Minä kirjoitan päiväkirjaa!

”On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 12.10.2020 klo. 01:59

Rakas ystävä,

Päätin kirjoittaa sinulle poikkeuksellisesti jo näin etuajassa. Tapani mukaan kuitenkin keskellä yötä. Näemmä en kuitenkaan saa vielä unta, joten miksipä en kirjoittaisi tätä. Aloin tuossa nimittäin lueskella edellistä kirjettäsi uudelleen ja samalta istumalta kirjoitin sitten kertarysäyksellä antamasi tehtävän:

RUNO TOIVOSTA

Toivo on elämän polttoaine,
jos se loppuu,
matka tyssää
Vastakohta on epätoivo,
tai toivottomuus
Eipä olekaan,vaan toivon vastakohta on kuolema

Eihän polttoaineen tai matkan
vastakohta ole epämatka, polttoaineettomuus tai matkattomuus,
vaan matkan päättyminen,
pysähtyneisyys

Ihminen elää sen varassa,
että hän pystyy täyttämään itsensä toivolla,
aina sopivin väliajoin,
ennen kuin tankki tyhjenee

Missä on siis sinun lähin tankkauspisteesi?
Olethan laskenut,
että tankkisi ei tyhjene ennen kuin ehdit sinne

Vai ajattelitko paahtaa vain niin pitkään,
että toivoa ei enää ole?
Silloin olet vaarallisella tiellä

Toivoa on aina,
jos uskallat vain tankata

Minä olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa. Kävimme tästä muistaakseni keskustelua joskus kirjeenvaihdon alkupuolella. Minun on aina ollut mahdoton kirjoittaa päiväkirjaan mitään henkilökohtaista. Vähintään seuraavana päivänä tai pari viikkoa myöhemmin olen yleensä repinyt kirjoittamani sivut tai polttanut tai hävittänyt koko päiväkirjan.

Tuota kahden viikon merkkipaalua ei tässä minun nykyisessä päiväkirjaprojektissa ole vielä ohitettu, mutta jos tämä kirjeeseen kirjoittaminen nyt sinetöisi sitten projektin sillä tavalla, että en peru ajatuksiani enää.

En kirjoita päivittäin, kirjoitan aina kun siltä tuntuu. Päiväkirjaa kirjoitan käsin. Se on kaikista pahin, koska tuollaiseen konkreettiseen kirjaan ei ole edes salasanaa, joka jonkun pitäisi murtaa.

Tässä päiväkirjassa ei ole edes lukkoa. Siellä ne nyt ovat minun viime viikkojen synkimmät salaisuuteni ja syvimmät tunteeni ja henkilökohtaisimmat ajatukseni ihan kenen tahansa luettavissa, jos vain hoksaavat napata tuon kirjan käteensä ja avata sen luettavakseen. Käsialasta toki tuskin kukaan muu saa selvää.

Päässä kiertävien ajatusten ja tunteiden kirjoittaminen ylös tuntuu nyt kuitenkin hyvältä. Tuntuu, että saan äyskäröityä päätä vähän tyhjemmäksi ja toisaalta ajatukset saavat realistisemmat mittasuhteet kuin päässäni. Olen pystynyt jopa jäsentämään vähän sekavia ajatussykkyröitä kirjoittaessani niitä auki paperille. On tässä kai ihan joku pointtikin sitten.

Tuhertelin syksyn värejä ja aurinkokin paistoi ikkunasta

Minä olen nyt muuten lomalla. Viime viikon vietin tosiaan siellä Limingassa opetushommissa ja improillessa, mikä oli ihan hemmetin hyvä irtiotto arjesta ennen syyslomalle heittäytymistä.

Toivottavasti sinäkin ehdit jossain välissä siellä vähän lomailemaan, vaikka kyllähän sitä paahtaa saa silloin kun siltä tuntuu. Kunhan sitä tekee terveellä pohjalla ja muistaa oikeasti levätä vähän aiemminkin kuin haudassa vasta.

Kiitos muuten upeasta nurinniskoin kirjoitetusta tarinasta. Se on kyllä aina jotenkin kaunista nähdä, minkälaista materiaalia ihmisen aivot synnyttävät, kun niille annetaan joku tuollainen haaste. Seuraavaksi tehtäväksi kaivoin sulle vanhan tehtävänannon kevättalven kirjeenvaihdostamme:

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Minua ne vain kiinnostavat edelleen nämä äänen lausutut toiveet ja unelmat. Niillä kun on tapana käydä toteen.

Vaihtoehtoisesti voit myös kirjoittaa tarinan, runon tai laulun, jonka aiheena tai teemana on unelma ja toive.

Kävin konkäällä könyämässä

Tähän loppuun toistan vielä vähän itseäni, koska viime kirjeessä kirjoittelit taas ajankäytöstäsi ja töistäsi. Mahtavaa, että olet päässyt taas tekemään noin upeita juttuja, joista nautit. Ihan hullun siistiä! Mutta (nyt tulee se toisto) muista levätä.
Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Vedestä ja fanittamisesta

”Olen ala-asteikäisenä ihaillut monia ihmisiä ekaluokan opettajasta Kirkan kautta Kyra Kyrklundiin.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 05.06.2020 klo.16:02

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.

Ymmärrän hyvin tuon pelkosi kirjoittaa päiväkirjaa. Taitaa olla ihmisen geeneihin kirjoitettu se pelko, että joku pikku- tai isosisko tai -veli lukee päiväkirjaa – tai kuka tahansa sellainen, joka voisi käyttää lukemaansa kirjoittajaa vastaan. Ja sekin nolouden tunne, joka herää, kun lukee jotain menneisyydessä kirjoittamaansa tekstiä, on varmaan aika universaali ilmiö. Kirjoitettu sana jää olemaan, kun taas puhuttuna asiat saattavat hyvinkin kadota niin kuin muistoilla on tapana tehdä. Sen takia kirjoittaminen ehkä pelottaa.

