakin jopa tuntemattomiksi jääneiden ihmisten kanssa, jotka on kuitenkin antaneet vaikka jonkun kaivatun buustin itsetunnolle sellaisessa hetkessä, kun sitä on eniten tarvinnut.

Noh, kyllä sä joka tapauksessa jotain saat tuosta kirjoitettua. Inspiroidu vapaasti.

– Jussi

Hento kuiskaus pimeässä

Tämä tarina ei ole tosi

”Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 14.08.2020 klo. 11:20

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi ja mahdollisuudesta kurkistaa sekä pikku-Jussin että aikuisen Jussin pelkoihin.

Minun kirjoittamiseni ei ole edennyt niin hyvin, kuin aluksi halusin uskoa. Vahtivuoroni ovat olleet illalla, ja olen ollut suurimmaksi osaksi ulkona. Hyttysten seassa kirjoittaminen ei oikein innosta.

Kuitenkin eilen, kun vietin viimeisen vahtitunnin sisätiloissa, kirjoitin rungon seuraavalle tarinalle. Valitsin sinulle antamistani aiheista ”Milloin olin viimeksi onnellinen?”. Yllättäen en kirjoittanutkaan omasta näkökulmastani vaan lähdin fiktion tielle.

Dystopia on sellaista maaperää, jolle en mielelläni astu esimerkiksi elokuvaa valitessani. Dystopiset kertomukset ovat pelottavia ja yleensä näyttävät myös jotain sellaista kauheaa, joka on jo nykyäänkin nähtävissä ja se tekee niistä vielä pelottavampia. Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.

Oli kuitenkin mielenkiintoista kirjoittaa pieni dystopinen tarina. Hieman minua jopa harmittaa, etten ehtinyt keskittyä tähän pidempään. Olisin halunnut vielä tarkentaa asioiden tilaa. Ehkä joskus jatkan tästä…

Muistan sen ajan, kun voin mennä tapaamaan ystäviäni ilman hengityssuojaa ja kokovartalodesinfiointia. Muistan, että halasimme, suukotimme toisiamme poskille ja nauroimme toistemme suihin pelkäämättä mitään. Sitten asetettiin rajoituksia ja sen jälkeen jälleen uusia, tiukempia rajoituksia. Nyt ovet on suljettu valtion sinetein, ja vain nopeasti vähenevä joukko lääkäreitä ja lähettejä pääsee tuntemaan asfaltin onton kopinan suojapukujen peittämien jalkojensa alla kiirehtiessään tarkoin aikataulutettuihin toimiinsa. Viruksia on jo niin monta, ettei viimeisiä ole edes ehditty nimetä. En ole vielä sairastunut mutta tiedän, että jos nyt saan tartunnan, se on voimakkaampi kuin mikään, mistä olen kuullut.

Tiedän, että en enää koskaan tule halaamaan ketään.

Luulisi, ettei näinä aikoina voisi olla onnellinen. Silti, kun eilen näin ulkopuolelta hakattujen lautojen raidoittamasta ikkunastani hylätyn lähikaupan pihalla lentävän neitoperhosen, katsoin sen laskeutuvan asfalttiaukean keskeltä itsensä eloon tunkeneiden voikukkien päälle ja imevän itseensä makeaa elinvoimaa, minä tunsin vahvan onnellisuuden tunteen. Vaikka minä en pääsekään ulos, on siellä kuitenkin elämän siemen, ja toivo lentää värikkäin siivin keitaalta kaukana kutsuvalle toiselle keitaalle.

Toivon, että saisin viruksista sellaisen, joka ei oksennuta sisälmyksiä ulos, eikä hajota silmien kalvoja. Haluan viimeiseen hetkeen saakka nähdä neitoperhosen ja muistaa, miltä onni tuntuu.


Tämän työrupeaman takia elämä on ollut kovin kiireistä viimeisen parin viikon aikana. Ja jottei ylimääräisiä luppohetkiä pääsisi syntymään, lupauduin pitämään kylämme käsityömyymälän kahvilaa lauantaina. Se tarkoittaa muun muassa hillitöntä leipomista  n – y – t  nyt eli ihan kohta. Lisäksi ennen iltavuoroa pitäisi viimeinkin siivota mustikat, jotka keräsin jo toissapäivänä…
Siksipä lopetan nyt täältä tähän.

Haluaisin sinun kirjoittavan seuraavan kirjeesi oheen tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin.

Kaunista alkusyksyä (tai loppukesää, kuten jotkut sanovat)!

-Annastiina

Eteenpäin

”Pysyvyys ei ole minun juttuni, muutosta pitää aina olla tai muuten kyllästyn.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 28.04.2020 klo. 00:11

Rakas ystävä,


Kiitos kirjeestä ja aivan jäätävän hyvästä räppi-lyriikasta! En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olen ikävöinyt MC RoiBossia. Ja kiitos positiivisuudesta! Se oli juuri se, mitä nyt kaipasinkin ja se oli kyllä ihan varmasti myös jotain, mitä tämä kirjeenvaihto kaipasi. Huomaan, että olin ainakin itse jo vähän vaipunut sellaiseen kurjuuden kierteeseen, jossa voivottelen kerta toisensa jälkeen sitä, miten vähän olen saanut aikaan ja miten kurjaa kaikki on. Itse asiassa moni asia elämässäni onkin vähän kurjaa tällä hetkellä mutta on myös paljon kaikkea hyvää ja ystävällistä ympärilläni, jopa koronasta huolimatta.

Onhan nyt tosiaan kevätkin. Minäkin rakastan kevättä. Lumi sulaa ja muodostaa puroja. Hyisen ja kovan kerroksen alta paljastuu pehmeä ja elävä luonto. Kevät tuoksuu huumaavalta. Koirankakoilta, mullalta ja maalta, heräävältä elämältä. Talvella en oikein osaa ulkona kulkeakaan, hiihtoladut eivät kutsu eikä hangessa rämpiminen muutenkaan innosta. Mutta keväällä on pakko päästä tapaamaan metsää ja haistamaan maantiepölyä. Joutsenetkin ovat jo palanneet. Te suuret aatteet, teitä tervehdän! Niin, enteileehän kevät myös kesää ja loppumatonta auringonpaistetta. Pitkä pimeys on päihitetty, herään talviunesta ja jään odottamaan Nuuskamuikkusta joen liplatellessa sillan ali.

