Pää tyhjäksi ja kalenteri täyteen

”Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 22.05.2020 klo.

Ystäväni

Voi apua! Olin jo hyvässä vauhdissa kirjoittamassa antamaasi tehtävää, kun puhelimeen kilahti sähköposti, joka vaati välitöntä reagointia. Niinpä sitten kirjoitin pari työhakemusta kirjeen ja kirjoitustehtävän sijaan. Nyt, kun viimein pääsin kirjeen pariin, kello lähenee jo puolta yötä.

Tämä on tullut valitettavasti jo tavaksi. Kirje jää aina viime tippaan – tai joskus jopa hypähtää sen tipan yli, kun se on jo läsähtänyt lattiaan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Minä nimittäin ostin itselleni kalenterin; sellaisen kunnollisen ison, johon mahtuu kirjoittamaan aikatauluja ja tehtäviä. Minäpä aion kirjoittaa ensi viikon keskiviikon kohdalle: ”Kirje Jussille!” Kyllä! Keskiviikolle! Silloin minulla on kirjeen lähettämiseen yhden päivän puskuri, eikä viime hetken paniikkia kerta kaikkiaan voi syntyä. Ja kun tehtävä asia on kirjoitettu kalenteriin, ei siitä voi luistaa. Eihän?

On se kirjoitusvihkokin siellä taustalla… Mutta syyään eka.

(Nyt on jo perjantai! Oli pakko nukkua välissä… Mutta nyt kirjoitan tämän loppuun!)

Oli todella mielenkiintoista päästä pääsi sisään kirjoittamasi meditointiharjoituksen myötä. Tiedän, että hiljentyminen ja pysähtyminen voi olla vaikeaa mutta uskon, että siihen voi myös oppia. Meditaatiohan ei välttämättä tarkoita tyhjää mieltä (ainakaan alussa) vaan sitä, että mieleen tulevat ajatukset hyväksyy ja päästää niistä irti. Silloin niistä ei pitäisi ahdistua.

En ole itsekään koskaan osannut tyhjentää mieltäni. Vaikka kuinka keskittyisi kuuntelemaan vaikkapa omaa hengitystään, niin silti aivot tuottavat muitakin ajatuksia. Minulle paras rentoutumiskeino onkin luonto ja sen seuraaminen. Joskus saatan tuijottaa pitkiäkin aikoja taivasta tai tarkkailla lintujen touhuja pihalla. Luonnon pienten yksityiskohtien huomaaminen ja niiden katselu tuo minulle lämpimän ja onnellisen olon.

Mitäpä jos kokeilisit pysähtyä vaikka Ounasjoen rannalla? Voisit keskittyä veden virtaukseen ja lokkien ääneen, ja ehkäpä tuuli veisi ahdistuneet ajatuksesi pois. (Minulla on ikävä Rovaniemen jokirantaa!)

Tämän kertainen tehtävä oli todella hankala. Ensinnäkin, kun luin tehtävänannon, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin jossain tositeeveessä, ja minusta yritetään kiskoa irti mahdollisimman henkilökohtaisia ja kipeitä, salaisia asioita. Nopeasti kyllä tajusin, ettei minun tarvitse paljastaa mitään kipeää, etkä sitä edes pyytänyt. Mutta silti tehtävään jäi vieno palaneen käry…

Aloin kuitenkin (tietenkin) kirjoittaa (vaikka pyörittelin mielessäni jo sellaistakin ajatusta, että jättäisin tämän tehtävän tekemättä.) Minut aina yllättää se, miten tarina alkaa viedä itse itseään, kun sen vain saa aloitettua. Vaikka lähtökohtana olisikin jokin todellinen asia tai tapahtuma, lopputulos saattaakin olla jotain aivan muuta. Tyhjästä on vaikeaa aloitta mutta kun paperilla on jo vaikka vain pari lausetta, ne alkavat kuljettaa tarinaa eteenpäin ja silloin kirjoittamisesta tulee helppoa. (Tai ainakin helpompaa.)

Tässä sinulle kahden elämän keskustelu:

Kaksi elämää keskustelee. Luoteistuuli puhaltaa ja kevät on myöhässä.

Toinen on versonut aikoja sitten, toinen on uudempi elämä. Lauseet ovat lyhyitä. On vähän kiire.

Kun ne juttelevat, joskus tuntuu, että ne ovat ihan lähekkäin. Ja joskus aivan liian lähekkäin. Molemmat elämät näkevät toisissaan itsensä. Ja sitten ne kohta saattavat vähän riidellä, kun ovat niin erilaisia. Tai kun ovat niin samanlaisia. Mutta nyt ne elämät keskustelevat sovussa.

Elämät sopivat, että liian syvälle ei mennä. Vakavista asioista vitsaillaan nyt kepeästi. Kumpikin elämä on kokenut kovia mutta nyt on hyvä hetki, eivätkä elämät halua uppoutua menneeseen. Nyt hymyilyttää. Ja vähän jännittää. Yleensä ei näin vakavista puhuta.

Yleensä elämät keskustelevat arjesta; että kasvimaa on vielä laittamatta ja milloin pitäisi käydä kaupassa. Vanhemman elämän rinnassa pulppuaa nauru ja sen tekisi mieli hihittää. Sellainen on elämä.

Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan. Ne ovat kuitenkin niin lähellä, että ymmärtävät senkin, etteivät ymmärrä. Ja löytyypä ainakin yksi yhteinen toive, naurun sekainen; etteivät elämät nyt ainakaan huonommiksi muuttuisi.

Kevään eteneminen on nyt nopeutunut pitkän kylmän kauden jälkeen. Vaikka minulla on lukemattomia tekemättömiä töitä sekä ulkona että sisällä, olen silti iloisella kevätmielellä. Eilen liikutuin siitä, että minun tontillani viihtyy kolme (3) kirjosieppoparia. Joillain ei ole yhtään. Minulla on onni saada kolme. Pieni kyynel tuli silmäkulmaan. Ehkä se oli vain kevättuuli, joka ärsytti silmää.

Lopetan nyt täältä tähän.

Ai niin, tehtävä sinulle: Kirjoita tarina aiheesta ”vesi”.

-Annastiina