Olen minäkin ilmeisesti pelännyt, että joku lukee ensimmäistä päiväkirjaani…

Kun taannoin luin vanhoja päiväkirjojani antamaasi kirjoitustehtävää varten, törmäsin sellaisiin asioihin, joita en muistanut tapahtuneen. Oli todella ilahduttavaa lukea vaikkapa yksitoistavuotiaan Annastiinan muistiin kirjoittamia tapahtumia. Lukiessa palautui mieleen muitakin siihen aikaan liittyviä muistoja. Olen iloinen siitä, että olen kirjoittanut asioita ylös.

Lapsena kirjoitin ennen kaikkea siitä, mitä minulle tapahtui. Vanhempana taas päiväkirja oli minulle lähinnä keino käsitellä omia tunteitani. Noita parikymppisenä ja sen jälkeen kirjoittamiani sivuja en ole vielä lukenut. Ehkä ne ajat ovat vielä sen verran lähellä ja sisältävät niin paljon ahdistavia ihmissuhdesotkuja, etten koe halua palata niihin. Vielä.

Olemmehan jo monta kertaa todenneet, että kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia ja tunteita. Siksi kannustan sinua päiväkirjan kirjoittamisen aloittamiseen (ja tietenkin myös jatkamiseen). Itse olen monesti yllättynyt siitä, mitä paperille (tai tietokoneen ruudulle) ilmestyykään, kun vain aloittaa jostain. Joskus tulee kirjoitettua myös epätosia tai kuviteltuja asioita mutta sitäkään ei tarvitse pelätä. Kun ne asiat ovat kirjainkimppuina edessä, niihin voi palata ja miettiä, onko se totta ja miksi niin on tai ei ole.

Tiedän, että toistan itseäni, koska tämä seuraava lause on kirjoitettu useassa meidän välisessä kirjeessä mutta sanon silti: Kirjoittaminen on itsensä kanssa keskustelua. Sinä olet hyvä tyyppi, jonka kanssa on antoisaa keskustella, joten keskustele itsesi kanssa! Se auttaa varmasti sillä matkalla, jonka varrella tutustut itseesi.

Kuivan kauden aikana puutarhankasteluvesi haetaan järvestä

En haluaisi olla tylsä – mutta kirjoitan silti vähän säästä. On nimittäin ilmoja pidellyt!

Eilen päivällä hain taas kasvimaalle kasteluvettä järvestä, enkä uskonut sateen mahdollisuuteen vaikka sellainen säätiedotuksessa näkyikin. Mutta kas, illalla sitten juoksin hymy korvissa räystäältä toiselle asetellen kaikki mahdolliset ämpärit ja astiat sadevesinorojen alle. Toden totta: Täällä satoi! Mikä onni! Nyt vettä on tallessa ainakin muutaman päivän kastelutarpeiksi.

Vesi on monelle itsestäänselvyys. Sitä tulee hanasta. Mutta jos ei sada pitkiin aikoihin, luonto kärsii, pohjavedet laskevat ja se hanasta tuleva märkäkin saattaa jossain vaiheessa loppua. Vesi on kallisarvoisempaa kuin timantit, joita ei voi käyttää kasvien kasteluun, eikä juoda elääkseen. Millähän rahaa ainoana aarteenaan pitävät ihmiset saisi tajuamaan tämän..?

Ja tästä tehtävästä sitten… Ajatuksen tasolla se tahmoi taas todella paljon. En koe, että olisin koskaan mitenkään kauhean paljon fanittanut ketään, joten tämän tehtävän kirjeen saajaa oli vaikeaa päättää.

Olen ala-asteikäisenä ihaillut monia ihmisiä ekaluokan opettajasta Kirkan kautta Kyra Kyrklundiin ja Sylvester Stallonesta ja Brad Pittista Madonnaan mutta en oikein osaa pitää sitä fanittamisena. Seinälläni oli muutamien laulajien ja näyttelijöiden kuvia mutta ehkä kyse on kuitenkin ollut enemmänkin turvallisesta ihastumisen harjoittelusta. Toisaalta sitähän kai se fanitus monesti onkin…

Kuitenkin sitten päätin, että kirjoitan yksitoistavuotiaana Annastiinana New Kids On The Blockin Jordanille ja kirjoitinkin koko tekstin yhdeltä istumalta.

Dear Jordan,

(Toivottavasti saat jonkun kääntämään tän kirjeen sulle. Mä en osaa englantia vielä niin hyvin, että osaisin ihan kaikkea kirjoittaa, mitä haluan sanoa.)

En oikein tiedä, miten aloittaisin tämän mutta sä oot ihana. Mä tunnen sun äänen muiden joukosta ja kuuntelen vaan sua vaikka muutkin laulais. Korkeissa sävelissä mun jalat menee ihan veteliksi. En tajua, miten sä osaat laulaa niin hyvin ja niin korkeelta! Ja sä tanssit niin hyvin! Ja sitten kun vielä oot niin hyvännäköinen niin mä en oikeesti kestä! Meidän koulussa kukaan ei oo niin hyvännäköinen kuin sä. Jos mä joskus saan niin paljon rahaa, että voisin matkustaa, niin mä kyllä tulen sinne Amerikkaan teidän konserttiin ja ehkä me sitten voitais tavata? Sä voisit kyllä tulla myös tänne jos sulla joskus olis aikaa. Täällä on tosi nättiä, kesällä varsinkin ja me voitais vaikka käydä uimassa. En tiiä mitä äiti sanois jos tulisit. Mutta ei se mitään kyllä me jotain keksittäis. Tykkäätkö sä kissoista? Toivottavasti et oo ainakaan allerginen. Meillä nimittäin on kaksi kissaa. Ne on molemmat tosi ihania. Säkin oot ihana! Mulla on sun kuva seinällä. Tai on siinä ne muutkin mutta mä katon vaan sua. Voi kun sä vastaisit. Mä aion kuitenkin kirjottaa sulle vielä uudestaankin. Mä opettelen kaikki teidän kappaleet ulkoa ja sitten ehkä jos me joskus tavataan niin sitten me voitais laulaa yhdessä niitä. Sä laulat kyllä paljon paremmin kun mä. Joskus, kun mä kuuntelen teidän kasettia, niin mä aattelen, että sä laulat vaan mulle ja että mä olisin sun favorite girl… Nyt mun pitää mennä syömään.
I love you.