Kevät on muutoksen aikaa. Ja minä nautin muutoksesta. Tämä kevät on minun elämässäni isojen muutosten aikaa ja yksi niistä on ihan konkreettinen muutto. Huomaan nauttivani myös muuttamisesta. Olen asunut Rovaniemellä nyt liki kaksitoista vuotta ja muutan nyt kuudenteen asuntooni täällä. Jollain perverssillä tavalla minä nautin siitä, kun saan pakata koko elämäni laatikoihin, siirtää sen ihan uuteen ympäristöön ja asetella sen ihan uuteen järjestykseen. Muutto on myös mahdollisuus heittäytyä eroon turhasta tavarasta. Muutto on kuin elämän inventaario. Tarpeellinen otetaan mukaan, tarpeeton pistetään kiertoon.

Käyttöön vai kiertoon? Vaikeita valintoja muuton keskellä.

Taisin nauttia muuttamisesta jo lapsena asuessani vielä vanhempieni luona. Asunnosta toiseen en tietenkään pystynyt muuttamaan mutta meidän kotitalossamme oli kolme makuuhuonetta ja jokainen niistä oli vuorollaan minun oma huoneeni. Lisäksi muuttojen välillä tein (ja teen edelleen) mielelläni muutoksia huonekalujen ja tavaroiden järjestykseen. Pysyvyys ei ole minun juttuni, muutosta pitää aina olla tai muuten kyllästyn. Mielessä on viime aikoina käynyt kyllä myös, että onko tämä jo lapsena kehittynyt tapa ja muutoshaluisuus pakokeino ja jos on, niin mitä minä olen aina paennut? En tiedä mutta joka tapauksessa nyt olen taas tuon mahdollisuuden (tai pakomatkan) edessä. Olen pakannut muuttolaatikoita ja suunnitellut uutta elämänjärjestystä. Viikonloppuna on edessä suuri rysäys ja uuden majan asuttaminen alkaa.

Mahtava kuulla, että Tirpu -projekti etenee! Olen ihan varma, että se nettisivukin vielä sieltä tulee. Olet jo nyt ottanut todella tärkeitä askelia asian suhteen ja ennen kaikkea minusta tänne asti huokuu se, että ainakin jollain alitajuisella tasolla sinä tiedät mitä olet Tirpun kanssa tekemässä, mitä haluat ja mitä tavoittelet. Ja se on jo aika paljon se. Kuten sanottu, pitää varoa mitä toivoo, sillä ääneen lausutut toiveet tuppaavat toteutumaan. Jotain samaa on nyt aistittavissa myös noissa sinun blogi-unelmissasi. Varo vaan.
Toivottavasti verkkokurssi on antoisa ja antaa konkretiaa ja työkaluja kasvattaa unelmasta todellisuutta.

Kiitos myös kirjoittamistasi kehuista. Vaikka vahva osa suomalaisuutta on selvästi vähintäänkin ristiriitainen suhtautuminen annettuihin kehuihin, niin kyllä ne vain tekevät hyvää. On kiva, kun joku toinen osaa kiteyttää jotain positiivista omasta itsestään ja voi todeta, että hän taitaa olla oikeassa, minähän olen hyvä monissa jutuissa. Ja toivon tosiaan, että minulla on tuo toisten kehumisen taito hallussani. Siitä en niinkään ole varma, osaanko minäkään käyttää tuota taitoa alkuunkaan riittävästi. Vielä paljon useammin on paikkoja ja aikoja sanoa jotain positiivista ja hyvää kaikille niille lahjakkaille ja hyville ihmisille, joita ympärilläni on. Mutta siitä olen kyllä varma – ja voit olla sinäkin – että heti, kun näistä epidemioista selvitään ja vapaus koittaa, niin suuntaan luoksesi Pieksämäen retriittiin nauttimaan maté-pannullisen jos toisenkin. Kaipaan aamuyöhön venyviä keskustelujamme, jotka ovat niin usein avartaneet omaa maailmankuvaani ja tuoneet selkeyttä sumun keskelle. Hyvä ja loputtomiin jatkuva keskustelu on elämän eliksiiriä, josta en koskaan tule kylläiseksi.

Ja sitten antamasi tehtävän pariin. Tarinani ei kyllä millään muotoa täytä asettamiasi määritteitä, hyvin hatarasti se täyttää edes tarinan määritelmän ylipäätään, mutta se on teksti ja siinä ainakin mainitaan onnellisuus.


Kuka on onnellisuus?

Olipa kerran mies nimeltä Ensio Rytkönen. Ensio on syntynyt vuonna 1987, hän on työssä käyvä, opintonsa kesken jättänyt, ylipainoinen ja kaljuuntunut, sukupuoleltaan mieheksi määritelty seikkailija, joka kuitenkin vähän pelkäsi maailmaa. Ensio on ollut parisuhteessa, yrittäjä, johtaja, alainen, myyjä, ostaja, lainaaja, isä, poika, pojanpoika, tyttärenpoika, veli, lainan takaaja, serkku, kuolinpesän hoitaja, kirjastotyöntekijä, siviilipalvelusmies, puheenjohtaja, sihteeri, hallituksen jäsen, elokuvakoneenhoitaja, tuottaja, tuotettava, metsänistuttaja, marjanpoimija, metsänomistaja, mökkeilijä, vuokralainen, kahvinkeittäjä, teenjuoja, cinefiili, harrastaja, vahtimestari, haastattelija, haastateltava, opettaja, oppilas, suunnittelija, eksyksissä, köyhä, säästäjä, säästettävä, uhrautuja, uhri, painonpudottaja, keilaaja, sulkapalloilija, ylioppilas, valokuvaaja, tet-harjoittelija, menestyjä, epäonnistuja, mutta kuka hän oikeastaan on? Voinko minä nyt kertoa teille kuka hän oikeastaan on, jos hän ei itse asiassa itsekään tiennyt sitä? En voi. Ensio kysyy itseltään mitä onnellisuus on? Mutta hän ei pysty vastaamaan siihen, koska ei tiedä kuka hän on. Voiko ihminen olla onnellinen, jos ei sitä tiedä? Ainakin Ensiosta tuntuu, ettei hän voi. Ensio pystyy luettelemaan kaikki nuo roolit, mutta vaikka luettelo olisi kuinka pitkä, oikea kysymys kuuluu kuitenkin aina; kuka on ihminen kaikkien noiden roolien takana? Kuka on Ensio Rytkönen? Onnellisuus on raukeamista tyhjyyteen, tilaan jossa ei ole mitään rooleja, olet vain sinä, Ensio Rytkönen.

Eräänä päivänä Ensio Rytkönen räjäytti kaikki nuo elämänsä roolit miljooniksi sirpaleiksi ja alkoi kasata niistä uutta kuvaa itsestään. Hän meni terapiaan, keskusteli ihmisten kanssa ja alkoi olla rehellinen itselleen. Ensio loi itsestään taideteoksen, jonka alla nimikyltissä ei lukenutkaan mitään titteliä, vaan ihan vain Ensio Rytkönen ja se riitti. Se oli Ension paras versio itsestään. Silloin Ensio tiesi kuka onnellisuus on. Sen pituinen se.

Estradilla olo on yleensä onnellinen – ja ympärillä on huipputyyppejä

Tähän loppuun vielä tehtävä sinulle. Kirjoita novelli, jonka aiheena on siivous (tulkitse vapaasti). Novellin nimi rakentuu 5-6 sanasta, jotka poimit jostain sinulle tärkeästä kirjasta tökkäämällä sormen sattumanvaraisesti eri sivuille.

Uu-u uu-uu, jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi


P.S. ”Kermaa viineriin” on ihan kauhea metafora.

Syvällä sanoissa ja itsessä

”Tietyllä tavalla elämme siis kaikki täydellisen elämän, oli se sitten minkälainen tahansa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 13.04.2020 klo. 23:39

Rakas ystävä,

Pääsiäisloma on päättymässä, kun tätä kirjoitan mutta lomailusta ja siihen liittyneestä varsin runsaasta makoilusta ja nukkumisesta huolimatta olen ehkä tavanomaistakin synkkämielisemmällä tuulella. Mielisyyden syistä kirjoitan sinulle tarkemmin ehkä jossain myöhemmässä kirjeessäni. Nyt saat tyytyä vain angstiseen pohdiskeluun. Olen melko varma, että antaamasi pyöräretkitehtävää en tule tänään kirjoittamaan vaikka arvostankin sitä ja olen samaa mieltä siitä, että esteistä pitää mennä yli ja pelot voi parhaiten voittaa syömällä ne lounaaksi. Kun kaadut pyörällä, on tärkeää nousta takaisin satulaan, ettei kaatumisen pelko ota valtaa sinussa. Itse tehtävä osuu ihan muista syistä tänään ehkä johonkin täysin toisenlaiseen kipupisteeseen kuin aiemmin Taikin pääsykoetehtävänä, joten sysään sen toistaiseksi jonotuslistalle. Lisäksi mielessäni pyörii eräänlainen eksistentialistinen pohdinta, jonka luultavasti oksennan vielä kirjalliseen muotoon sinulle luettavaksi. Ja päästäni ulos.

Ennen sitä jään kuitenkin hetkeksi makustelemaan sinun kirjeessäsi esiin nostamia teemoja: täydellisyys, onnellisuus, unelmat. Kiinnitin huomiota, että epätäydellisyyttä pohtiessasi käytit näitä käsitteitä sujuvasti limittäin, yhdessä ja erikseen. Itsehän kirjoitin edellisessä kirjeessäni tarinamuotoisen pohdinnan täydellisestä elämästä ja kirjeesi luettuani huomasin käyttäneeni siinä tuota täydellisyys -sanaa ikään kuin onnellisuuden korvikkeena tai siis sellaisissa yhteyksissä, missä ihmiset yleensä ehkä puhuisivat onnellisuudesta täydellisyyden sijaan.

Aloin miettiä ja tutkailla noita sanoja ja totesin, että sana ”täydellinen” on johdettu sanasta ”täysi” (tarkistin ihan Wikisanakirjasta asti tämän). Onko esimerkiksi elämä siis täydellinen sitten, kun se on täysi eli siinä on on suurin mahdollinen määrä siihen mahtuvaa sisältöä (Wikisanakirjaa edelleen lainatakseni). Elämä on siis täydellinen siinä vaiheessa, kun se loppuu ja kuolemme. ”Se on täytetty” sanos Jeesus ristillä roikkuissaan (vanha suomalainen sananlasku). Tietyllä tavalla elämme siis kaikki täydellisen elämän, oli se sitten minkälainen tahansa. Jossain vaiheessa mittakuppi vain tulee täyteen. Täydelliselle on toki muitakin määritelmiä matematiikasta lähtien.

Onnea taas on etymologisessa mielessä ainakin kahdenlaista. On sitä onnellisuutta ja iloa ja sitten on siitä tuuria eli lykkyä eli hyviä sattumia. Molempia tarvitaan elämässä mutta tässä on kai nyt puitu enemmän tuota ensimmäistä. Siihen onneen kun pystymme ainakin jollain tavalla itse vaikuttamaan. Eniten varmaan ihan omalla asenteella ja odotuksilla. Näin palasteltunahan onnellisuus on siis kaikkea sitä, mikä elämässä tuottaa meille iloa, autuutta ja riemua. Onnellisuus on siis juurikin niitä mainitsemiasi langanpätkiä, joista muistaa ja uskaltaa olla onnellinen. Ja kaipa ne surut ja murheetkin ovat osa onnellisuutta. ”Autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen” sanos Jeesus vuarelle kiipeissään.