Kirjoittaisitko seuraavaan kirjeeseen runon, jonka otsikko on ”Sinun takiasi tekisin mitä vain”. Voi se olla vaikka tarinakin, jos tuntuu, ettei runosuoni pulppuile. Mutta ensisijaisesti odotan runoa. Ehkä proosarunoa..?

Kivaa viikkoa!

-Annastiina

Sadepäivänä on ihanaa sytyttää takkaan tuli

Pelottavinta on kohdata itsensä

”Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.06.2020 klo. 23:56

Rakas ystävä,


Emme ole vielä kokonaan uponneet tulvan alle, vaikka sekä Ounasjoki että Kemijoki ovat kyllä kuohuneet ihan ronskisti yli, ja vedenpaisumus on Rovaniemellä nyt totta. Povaavat vielä ennätyksellistä sääskikesää, joten vitsaukset jatkuvat, vaikka baarit onkin tänään avattu.

Kiitos kirjeestäsi ja hyvä, että kirjoitit pamfletin. Siitä oli ehkä vähän aistittavissa pelkoa ja työstämisen tuskaa mutta tulin iloiseksi sen rehellisyydestä. Minusta ”viherpiipertäjäksi” leimautumisen pelko on ihan ymmärrettävää näinä aikoina, kun leimakirveitä heilutellaan sekä tahallaan että tahattomasti jopa pelkoa tietoisesti lietsoen. Sitäkin tärkeämpää tosiaan on yrittää löytää se oma rohkeutensa ja kirjoittaa, kirjoittaa niin perkeleesti. Toivottavasti sait pamfletista vähän aineksia ja potkua blogi-projektiisi.

Terveisiä paisumuksesta

Yritin muuten oikein miettimällä miettiä, että mikä olisi sellainen aihe tai teema, josta minua itseäni pelottaisi kirjoittaa. En keksinyt mitään konkreettista aihetta, mikä saattaa johtua saamastani kulttuurikasvatuksesta, johon on kuulunut vahva oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen, solidaarisuus ihmisiä kohtaan, ripaus paatoksellisuutta ja sokeaa uskoa parempaan maailmaan sekä loraus kiihkeää radikalismia. Olen oppinut, että asioista pitää puhua ja toimeen on tartuttava. Ei synny oikeutta ilman taistelua. Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Vallankumous on ihan luonnollista ja meidän kuuluukin ravistella maailmaa säännöllisin väliajoin. Päinvastoin koen siis monestikin, että olen vain laiska ja saamaton, kun en tartu aseisiin (kynään) ja kirjoita siitä mistä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Mutta yhtä asiaahan minä olen kyllä ihan oikeasti pelännyt kirjoittaa. Minä pelkään kirjoittaa päiväkirjaa. Olin tuossa viikonloppuna piknikillä takapihalla ja lueskelin ohimennen kotipihan roskalavalta löytämääni ”Uppo-Nallen juhlakirjaa”, jossa kerrottiin myös siitä, kun Uppo-Nalle aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Ainoa mitä hän lopulta päiväkirjaan kirjoitti oli: ”Joulukuun toinen tiistai. Meillä syötiin lihapullia.” Mutta ennen sitä hän varmisti, ettei kukaan vain lukisi tuota kirjaa ja kirjoitti ensimmäiselle sivulle tikkukirjaimin ”JOKA TÄMÄN VARASTAA, KEHNON LOPUN SAA” ja toiselle sivulle ”PIDÄ NÄPPISI IRTI TÄSTÄ KIRJASTA”.

Samaistuin tähän suureen ajattelijaan kovasti, mutta toisaalta myös rohkaistuin hänen esimerkistään. Ehkä minäkin voisin kirjoittaa päiväkirjaa. Sisällössä toivottavasti pääsisin tällä kertaa vähän pidemmälle kuin Uppis. Minusta tuntuu nimittäin nyt siltä, että olen jokseenkin valmis edes yrittämään itsereflektiota päiväkirjan kautta.

Kuten olen jossain aiemmassa kirjeessä tainnut kertoa, niin minähän en ole koskaan pystynyt kirjoittamaan päiväkirjaa, koska olen pelännyt niin paljon, että joku muu – tai edes minä itse – lukisin sitä joskus. Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen. Noh, eräänlaista päiväkirjan kirjoittamistahan tämä kirjeenvaihtokin on, mutta siinä on kuitenkin ero. Uskallan kyllä kirjoittaa aika henkilökohtaisistakin aiheista kirjeisiin ja uskallan ylipäätään puhua niistä ystävilleni ja julkisestikin mutta näissä tilanteissa pystyn kontrolloimaan erittäin hyvin sitä, missä henkilökohtaisuuden raja menee. Kerron tiettyjä asioita mutta toiset, aidosti haavoittavat asiat jätän aina visusti kertomatta. Olen aina suojannut itseäni, jopa itseltäni.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olen valmis ja haluan avata itseni itselleni. Eivät ne asiat juuri kenellekään muulle kuulu mutta haluan opetella käsittelemään niitä itseni kanssa. Tavallaan haluan oppia kirjoittamaan hyvin henkilökohtaisia kirjeitä itselleni. Ja ennen kaikkea haluan löytää rohkeuden lukea niitä itselleni lähettämiäni kirjeitä ilman häpeää tai pelkoja. Olen liian kauan haudannut syvimmät, suurimmat ja herkimmät ajatukset ja tunteet jonnekin pois mielestäni ja jättänyt niitä käsittelemättä.

Autolla mummolaan… eiku kotiin.