Kävin takapihalla etsimässä autuutta lumituiskusta

Common asparagus fern (lat.) eli unelma taas on eräs hento koristekasvi. Unelman voi siis ostaa vaikka kukkakaupasta. Unelma on myös suomalainen etunimi ja lisäksi kielitoimiston sanakirjan mukaan unelman kanssa samassa rintamassa seisoo haave, toiveuni, pilvilinna ja tuulentupa. Haave taas on kuulemma usein epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. Tässä etymologisen taskulampun valossa unelmat tuntuvat aika saavuttamattomilta ja höttöisiltä ja niiden tavoitteleminen siis aika tuhoon tuomitulta seikkailulta. Ehkäpä tässä tarkoitetaankin juuri niitä suuria unelmia, joita ei välttämättä edes saavuteta vaan niiden tavoitteleminen itsessään tuottaa meille jotain arvoa, ehkä jopa onnellisuutta.

Arkisempaa unelmakäsitystäkin on tarjolla, kun kielitoimisto lataa tiskiin huomion siitä, että unelma-sanaa käytetään varsinkin yhdyssanan osana merkitsemään jotain täydellistä tai ihanteellista. Jotain ihanaa. Huomaan itsekin puhuvani unelmalomasta tai unelmatyöstä, unelmakodista ja unelmien polkupyörästä. Ja joskushan homma vaan toimii kuin unelma. Tämä on kai sellaista arkista unelmointia, unelmia jotka on helppo tavoittaa ensi viikolla tai vaikka ensi vuonna.

Mitäs tästä etymologisessa suossa rämpimisestä nyt sitten pitäisi oppia? Elämä on täydellinen sitten, kun kuollaan pois. Onnellisuus on niitä pieniä ilon hetkiä siinä matkalla. Pienet unelmajutut tuottavat ilon hetkiä ja isoa unelmaa jahdataan koko elämä. Miksi minä näitä mietin? Koska sinä kirjoitit ja minulla heräsi ajatuksia. Ja minä tunsin itseni onnelliseksi näitä sanoja jahdatessani. Minä rakastan sanoja ja niiden pohtimista.

Läysin pihakuusen alta harvinaisen elukan jäljet. Liuk astus komp as tus (lat.) eli suomalaisittain Iljanne on liikkunut täällä päin.

Isoin oppi tässä kaikessa lienee se, että sanoissa piilee iso voima. Yksinkertaisilta vaikuttaviin sanoihin on ladattu monia eri merkityksiä. Itse olen sitä mieltä, että meidän ihmisten tulisi kiinnittää enemmän huomiota sanoihin, joita käytämme ja mitä me niillä sanoilla tarkoitamme ja mitä itse asiassa tulemme sanoneeksi juuri niitä sanoja käyttäessämme. Yksi sanoo yhtä, tarkoittaa toista ja toinen ymmärtää jotain kolmatta. Itse aionkin nyt sanoittaa omaa maailmankuvaani vähän uusiksi. Aion keskittyä havainnoimaan haaveitani sekä etsimään autuutta elämääni. Onnellisuuden, unelmat ja täydellisyyden sysään hetkeksi syrjään.
Minulle autuaan hilpeyden hetken soi tämä löytämäni aito muinaissuomalainen kansanuskon sitaatti (lähteenä niinikään Wikisanakirja): Suomalaisessa kansanuskossa onnen määrä on vakio, ja sitä voi saada vain toisilta riistämällä. Siin kiteytyy jotain perin suomalaista – mutta ei mennä niin ikävään aiheeseen nyt. Toisten onnen varastamisesta voin kirjoittaa ihan oman kirjeen joskus myöhemmin.

Etymologisen pohdinnan jälkeen siirryn nyt lyhyeen eksistentialistiseen pohdintaan. Olen tässä vuoden verran ja vähän päälle pohtinut tiedostamatta ja enenevässä määrin myös tietoisesti varsin perustavanlaatuista kysymystä: Kuka minä olen? Olen löytänyt vastauksiakin mutta ennen kaikkea tajunnut, kuinka pitkä ja tärkeä polku sen kysymyksen kanssa minulla on vielä kuljettavanani.
Inspiroiduin sinun edellisestä kirjoituksestasi ”Peili”, jossa heittäydyit upean syvällisesti ja itseäsi tutkiskellen varsin leppoisasti heittämääni kuvailutehtävään. Sen sijaan, että olisit kuvannut minkä tahansa neliömetrin kodistasi, päätitkin kuvailla sen ehkä henkilökohtaisimman neliömetrin. Oli kaunista ja ajatuksia herättävää luettavaa tuo kirjallinen omakuvasi. Pohdintaa se herätti paljonkin vaikka itse välttelitkin taitavasti tulkitsemista. Tämäkin omakuva, kuten omakuvat yleensäkin, pisti minut ajattelemaan sitä, miten minä katson ja näen itseni. Minkälaisen kuvauksen minä tekisin itsestäni? Kuinka armoton kokisin olevani? Mihin minä kiinnitän peilikuvassani huomiota? Noh, nyt en kurkista peiliin mutta johokin kristallipalloon, joka heijastelee pään sisäistä maisemakuvaa.


Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen

Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen, koska tuntuu, etten ehkä ole ihminen ollenkaan. Verta ja lihaa on, syön ja hengitän kuin muutkin, olen tavallinen ja sulaudun joukkoon mutta kuitenkin olen erilainen ja ihan yksin ihmisten keskellä. Olen ikuinen ulkopuolinen, joka ei uskalla päästää ketään sisään. Olenko toiselta planeetalta vai sammakko, jota suudeltiin? Minut on ehkä kiskottu jonkun ihmisen nahkoihin ja ladattu täyteen tietoa siitä, minkälaista ihmisenä oleminen on mutta näkökulmani on vain teoreettinen. Kävelen ihmisten joukossa, kuin täydellisesti soluttautunut kummajainen, joka näyttelee roolinsa täydellisesti mutta samalla huutaa sisällään, että minä en ymmärrä teitä ollenkaan. Ja kyllä minä ymmärrän mutta en osaa olla niin kuin muut. Helpointa on katsoa toisten elämää televisiosta, valkokankaalta, kirjojen sivuilta, maalauksista ja teatterin näyttämöltä. Olen kotonani roomalaisen 60-luvun italialaisessa kylpylässä, Hollywood-kukkulan rinteessä kiemurtelevalla asfalttitiellä ja tomainialaisella puhujankorokkeella. Silti tuntuu, että sydämeni oli tyhjä ja elämä oli tuhkaa käsissäni, kuin Sinuhe egyptiläisellä. Mutta keitä ovat nämä ympärilläni olevat ihan oikeat ihmiset? Ne, jotka ovat lähellä ja liki, lihaa ja verta. Olenko minä osa heitä ja ovatko he osa minua? Mitä minun pitäisi, mitä saan ja mitä uskallan tuntea heitä kohtaan? Toisinaan onnistun huijaamaan itseäni ja tunnen oloni pitkiäkin aikoja ihan ihmiseksi. Tänään ei ole yksi niistä päivistä. Siksi huomenna varastan naapurini polkupyörän ja pyöräilen sillä stratosfääriin ja sen yli. Jos kotini on siellä kaukana, pystyn hengittämään ja lentämään kotiin asti. Mutta jos olenkin ihan tavallinen ihminen, niin tukehdun ja jäädyn kiertoradalle kellumaan. Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.

Teksti ei nyt ottanu ihan tullakseen mutta pidän tätä onnistuneena luonnoksena, jossa on ehkä häivähdys sitä varsinaista ajatusta, jota olen tänään pyöritellyt päässäni. Ja livahtihan sinne se pyöräretkikin mukaan. Minulla on sellainen tunne, että jatkan tämän ajatuksen pyörittämistä vielä eteenpäin ja tuosta tekstinpätkästä saattaa tulla osa isompaa kokonaisuutta. Heitä ihmeessä ajatuksia tiskiin ulkopuolisuudesta ja avaruuden sankareista. Ziggy Stardust vilkuttakoon taivaankannen takaa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Kirjoita jotain ihan vapaasti. Ei siis tehtävänantoa tällä kertaa.

– Jussi

Onnea ja oivalluksia

”Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.”

**Sisältää affiliate -linkin Kirjottajaklubin kurssille**

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.04.2020 klo. 22:30

Ystäväni,

Kylläpä kirjoitit taas asiaa. Epätäydellisyys on minunkin mielestäni kaunista. Täydellisyyden ja onnellisuuden tavoittelu on vähän kuin kissan leikki laserlelun kanssa. Aina kun vastustamattoman houkuttelevan punaisen pisteen luulee saavansa kiinni, se onkin jo siirtynyt muualle. Ehkä pitäisi olla enemmän niin kuin paras kaverini Aslan, jonka lempilelu on langanpätkä…

Itse asiassa tällä hetkellä koen kykeneväni melko hyvin langanpätkäajatteluun. Toki yksi suuri unelmani on toteutunut, asunhan maalla omassa (*pankin*) talossani. Yksi lasersäde on siis ehkä saatu kiinni. Mutta vaikka minulla on muitakin unelmia, en koe, että onnellisuuteni olisi niistä riippuvainen. Täydellinen arki muodostuu hyvinkin pienistä asioista, vaikka olenkin työtön ja velkainen – epätäydellinen. Rahaa on asumiseen sekä omaan ja kissani ylläpitoon. Alkukuusta voin ostaa kukkakimpunkin pöytää koristamaan. Haastan itseäni uusien asioiden opettelulla ja uskon niiden tuovan parannusta myös tulevaisuuteen. Pienet esteettiset asiat saavat sieluni lämpenemään. Ja vaikka olenkin erakkouteen taipuvainen, minulla on ystäviä, jotka pitävät minusta siitäkin huolimatta, etten välttämättä ota heihin yhteyttä kuukausiin. Siinäpä on monta langanpätkää, joiden kanssa leikkiminen on parempaa, kuin juosta jalat maitohapoilla lasersäteiden perässä. (Siinäkin täytyy olla tarkkana, että erottaa omat tarpeensa muiden tarpeista. Vaatii rohkeutta kertoa pitävänsä vaatimattomasta villalangasta, kun toiset öyhöttävät laserin olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.)

Onnen palasia

On se kyllä kumma, miten paljon kirjoittamalla oppii (kirjoittamisen lisäksi) itsestään. Miki Liukkosen kirjoittajakurssilla olen huomannut, miten paljon kirjoittamistani säätelee se, mitä ajattelen muiden ajattelevan. Samalla tavalla, kuin sinä kirjoitit ennakkotehtävän toteuttamisen kohdalla miettiväsi, mitä sen vastaanottajat haluaisivat sinun kirjoittavan, niin minäkin ajattelen – tiedostamatta – miten minun pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi ”muiden” mielestä hyvää tekstiä. Sehän on aivan tuhoon tuomittu ajatusmalli, joka estää meitä kirjoittamasta omalla äänellämme! Tämä on jälleen sellainen asia, jonka jo periaatteessa olen tiennyt mutta en ole oikeasti kunnolla sisäistänyt. Kurssilla tehtävien harjoitusten avulla asia konkretisoitui, ja hehkulamppu ajatuskuplassa syttyi taas. Tällaiset oivallukset ohjaavat juuri sitä orgaanista kehittymistä, jota me molemmat haluamme edistää. Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.