Kiitos tehtävästäsi. Lapset ovat jänniä otuksia ja lapsen näkökulmasta kirjoittamista on aina kiinnostava yrittää opetella. Minusta lapset ovat kaikkein viisaimpia ihmisiä maan päällä, koska he ovat puhtaita ja pelottomia, aitoja ja armottomia. Kunnes eivät enää ole. Lapsistakin kasvaa aikuisia ja lapseus voidaan rikkoa. Lapset ovat viattomuudessaan myös herkkiä ja hauraita. Lapset ovat myös julmia. Olen jostain lukenut, että ihmisen kyky empatiaan alkaa kehittyä vasta 7-vuotiaana. Siihen asti he voivat käytännössä vaikka tappaa toisensa ymmärtämättä oikeasti mitä sille toiselle tapahtuu. Jänniä juttuja.

Noh, kirjoitinpa nyt siis tarinan ”Autolla mummolaan”, josta ei tullut taaskaan mikään seesteinen pikkujuttu, mutta se tuntui onnistuneelta. Ajatus kypsyi minulla hyvin nopeasti kirjeesi luettuani, ja tarina ikään kuin kirjoitti itse itsensä.

Autolla mummolaan

Ollaan menossa autolla mummolaan. Mä istun takapenkillä yksin, äiti ja isä on etupenkillä. Mä olen Tuomo ja mä olen 11. Mietin, että voinko mä syödä siellä mummon luona mitään, kun mä olen alkanut lihomaan. Tai oikeastaan mä olen ollut aina aika pyöreä. Semmonen isoluinen jo pienenä. Mä olen viime aikoina alkanut pitää ruokapäiväkirjaa, koska koulun terveydenhoitaja ehdotti tai käski. Äiti ja mummo on molemmat tosi huolissaan mun lihavuudesta. Mummo opetti mulle viimeksi jotain jumppaliikkeitä millä laihtuu. Me kuunnellaan autossa Joel Hallikaisen uutta kasettia. Tai siis äiti ja isä kuuntelee ja mä kuuntelen, koska on pakko. Terveydenhoitaja katsoi sitä mun ruokapäiväkirjaa ja se oli sitä mieltä, että mun ei pitäisi laittaa voita leivän päälle, vaan margariinia. Mä en oo ihan varma onko se meidän käyttämä levite nyt sitten oikeasti voita vai margariinia. Mua ei oo koskaan kiusattu koulussa mun lihavuuden takia, mutta nyt on alkanut tuntua vähän paskalta. Mulla on auton ikkuna vähän raollaan, kun on niin kuuma. Mietin, että voinko mä alkaa esittää tässä että mulla on matkapahoinvointia. Mä haluan vaan mennä oksentamaan.

Tehtävä sinulle: Kirjoita lyhyt kirje jollekin, jota olet joskus fanittanut tosi paljon. Ole rohkeasti naiivi ja avoin, jos siltä tuntuu. Uskalla olla isosti fani.


– Jussi

Kirjeenvaihdolle kiitos!

”Tuntuu, kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 30.03.2020

Rakas ystävä,

Voi mummo sentään! Kiitos kirjeestäsi ja erityisesti elämänmakuisesta reseptistä. Nyt tämä kehitys kyllä tulee niin selkeästi esiin, kun kirjeestäsi suorastaan huokuu jonkinlainen vapautuminen ja rohkea heittäytyminen. Niinhän se tosiaan on, ettei kaiken aina tarvitse olla niin valmista tullakseen nähdyksi, luetuksi ja koetuksi. Itse asiassa päinvastoin, monesti keskeneräisen tai ei vielä valmiiksi julistetun altistaminen katseelle tekee juurikin hyvää tekstille. Eikä tekstiä aina tarvitse edes hioa loppuun asti ”valmiiksi”. Se, mikä itselle tarkoittaa valmista, tarkoittaa usein muille jo ihan tukkoon väritettyä. Samalla tavalla kuin maalauksen voi maalata tukkoon, myös tekstin voi kirjoittaa umpeen. Liian pitkälle jynssätystä ”valmiista” tekstistä ei sitten enää välitykään se raikas ajatus, josta kaikki sai alkunsa. Ainakin jotkut tekstit ovat parhaita juuri raakana pureskeltuna. SIlloin niissä on kaikki alkuperäiset vitamiinit tallella ja lukija joutuu käyttämään omia hampaitaan. Siinä kai ne hampaatkin sitten eniten vahvistuvat.

Minä itse jatkan täällä elämänhallinnallisia harjoituksiani ja yritän hieman höllätä tahtia. Enemmän pötköttelyä, vähemmän kiireessä juoksemista. Olin jo rohkea ja reipas ja otin asian töissäkin puheeksi. Ja sain tukea ja ymmärrystä osakseni, mikä jo itsessään helpotti oloa. Tuijottelu tyhjyyteen kun on viime aikoina alkanut taas olla enemmän sitä väsynyttä ja stressaantunutta tuijotusta, ei sitä ihanaa luovaa päänsisäistä tutkimusmatkailua. Kokemuksesta tiedän itsekin, minne se johtaa, jos stressi puristaa liian tiukasti sormensa pienen mieleni ympärille. Ja juuri nyt se tuntuu tukkivan luovuutta aika pahasti. Laitan sinulle kuvan työpöydästäni, joka kuvastaa aika hyvin myös mielentilaani. Tuntuu, että pään sisällä on sekamelska, eikä sellainen luova sotku.

Kaiken sen keskellä tämä kirjoittaminen on erittäin tarpeellinen henkireikä. Vaikkaen koekaan tällä hetkellä pystyväni oikein mihinkään huippuluokan luoviin purskahduksiin, niin tämä sentään pitää minut luovan tekemisen syrjässä kiinni. Ilman näitä kirjeitä olisin varmaan taas jo luovuttanut kirjoittamisen suhteen ja sysännyt sen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onnea on kirjekaveri ja vertaistuki. Onnea on myös itsetutkiskelu sekä ajatusten ja tunteiden ylös kirjaaminen. Lueskelin tällä viikolla vielä lisää mennyttä kirjeenvaihtoamme ja oli mielenkiintoista huomata, miten kirjeistä (varsinkin omistani) pystyy lukemaan näin jälkikäteenkin mielentilan ja hetken, jossa ne on kirjoitettu. Itse asiassa tuntuu kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.