Kurssille asettamani odotukset eivät itseasiassa ole (itselleni tyypillisiä) epärealistisia vaatimuksia itseäni ja kirjoittamistani kohtaan. Enemmänkin odotan jotain sellaista hyvää, jota en edes osaa kuvittaa tai sanoittaa. Jotenkin vain aavistan, että kirjoittamiseen keskittyminen ja ohjauksen saaminen herättää minussa Jotain. Voihan olla, että sekin on epärealistinen odotus – ehkä alitajuisesti kuvittelen tulevani kirjailijan ohjauksessa itsekin kirjailijaksi! Tämä jää nähtäväksi. Kunhan saan kurssin suoritettua loppuun, kerron kuinka olen muuttunut. Ehkä sormeni ovat muuttuneet kyniksi tai peilistä katsoo Jari Tervo.  

(Tuo Miki Liukkosen kirjoittajakurssi on muuten koko ajan avoinna ja sinne voi ilmoittautua **tästä**. Hintakin on kohtuullinen – minä ainakin maksan mielelläni siitä, että saan kurssin aikana aikaan tekstejä, oivallan uusia asioita itsestäni ja kirjoittamisestani ja saan ammattilaiselta loistavia vinkkejä kirjoittamisen jatkamiseen.)

Myös tuo sinun antamasi kirjoitustehtävä oli taas mielenkiintoinen. Ensin mietin kuumeisesti, mitä voisin kuvailla niin, että sillä voisi ilmaista jotain aivan muuta, kuin kuvailun kohdetta (vaikka tehtävä olikin vain kuvailla eikä kuvittaa). Totta kai minun aivoni toimivat taas niin: Kuvittelin itseni valmiin kirjoitukseni sädekehässä. Onnistuin luettelemaan neliömetrin kokoisen nurmikonkaistaleen kuihtuneet ruohonkorret niin, että lukija huomaakin yhtäkkiä tajuavansa elämän tarkoituksen! Jussi haltioituu sitä lukiessaan, lehdistö saa vihiä lupaavimmasta kirjoittajasta kautta aikojen, haastattelukutsuja satelee, satelee palkintoja…
Kröhöm. Mutta neliölle mahtuu kyllä aika monta heinää. Ei niitä ehkä kaikkia jaksa luetella… Joten päätin sitten kuitenkin vain katsoa peiliin, vaikka tiedostankin, että peilikuva on maailman ehkä kulunein vertauskuva. Siksi yritinkin pysyä tiukasti vain ja ainoastaan kuvailussa. Sitähän sinä pyysit. Huomasin, että on uskomattoman vaikeaa kuvailla näkemäänsä tulkitsematta sitä! Ja kyllähän tekstiin pari tulkintalausettakin jäi. Ehkä joskus kirjoitan tämän tekstin uudelleen niin, että lisäämällä tulkintaa ja taustatarinaa siitä muodostuisi ehjempi ja kokonaisempi. Ehkä. Nyt se on kuitenkin tällainen, epätäydellisenä tässä hetkessä täydellinen.

Peili

Valkoinen seinä, jossa riippuu soikea peili, pystysuunnassa soikea. Siinä lukee erivärisillä meikkikynillä tehdyt tekstit ”sinä pystyt siihen” – sydämiä – ”oot kaunis fiksu ja lahjakas” huutomerkkien kera. Sydämiä on paljon.

Peilissä näkyy vastapäinen vessanseinä ja ovi, joka on auki eteiseen, jossa näkyy oviaukko yläkerran rappusiin. Eteisen lampun alaosa, ison taulun alaosa, äiti Amma pienessä taulussa ja sen alla riikinkukon muotoinen avainnaulakko täynnä avaimia ja heijastimia. Vessan seinät ovat valkoiset. Peilissä näkyy myös vähän vessan kattoa ja kattovalaisinta. Alaosassa peiliä on lääkepurkkeja ja hammastahnatuubi. Allergialääke, astmalääke, nenäsumute, Elmex.

Ja on siinä peilissä sitten vielä vihreä paita. Huppari, josta nousee kalpea kaula ja pää. Leuassa on finnejä, otsassakin muutama. Hiukset, maantien väriset, on vedetty taakse poninhännälle mutta edessä olevat lyhyet haituvahiukset osoittavat mikä minnekin. Otsassa näkyy vaakaryppyjä, ja kun rutistaa kulmia, niin myös pystyryppyjä. Kulmakarvat ovat hyvän muotoiset, niin minulle on sanottu.

Keskellä naamaa on nenä. Pottunokka, niin minulle aina pienenä sanottiin. Se on pyöreä, leveä ja sen alareunassa on isot sieraimet, epäsymmetriset sieraimet, toinen on suora ja toinen on vino. Suun ympärillä on pieniä juonteita. Huulet. Alahuuli on vähän paksumpi kuin ylähuuli. Ja puhuessa suusta pilkottaa vähän hampaita. Ei sillä, että niitä olisi jotenkin erityisen vähän – mutta niistä näkyy vain vähän kerrallaan paitsi jos irvistää oikein isosti. Niitä on ihan normaali määrä ja ne ovat ihan normaalin näköiset. Hammaslääkäri joskus kehaisi, että onpa kauniit hampaat. Kai siitäkin voi olla iloinen.

Hymykuoppa tulee aina välillä näkyviin vasemmalle puolelle poskeen, jos ilmehtii niin, että se on laskettavissa hymyilyksi – kasvolihasten mielestä. Korvat ovat symmetriset ja molemmilla puolilla päätä. Silmät ovat siniharmaat, keskeltä mustat, valkuaiset nimensä mukaiset. Silmänalusten tummuus kertoo siitä, että en ole nukkunut hyvin. Yläluomet ovat raskaat, se on sukurasite.

Ne silmät ovat jo tottuneet peiliin kirjoitettuihin teksteihin. Oot kaunis, fiksu ja lahjakas. Niitä ei enää näe hampaita pestessä tai meikatessa. Sinä pystyt siihen, sitä ei tule katsottua enää niin, että sen näkisi saatikka niin, että sen ymmärtäisi, vaikka siihen olisi todella paljon tarvetta. Ymmärtämiseen.

Jussi! Minä haastan sinut selättämään sen kirotun pyöräretken! Toisin kuin TaiK:n professorit, en pyydä neljää sivua, vaan yhden sivun mittaisen kuvauksen pyöräretkestä, jonka teet ensi kesänä. Käytköhän kenties pyörällä Erottajan Shellillä hakemassa kanisterillisen bensaa autoa varten? Vai oletko lomalla ja näytät lapsille, että isi osaa ajaa pihan ympäri ilman käsiä (-retki se on pienikin retki)? Ehkä ajat päämäärättömästi eteenpäin ja merkittävin matka tapahtuukin omissa ajatuksissasi? Kerro sinä, sinä pystyt siihen! Minä odotan innolla.

Pysykää terveinä! <3

Annastiina

Voimaa luonnosta

”Kun aivot irrottaa ”pitäsi tehdä” -ajatuksista ja keskittyy vaikka vain tarkkailemaan ympäristöään, ne pakostakin lepäävät.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 28.02.2020 klo 00:09

Ystäväni,



Tänään tuntui taas vaikealta aloittaa kirjeen kirjoittaminen. Ehkä olen ollut viime aikoina liiankin aktiivinen ja innostunut – nyt sitten olen ottanut parina päivänä vähän takapakkia. Olen taas lähes koko päivän vältellyt kirjoittamista. Pari tuntia sitten, kun aurinko oli jo laskemassa, lähdin ulos kävelylle. Tuntui, että se on välttämätöntä aikaansaamiselleni. Ja kylläpä olen onnellinen, että lähdin! Alkumatkasta koetin miettiä antamaasi tehtävää, tavoitetta, jonka sinulle sanoittaisin tai kuvittaisin. Pian huomasin, että ne ajatukset olivat jääneet jonnekin taakse ja mieleni teki vain huomioita ympäröivästä luonnosta. Totesin, että olkoon niin.

Kävelin järven jäälle. Samaa reittiä rantaan olivat kulkeneet ihminen ja koira. Koiran tassunjäljet johtivat jäälle ja muuttuivat laajoiksi piehtarointikuvioiksi. Välissä oli kuonon tekemiä kaarevia raitoja ja pontevia tassunuria, kun koira oli hieronut päätään lumeen ja työnnellyt itseään lumista jäätä pitkin. Sillä oli ollut varmasti hauskaa. Piirsin sydämen jälkien viereen ja jatkoin matkaa rantaviivaa mukaillen, jäniksen jälkiä seuraten.

Tämä outo lämmin talvi on aiheuttanut järven pinnan nousua niin, että rannan maa-aines on monessa kohtaa noussut rullalle, kun jää on laajentunut vastustamattomalla voimallaan ylös normaalista tasostaan. Kiersin pienen lahden ympäri ja palasin samaa pupunjälkireittiä takaisin piehtarointipaikalle. Kuulin vaimeaa vihellystä jostain lähistöltä ja mietin, mikä lintu se voisi olla. Ehkä yksinäinen pyy? Tosin tämä vihellys oli jotenkin himmeämpää kuin pyyn kirkas ääni. Kävelin metsäaukon laitaan ja näin jonkun linnun lentävän aukon yli. Yritin nähdä siinä pyyn mutta ei koko eikä muotokaan täsmännyt. Sitten yhtäkkiä muistin äidin vain muutamia päiviä sitten kertoneen kuulleensa varpuspöllön äänen ja minä yllytin häntä silloin matkimaan, millainen se ääni oli. Hassultahan se kuulosti, kun ihminen yrittää lintua matkia mutta äidin sanallisesta kuvauksesta muistin kuitenkin lauseen ”sellainen vihellys mutta ei kuitenkaan vihellys” ja totesin sen kyllä sopivan tähän juuri kuulemaani ääneen.

Lintu oli lentänyt läheisen ojan ylle ja ikään kuin sukeltanut maahan, joten lähdin katsomaan, jos näkisin sen siellä. Ja totta tosiaan, kun olin kymmenisen metrin päässä ojasta, sieltä nousi varpuspöllö kantaen nokassaan myyrää. Olin siis juuri saanut todistaa varpuspöllön onnistunutta saalistusta! Pikkuinen pöllö istahti läheisen pikkuisen pihlajan oksalle myyrä kynsissään ja minä sain ihailla näkyä vielä tovin, ennen kuin sitten pöllö lennähti tiehensä take-awaynsa kanssa, varmaankin rauhallisempaan paikkaan ruokailemaan. Kuinka usein tällaista pääsee näkemään? Ei ainakaan koskaan, jos istuu sisällä tuijottaen Wordin tyhjää ”asiakirja1” -sivua!

Jatkoin sitten minäkin matkaani, iloisena kuin pikkulintu. Kotona tuntui helpommalta ottaa läppäri syliin ja alkaa kirjoittaa. Jos ei muuta keksisi, niin ainakin tämän juuri tapahtuneen voisi kirjoittaa, niin kuin nyt teinkin.
Ja tämän tarinan opetus oli: Mene luontoon! Ole läsnä! Huomaa asioita pääsi ulkopuolelta!
Kun aivot irrottaa ”pitäisi tehdä” -ajatuksista ja keskittyy vaikka vain tarkkailemaan ympäristöään, ne pakostakin lepäävät. Ja levänneillä aivoilla on taas helpompi työskennellä. Tämän taisit sinänkin huomata siellä mökillä lumitöissä hikoillessasi ja hirsiseiniä tuijotellessasi? Se kuulosti oikein ihanalta pieneltä irtiotolta.