Kirjoittamiseen liittyvien haasteiden ja luovuuden ruokkimisen lisäksi tästä kirjeenvaihdosta on nyt siis tullut eräänlainen elämäni ensimmäinen päiväkirja. Olen kirjoittanut välillä aika henkilökohtaisista aiheista ja huomaan pureskelleeni aika usein kirjeissä omaa jaksamistani ja mielentilaani. Kiitos siis, kun olet kuunnellut ja peilannut noita ajatuksia myös omiin kokemuksiisi. Olen saanut ajatuksistasi hyvää perspektiiviä itsetutkiskeluuni. Olen aina ollut enemmän kallellaan dialogiin kuin yksinpuheluun päin.

Kirjeenvaihdon alussa taisin määritellä, että minulle hyvä tapa kirjoittamisen äärellle palaamiseen olisi kirjoittaa omasta itsestäni. Tässä sitä on sitten tullut kai tehtyä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta. Tähän kirjeeni loppuun purskautan vielä päässäni nyt pyörivät ajatukset eräänlaisena fiktion ja faktan sekoituksena.


Elämän virta

Työpöydälläni on läjä tavaraa, joka ei kuulu työpöydälleni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat tässä. Vessapaperirullan tyhjiä holkkeja rutistettuna sisäkkäin. Erään ystäväni autoni takapenkille unohtamat bokserit (pyykätyt). Kolmioksi taiteltu muovipussi. Rikkinäiset lasten aurinkolasit. Läjä vesiväripaperia. Vanhan matkalaukun kulmarauta. Palkintopysti, jota ei ole annettu minulle. Vilkkuva maksupääte, joka on tursottanut itsestään ulos ryttyyn rullaantunutta kuittipaperia. Lasten piirustuksia. Täyttämätön vauvakirja. Kultapossukerhon säästöpossu lapsuudestani. Dymo-täyttökasetti koneeseen, jota ei ole olemassa. Puupalikoita. Rikkinäinen puhelimen laturi. Purkillinen 5 sentin kolikoita ja toinen neuvostoaikaisia seteleitä. Eivät nämä tavarat kuulu minun työpöydälleni mutta siinä ne nyt ovat. Työpöytäni on kuin kaatopaikka tavaroille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa.

Päässäni on läjä asioita ja ajatuksia, jotka eivät kuulu päähäni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat siellä. Eivät nämä asiat kuulu minun päähäni mutta siellä ne nyt ovat. Ja ne ovat olleet siinä jo pitkään. Pääni on kuin kaatopaikka ajatuksille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa. Ne ajatukset ovat kaikkea ylimääräistä paskaa, joka tukkii tien muilta ajatuksilta.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet uinut paskavedessä kakoen ja henkeäsi pidättäen niin kauan, että olet tottunut sen hajuun, makuun ja tuntumaan? Olet turtunut, etkä enää tajua, miksi sinua oksettaa koko ajan. Yökkimisestä on tullut elämäsi uusi normaali. Miten siitä pääsee eroon? Pitääkö yrittää puhdistaa vesi paskasta vai onko vain helpompi nousta itse pois vedestä ja etsiä puhtaampi joki uimiseen?

Mitä tämä vertauskuva oli tarkoittavinaan? Hitostako minä tiedän. Jos tietäisin, niin en varmaan kyselisi vastausta maailmankaikkeudelta.


Näihin sopivan häiriintyneen itsetutkiskelun tunnelmiin päätän kirjeeni tänään. Nyt menen nukkumaan uupumushumalaani pois. Heitän vielä ilmoille tehtävän, koska olen näemmä erikoistunut sekä tehtävien antamiseen että tehtävien tekemättä jättämiseen. Toivoisin, että kirjoitat kahden henkilön lyhyen dialogin, jonka aiheena on helpottuneisuus. Henkilöiden välillä tulee olla jonkinlainen status-ero.


– Jussi

Luovuuden lukkoja

”Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.02.2020 klo 02:16

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Se herätti ajatuksia.
Sinuhe, egyptiläinen on itsellenikin tärkeä kirja, se pääsee kyllä helposti viiden parhaan lukemani kirjan joukkoon. Riipaisevaa on ihmisen yksinäisyys; sinun, Sinuhen, minunkin. Liekö sellaista ihmistä olemassakaan, jossa ei Sinuhe eläisi, ei eläisi valtava yksinäisyys? Voiko kukaan ihminen todella ymmärtää toista ihmistä?

Olen jatkanut tällä viikolla vanhojen päiväkirjojeni lukemista ja itsereflektiota. Yksi suuri teema, joka nousi esiin parikymppisen Annastiinan kirjoituksista, on juuri yksinäisyys. Olen ollut varsinkin lapsena ja nuorena hyvin ujo, ja ihmisille puhuminen on ollut minulle hankalaa. Hyvin harvoin elämässäni olen kokenut kuuluvani johonkin joukkoon. (Ja nekin pari huteraa kertaa ovat tapahtuneet viimeisten kymmenen vuoden sisällä.)

Silloin, kun vielä kirjoitin, päiväkirja oli minulle puuttuva sydänystävä. Se tarjosi mahdollisuuden purkaa ajatuksia ja ikään kuin keskustella itseni kanssa. Toki minulla on aina ollut myös ystäviä – harvoja mutta hyviä. Silti jostain syystä olen kokenut, etten voi tai osaa täysin vapaasti kertoa kaikkea yhdellekään ihmiselle. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi jokin Ihmeellinen Suuri Salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään! Mutta ihan tavallisissa asioissa, annastiina-asioissa, olen kokenut, että joko minua ei jakseta kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä. Päiväkirja on aina ottanut vastaan kaiken, mitä olen sinne syytänyt, oli se sitten kuinka typerää, noloa, monimutkaista tai hitaasti kerrottua tahansa.