No, niistä tavoitteista sitten… On kauhean pelottavaa asettaa joku konkreettinen aikamääre tavoitteille ja niiden toteutumiselle, kuten nyt tämä kysymäsi tavoite tälle vuodelle. Voi olla, että ääneen sanottuna toiveet ja haaveet alkavat toteutua mutta kyllä ääneen sanomiseen liittyy myös kova pelko siitä, etteivät ne sittenkään toteudu. Vaikka itselläni on tosiaan, niin kuin hyvin muistitkin, seinällä esimerkki unelmien visualisaatiosta. Kysehän on siis aarrekartasta, jonka tein suunnilleen vuosi sitten. Silloin elämäni tuntui siltä, että halusin sen olevan jotain muuta, ja puolileikilläni osallistuin aarrekarttakurssille, joka lupaili unelmien visualisoinnilla olevan suoran yhteyden unelmien toteutumiseen. Minä liimailin kyseisellä kurssilla paperille kuvia, jotka esittivät tai symbolisoivat luontoa, mielenrauhaa ja omaa kotia maalta – vaikka en hetkeäkään uskonut, että pystyisin vielä pitkään aikaan ostamaan taloa. Lieneekö sitten oma osuutensa ollut tämän aarrekarttani päivittäisellä tuijottelulla – ainakin sattumalla oli kätensä pelissä – mutta eipä siinä tainnut mennä kuin pari kuukautta, kun olin tehnyt kaupat talosta!

Aarrekartta

Koti on minulle niin tärkeä asia, että nyt, kun tämä osanen elämästäni on kunnossa, minusta tuntuu, että kaikki muut asiat hoituvat kyllä. Pysyvä tavoitteeni on elää niin, että olen onnellinen. Mitä onni sitten on? Minun tapauksessani se rakentuu pysyvästä kodista, luonnon läheisyydestä (ja Aslanin läheisyydestä), itseni toteuttamisesta, vapaudesta tai (mikäli oletetaan, että absoluuttista vapautta ei ole olemassakaan, niin ainakin) vapauden tunteesta. Ainakin noista. Totta kai läheisten hyvinvointi on myös tärkeää – joskaan sille en voi konkreettisesti oikein tehdä mitään. Näin ollen raha on ainoa suuri asia, joka aiheuttaa minulle huolta, ja johon voin jossain määrin itse vaikuttaa. Taloudellinen toimeentulo täytyisi saada sille tasolle, etten joutuisi joka kuukausi miettimään, riittävätkö rahat laskujen maksuun. Tässäpä olisi tavoitetta kerrakseen. Olen ylen määrin iloinen, mikäli tällainen tavoite olisi saavutettu ensi vuoden vaihteessa. Siihen pyrin.

Ja huomenna pyrin siihen, että saan aikaan materiaalia korvakorujeni nettisivuja varten! Noiden korvisten, niiden tekemisen ja myynnin, olisi tarkoitus lisätä oma osuutensa minun toimeentulooni, joten kaikki siihen liittyvät krumeluurit pitäisi nyt alkukeväästä saada valmiiksi. Graafinen ilme on tutulla graafikolla hanskassa ja varmaankin valmistumassa lähiaikoina. Mutta nettisivuja varten tarvitaan esittelytekstejä ja kuvia. Siinä siis tavoite huomiselle: Heti kissan ulkoilutuksen ja aamupalan jälkeen alan työstää tekstejä. Mitä haluan kertoa itse korvakoruista? Pitäisikö kaikista väreistä ja väriyhdistelmistä kertoa jotain? Kerronko jotain itsestäni? Myös some-asioita täytyy miettiä ja selkeyttää. Luulisin, että tähän saan helposti menemään yhden päivän.
Lauantaina pitäisi olla aurinkoinen päivä, joten silloin on otollinen aika valokuvaukselle. Ensin suunnittelu. Miten saan tuotettua valokuvia, jotka olisivat yleisilmeeltään yhtenäisiä ja toisivat korvakorut parhaalla mahdollisella tavalla esiin? Mikä olisi hyvä kuvauspaikka ja -tausta, kun jokainen väri ja väriyhdistelmä pitää kuvata erikseen. Sitten (harjoittelu, yritys, erehdys ja) toteutus.
Kaiken kaikkiaan tavoitteeni on, että Tirpun nettisivut, sometilit, käyntikortit ja logo olisivat valmiina huhtikuun lopussa. Mahdollisesti korvakorujani olisi myös silloin jo myynnissä jossain kivijalkaliikkeessä…

Mitähän tästä kaikesta oikein tulee? Välillä olen äärettömän innoissani kaikesta mutta välillä tulee epäuskon hetkiä ja päiviä, jolloin tuntuu, ettei tässä missään ole mitään järkeä. Minun elämäni on aikamoista sekameteliä… Olen kiinnostunut niin monesta asiasta, ja minulla on niin monta ideaa ja tavoitetta, että osaankohan keskittyä niihin kaikkiin tarpeeksi vai revinkö loppujen lopuksi itseäni vain liian moneen suuntaan yhtä aikaa? Pitäisikö vain kammata tukka ja mennä oikeisiin töihin?
Toisaalta, jos en yritä toteuttaa ideoitani ja unelmiani, niin mitäs järkeä tässä elämässä sitten edes on?
Mitä sinä teet silloin, kun usko omaan tekemiseen loppuu? Vai loppuuko se sinulla koskaan, ”epärealistinen optimisti”-ystäväni? Kaipa se kaikilla jossain vaiheessa, ainakin hetkellisesti, voi olla hakusessa…

Nukkuminen on muuten erittäin hyvä tapa saada ajatukset kirkastumaan! Pessimismin määrä on, ainakin itselläni, kääntäen verrannollinen unen määrään. Mitä lähemmäksi pääsen optimaalista unen määrää ja laatua, sitä valoisammilta asiat tuntuvat, ne hankalatkin. Tämäkin asia on tietenkin itsestäänselvyys mutta silti se melko usein unohtuu.
Toivottavasti sinä olet saanut nukuttua hyvin ja tarpeeksi kaikkien kiireidesi keskelläkin. Minä lähden petiä kohden N-Y-T nyt. 

Annastiina

P.S. Ai niin, se viime kirjeessäni hehkuttamani aikataulutus ei kyllä käynyt pienessä mielessänikään tänään kirjettä kirjoittaessani… Ehkä siksi lähettäminen humpsahtikin taas muutaman minuutin keskiyön yli…
Mitenkähän nuo inspiraation ja innostuksen hetket ja hyvät ideat tekemisen helpottamisesta saisi muuttumaan pysyviksi toimintamalleiksi..?