 ”Täytynee kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan kunnes joskus löydän ihmisen, jolle voisin kaikesta puhua…” Annastiina, 20v.

Sain ensimmäisen päiväkirjani kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi. Meni melkein vuosi ennen kuin aloitin sen kirjoittamisen mutta sen jälkeen kirjoitinkin päiväkirjaa parikymmentä vuotta. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, toisinaan taas saattoi mennä viikkoja, kuukausiakin välissä. Pikku hiljaa välejä alkoi olla enemmän ja nyt huomaan, etten ole kirjoittanut moneen, ehkä lähemmäs kymmeneen, vuoteen.

Päiväkirjojani yli kymmenen vuoden ajalta

Kirjoittamisen loppuminen ei johdu siitä, että olisin löytänyt ihmisen, ”jolle voisin kaikesta puhua”. Olen yrittänyt miettiä, mikä sai minut lopettamaan mutta en ole löytänyt yhtä ainoaa vastausta. Joka tapauksessa tähän jonkinlaiseen luovuuslukkoon sisältyy myös lukemisen loppuminen, piirtämisen ja maalaamisen loppuminen sekä musiikin kuuntelun loppuminen. Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda! Saatoin maata tuntikausia lattialla ja vain kuunnella musiikkia, antaa sen liikuttaa minua. Nykyään, silloin harvoin, kun tulee sellainen olo, että voisin kuunnella musiikkia, katselen levyvalikoimaa kymmenen minuuttia, enkä löydä mitään, mitä oikeasti haluaisin kuunnella. En ole maalannut – satunnaisia pieniä luonnoksia lukuun ottamatta – kymmeneen vuoteen! Kirjoittamiseni on rajoittunut koulutehtäviin sekä pariin opistoaikana tehtyyn tekstiin sekä niihin onnettomiin TeaK:in ennakkotehtäviin, joista toissa kirjeessä kerroin.

Minulla on ikävä tuota luovuutta! Mitä sille on tapahtunut?

No, tässä kirjeprojektissahan sitä luovuutta herätellään… Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa taas. Pyysin sinulta jälleen vuorokauden lisäaikaa, koska tajusin tuijottavani torstain ja perjantain välisenä yönä väsynein silmin tietokoneen ruutua. Olin saanut aikaan sanat ”Kiitos kirjeestäsi”, en muuta. Päätin nukkua yön ja aloittaa heti aamusta levännein silmin ja ajatuksin. Kuinka ollakaan, päivä oli täynnä ”aivan pakollisia” tehtäviä ja kotitöitä, enkä ”millään ehtinyt” kirjoittaa koko päivänä. Vasta illalla aloin kirjoittaa, pakon ajamana: Toista vuorokautta lisäaikaa en kyllä pyydä!

Kysyit tunteiden ja empatian käyttämisestä kirjoittamisessa. Minä koen, että kaikki luovat asiat saavat alkunsa tunteista. Omalla kohdallani ainakin näin on. Olen tehnyt parhaat maalaukseni ja parhaat runoni juuri sellaisina hetkinä, kun olen kokenut tarvetta luoda, saada jokin tunne tai minua vaivaava asia pois päästäni. (Vai sydämestäni..? Sielustani? Mistä ne tunteet oikein tulevat?) Taisin jossain kirjeessäni jo kirjoittaakin, että runon kirjoittaminen muistuttaa mielestäni näyttelemistä. On tunnettava se asia, mitä haluaa tuoda ilmi. Jos kirjoitan vaikkapa surusta, niin minun on upottava ainakin hetkeksi suruun, jotta muistaisin, miltä se tuntuu. Sieltä tunteesta käsin sitten kirjoitan – tai näyttelen. Mikäli tätä empatiaa ei ole niin silloinhan kirjoitan vain siitä, minkä tiedän surusta, ei sitä, mitä tunnen. Siinä on iso ero, minkä ainakin näyttelijäntyössä huomaa selvästi. Itse arvostan tunteen aitoutta. Yleensä, jos olen tyytymätön johonkin tekstiini, vika löytyy juuri tunteesta, tai siis sen puuttumisesta.

Omalla tavallaan hupaisaa tämä meidän erilaisuus: Sinä olet tuhonnut hurjan määrän omia tekstejäsi, minä taas säilytän aarteinani kaikkea tekemääni, jopa pikkulappusia, joihin olen kirjoittanut vaikka vain kaksi sanaa, tai piirustuksen alkua, vain muutamaa viivaa! Sinä kirjoitat nopeasti ja luotat enterin voimaan eli koet helpottavana asiana (tai ainakin hyväksyt) sen, ettei kirjoitusta voi enää lähettämisen jälkeen muokata. Minä taas hankaan ja säädän ja korjailen viimeiseen asti ja pelkään sitä hetkeä, kun on pakko painaa ”lähetä”. Minä myös luen jo lähettämiäni kirjeitä ja bongailen niissä olevia virheitä!

Jonkinlaista armollisuutta itseäni kohtaan voisin kyllä yrittää kehittää. Esimerkiksi nyt, kun kello on yli kaksi yöllä, ja en millään keksi tähän inspiroivaa ja keskustelevaa lopetusta, niin siitä ei tarvitse stressaantua vaan voin ehkä vain kirjoittaa, että:

vaikka itselläni kirjoittaminen takkuileekin, odotan silti jälleen innolla sinun kirjettäsi. Toivottavasti sinun kirjeesi etenee liukkaammin kuin tämä… (Taisin käyttää tämän kirjoittamiseen kuutisen tuntia. Siihen mahtuu paljon seiniin tuijottelua!)

Annastiina

Nostalgian syövereissä

”Nyt olen siinä tilanteessa, että olen todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.02.2020 klo 00:24

Ystäväni.

Kiitos kirjeestäsi ja ihanasta tehtävänannosta! Uskotko, että juuri viime kirjettä kirjoittaessani ajattelin, että pitäisipä taas kaivaa vanhat kirjoitukset esiin, niitä kun on aina niin ihanaa tutkiskella. Saan aina vanhoista tekeleistäni suurta inspiraatiota, olivatpa ne sitten piirustuksia, maalauksia tai kirjoituksia. Niistä saa hyvää perspektiiviä omaan tekemiseen; huomaa, että on ollut sekä huono että hyvä ja kaikkea siltä väliltä. Myös oma mielipide teoksista on voinut muuttua ajan myötä. Joku, johon olen ollut kovin tyytyväinen kymmenen vuotta sitten, saattaakin uudelleen katsottuna näyttäytyä hyvinkin kornina – tai päinvastoin joku ennen huonoksi kokemani voi olla nykyään mielestäni kelvollinen, jopa onnistunut.

Kaivoin siis heti kirjeesi luettuani esiin sinisen kansion, jossa olen säilyttänyt noin kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja runoja ja sellaisten ideoita sekä satunnaisia päiväkirjamerkintöjä. Olin jo pitkällä nostalgian pyörteissä, ja jo kirjoittanut puhtaaksi erään hyvin mielenkiintoisen tajunnanvirtaruno-päiväkirja-teelmän, kun luin kirjeesi uudestaan ja tajusin, että tehtävänannossasi halusit minun käsittelevän lapsena kirjoitettua tekstiä! No, kiltti tyttö kun olen, niin jätin tämän nuoruuteni tajunnanvirran ehkä tulevaisuudessa käsiteltäväksi ja keskityin sen sijaan pieneen, harmaaseen vihkoseen, jossa on runoja suunnilleen ikävuosilta 11-17.

Kerrottakoon, että niin ihana kuin tämä tehtävä olikin, oli se myös tähänastisista tehtävistä vaikein. En alussa tajunnut, kuinka hankalaa olisi ensinnäkin valita yksi ainoa kirjoitus ja toiseksi käsitellä sitä nykyminän kautta. Pyörittelin kaksi päivää tuota harmaata runovihkosta käsissäni, lueskelin sitä aina ajan salliessa inspiraatiota hakien mutta en saanut otetta mistään runosta enempää kuin muista.

Yritin parantaa asemiani hakemalla äitini luota lisää materiaalia, josta voisin valita sopivan tekstin; sylillisen vanhoja päiväkirjojani. Huono ratkaisu! Nyt olen siinä tilanteessa, että olen kaiken tämän vanhojen tekstieni lukemisen keskellä todella syvällä menneessä minässäni, oman historiani tapahtumissa ja tunteissa. Taidan tällä hetkellä olla 15-vuotias Annastiina, joka alkoi pikkuhiljaa päästä kiinni omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa ja oppi käyttämään kirjoittamista niiden käsittelyyn ja tulkintaan.

Tuossa kohdassa elämääni selvästi tapahtui jonkinlainen loikka itseilmaisussa. Seiskaluokalla runoissani ja päiväkirjoissani näkyy selvästi Sinä&Minän, Reginan ja Suosikin vaikutus: Romanttiset haavekuvat, milloin minkäkin pojan liikkeet ja (näin aikuisena katsottuna) mitäänsanomattomat lorut ja rallatukset olivat päiväkirjojen pääosassa. Tuolloin lauseen tai sanan muuttamiseen runoksi tarvittiin vain kolme pistettä perään.


Kuun valossa,
varjot vastakkain,
yhdessä yön kylmyyttä vastaan…
Sinä ja minä…

Kahdeksannella luokalla olin jo selvästi lukenut muka-hauskojen lorujen lisäksi oikeaa runoutta (mm. Edith Södergrania, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen) ja jopa alkanut saada siitä myös hienovivahteisia vaikutteita kirjoittamiseeni. Lisäksi päiväkirjojen teksteissä alkoi näkyä pidempiä tekstejä, joissa pohdiskelin tunteitani ja maailman menoa. Eräs teksti vaikutti sellaiselta, että olisin ihan hyvin voinut joiltain osin kirjoittaa sen vaikka viime viikolla! Siinä oli mielestäni tarkkanäköistä tapahtumien kuvailua ja melko synkässäkin tilanteessa pinnan alla vilahtelevaa huumoria. Myös runot alkoivat käsitellä asioita, joita havainnoin ja koin – eikä enää asioita joita toivoin, olin nähnyt televisiossa tai kuullut jonkun kertovan…
Muistan, kun en saanut yökylässä unta ja katselin nukkuvaa ystävääni. Ihan pieni, tavallinen hetki elämässä muuntui silloin mielessäni runoksi:

Olet kaunis
hiustesi valuessa tyynyllesi
ripsien varjo poskillasi
kasvoillasi ivallinen ilme
                      mietin
mistäköhän uneksit
ystäväni


Tällä viikolla minulla on siis ollut suuria vaikeuksia kirjoittaa oikeastaan mitään. (Niin taisi olla asian laita jo viime viikollakin.) Kirjeenkin kirjoittaminen oli kuin tervanjuontia. Kirjoitin siis jo yhden, ja päädyin hylkäämään koko kirjeen sen ollessa sellaista sillisalaattia, etten enää itsekään ottanut siitä selvää. Aloitin koko homman äsken alusta (sen jälkeen, kun olin viestillä pyytänyt sinulta vuorokauden lisäaikaa kirjeen lähettämiseen). Tämä tahmaisuus johtuu nyt vain valtavasta määrästä informaatiota, jota en osaa järjestellä järkeväksi kokonaisuudeksi.

Pääni sisällä on aikamoinen kaaos. Paine tästä kirjoitustehtävästä ja kirjeen kirjoittamisesta on nyt valtatunne. Määräaika lähenee – ja sekin on jo pidennetty määräaika. Muistan ja muistelen yläasteikäisenä kokemiani asioita ja tuntemiani ihmisiä. Lukemani päiväkirjat saivat paljon ajatuksia liikkeelle. Ja tunteitakin. Mietin, miten voisin toteuttaa tehtävän, jonka minulle asetit. Kirje 15 -vuotiaalle minälle? En saa ajatuksesta mitään irti. (Ehkä olen vielä liian lähellä teini-ikäistä itseäni osatakseni kuvitella hänet erillisenä ihmisenä.) Entä runo, joka käsittelee samaa aihetta kuin 13 -vuotiaana kirjoittamani runo? Ei inspiroi. Jospa kirjoittaisin viisivuotiaana kirjoittamaani muutaman lauseen tarinaan lihaa luitten ympärille ja tekisin siitä paremmin ymmärrettävän pikku sadun? Nääh. Sehän olisi niin kuin opettaisi lapselle, millainen siitä kirjoituksesta olisi pitänyt tehdä. Viisivuotias minä olisi varmaan loukkaantunut ja lannistunut sellaisesta päsmäröinnistä.

Viisivuotiaan Annastiinan kirjoittama hauska tarina.

Ai niin, se keskeneräinen runokin… sekään ei ole valmis. Tajusin tällä viikolla sen naiiviuden ja banaaliuden, ja koko runosta meni maku. Tai ei koko runosta; alkusäkeet toimivat ihan hyvin. Mutta en millään keksi siihen sopivan todentuntuista jatkoa. Mikään en tunnu tarpeeksi aidolta.
Minun aivoni menevät jotenkin sotkuun, jos siellä on liian paljon tavaraa. Alan miettiä kaikkea kerralla, enkä pysty keskittymään yhteen asiaan. Ja mitä enemmän ajattelen ajatusten riekaleita, sitä enemmän asioita tulee mieleen. Pääni on kuin ideakartta, jonka jokaisesta asiasta lähtee kolme viivaa uusiin asioihin, niistä kaikista taas kolme viivaa ja niin edelleen. Ja soundtrackina tälle kaikelle kaaokselle päässäni soi ”Tonttuparaati”, koska ”kiire jo on, kiire jo on…”

Rakastin koulussa ainekirjoitusta, ja vielä lukiossakin äidinkielen esseet ja muut kirjoitelmat olivat minulle mieluisia. Mutta halusin aina kirjoittaa tiukasti rajatusta aiheesta. Luulen, että edellä kuvaamani aivojeni tapa toimia selittää tämän halun, sillä aina, kun tehtävänanto oli ”kirjoita haluamastasi aiheesta”, olin pulassa. Niin kuin nyt olen. En siis ole toteuttanut antamaasi tehtävää. En ole valinnut haluamaani kirjoitusta lapsuus- tai kouluvuosilta. Sen sijaan olen lukenut niitä päiväkaudet ja nauranut, liikuttunut ja pohtinut itseäni, syitä ja seurauksia, sattumaa ja omien tahtojen ja tekojen toteuttamista. En ole kirjoittanut vastinetta lapsuuden kirjoitukselle. Mutta kirjoitin sentään kirjeen! En ole kirjoittanut viimeksi aloittamaani runoa loppuun. Mutta laitan oheen kuvana runon tämänhetkisen vaiheen.

Aika paljon menee uusiksi…

Niin tosiaan, taidamme olla todella erilaisia kirjoittajina. Minusta alkaa tuntua, että minun kirjoittamiseni on kiinni enimmäkseen etelätuulesta tai maan värähtelyistä. Huomaan, että tapani kirjoittaa pätkä silloin, toinen tuolloin, saattaa olla tuhoon tuomittua. Esimerkkinä toimii tämä kirje. Tai siis se, että kirjoitin kahtena päivänä joitain ajatuksia ja pätkiä, jotka kolmantena päivänä tuntuivatkin vanhentuneilta ja sirpaleisilta ja joista en saanut enää otetta, ja päädyin kirjoittamaan kaiken alusta alkaen uudestaan. Improvisaatiotahan tämä kirjoittaminen todella on, niin kuin sitä osuvasti vertasit. Itse en nauti epävarmuudesta niin paljon kuin sinä, vaikka impro sinänsä onkin mukavaa. Mutta vastauksen löytäminen tuhansien mahdollisuuksien joukosta on kyllä parhaita tunteita ikinä. Siksi valmiiksi saatu kirjoitustyö tuntuu niin hyvältä.

Minä jään pohdiskelemaan, miten käsittelisin tätä rästitehtävää. Se on oikeasti todella hyvä tehtävä, ja haluan sen toteuttaa – vaikka en määräaikana sitä valmiiksi saanutkaan. Sinullakin seuraava tehtävä on jo edellisissä kirjeissä annettu. Nyt, kun olet saanut ennakkotehtävät kirjoitettua, voinet alkaa miettiä, mitä haluat sanoa ja minkä lehden lukijoille…
Onnea muuten noiden TeaK:n ennakkotehtävien suorittamisesta! Tiedän, että se on iso urakka, ja olen ylpeä, että sait sen tehtyä töiden ja perheen ohessa. Hyvä sinä!!!

Hei vielä,
mainitsin tuolla aiemmin Edith Södergranin, jonka runot vaikuttivat minuun vahvasti nuorena. Hänen Runoja -kirjansa on minulla kirjahyllyssä ja tartun siihen edelleen aika ajoin. Runot ovat edelleen vaikuttavia, ja ihailen Södergranin kirjoitustyyliä. Onko sinulla ketään runoilijaa tai kirjailijaa, joka olisi jättänyt sinuun pysyvän jäljen?

Kello on jo yli puolen yön. Kissa väsyi odottamaan minua ja tassutteli jo yläkertaan nukkumaan. Taidan kömpiä perässä.

Odotan kirjettäsi. Kirjoittamisen iloa!

Annastiina