Onnen pilkahdus

”Hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan auki.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.08.2020 klo. 01:37

Rakas ystävä,

Nyt kuulostaa jotenkin tosi synkältä tämä toteamus, mutta minusta tuntuu että olin tuossa yhtenä iltana pitkästä aikaa hetken hyvin onnellinen. Se oli semmoinen aika euforinen hetki, kun kävelin tuossa Rovaniemen vanhan sillan yli keskustaan ja kuuntelin kuulokkeista jotain modernia kansanmusiikkia ja yhtäkkiä semmoinen iloinen tuulahdus pelmahti kasvoilleni.

Kemijoki loistossaan

Se oli jännä tunne, kun jotenkin hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan niin auki, että näin ympärilläni olevia kauniita asioita. Pilviä, pensaita, vettä ja laineita, ohi kiitävät autot, taivaan, auringonlaskun ja kaikkea mitä sitä nyt ihan tavallisia asioita meidän ympärillämme on.

Enhän minä nyt tietysti täysin onneton ole ollut, mutta siinä hetkessä oli jotain sellaista taikaa, että tuli vahvasti mieleen se taannoin antamasi kirjoitustehtävä, jossa olisi pitänyt kirjoittaa siitä hetkestä, kun olin viimeksi onnellinen. Ja oli ilo huomata, että sitä onnea ja iloa oli löydettävissä ihan siitä vierestä, luonnosta ja jopa kaupunkimaisemasta.

Viime viikonloppu tuli vietettyä ihan suhteellisen onnellisesti mökkeillen ja mustikoita noukkien. Poimuri lauloi ja saalistakin tuli ihan kiitettävästi, vaikka apajilla oli monta muutakin noukkijaa jo käynyt. Nyt on sitten pakastettu marjaa, laitettu mustikkapiirakkaa ja tulipa kiisselikin tehtyä. Riittäkööt marjoista iloa nyt tumman talven yli. Hillaa pakkasessa jo vähän olikin ja parin viikon päästä, jos vielä käy puolukoita keräämässä vähän talteen, niin niillä sitä alkaa jo pärjäämään.

Täälläkö niitä marjoja on?

Kiitos kirjeestäsi ja antamastasi kirjoitustehtävästä. Inspiroiduin siitä kovasti. Varsinainen tarina tämä ei nyt minun mittapuuni mukaan ole, mutta joku tällainen minulle tyypillinen sirpale kuitenkin.

MUURI
Pääni sisällä lähtee tivoli käyntiin. Se on fiiliksenä vähän samanlainen, millaiseksi joskus kuvataan hetkeä ennen kuolemaa. Elämä vilistää silmien edessä. Paitsi, että tässä filmissä eivät vilise ne elämän hyvät ja onnelliset hetket, vaan jotain ihan päinvastaista. Tajuntaan räiskähtelee kuvia tekemättömistä töistä, epäonnistumisista, asioista joita en ole vieläkään saanut tehtyä, pelkoja siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, pahaa tietysti. Muutamassa sekunnissa pystyn näkemään kaikki ne pettymykset, joita olen tuottanut. Itselleni ja muille. Suuret ja pienet. Syke nousee, ahdistus kasvaa nopeasti, kropasta häviävät kaikki voimat. Pään sisään tai ympärille täytyy rakentaa nopeasti muuri, ennen kuin koko pakka hajoaa. Muuri vaientaa tivolin. Tivolin äänet eivät hetkellisesti kantaudu korviini, jos tukin ne musiikilla, äänikirjoilla, podcasteilla, youtube-videoilla, televisiosarjoilla. Mutta kyllä se tivoli siellä pyörii yhä edelleen. En voi pysähtyä kuuntelemaan sitä, en ennen kuin olen saanut sen hallintaani. Tivolin laitteet täytyy saada pyörimään yksi kerrallaan, kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa. Sitten en enää tarvitse muuria.

Kirjoittaisitko sinä seuraavaksi avautumisen / kiitoskirjeen jollekin henkilölle, joka on piipahtanut elämässäsi aivan lyhyesti ja ehkä täysin tietämättään vaikuttanut sinuun isosti.

En tiedä pääsetkö yhtään kärryille siitä mitä haen takaa tai onko ihmisillä yleisesti edes tällaisia kohtaamisia elämässään, mutta mulla on elämän varrella ollut joitakin sellaisia ihan mikrotason kohtaamisiakin jopa tuntemattomiksi jääneiden ihmisten kanssa, jotka on kuitenkin antaneet vaikka jonkun kaivatun buustin itsetunnolle sellaisessa hetkessä, kun sitä on eniten tarvinnut.

Noh, kyllä sä joka tapauksessa jotain saat tuosta kirjoitettua. Inspiroidu vapaasti.

– Jussi

Hento kuiskaus pimeässä

Tämä tarina ei ole tosi

”Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 14.08.2020 klo. 11:20

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi ja mahdollisuudesta kurkistaa sekä pikku-Jussin että aikuisen Jussin pelkoihin.

Minun kirjoittamiseni ei ole edennyt niin hyvin, kuin aluksi halusin uskoa. Vahtivuoroni ovat olleet illalla, ja olen ollut suurimmaksi osaksi ulkona. Hyttysten seassa kirjoittaminen ei oikein innosta.

Kuitenkin eilen, kun vietin viimeisen vahtitunnin sisätiloissa, kirjoitin rungon seuraavalle tarinalle. Valitsin sinulle antamistani aiheista ”Milloin olin viimeksi onnellinen?”. Yllättäen en kirjoittanutkaan omasta näkökulmastani vaan lähdin fiktion tielle.

Dystopia on sellaista maaperää, jolle en mielelläni astu esimerkiksi elokuvaa valitessani. Dystopiset kertomukset ovat pelottavia ja yleensä näyttävät myös jotain sellaista kauheaa, joka on jo nykyäänkin nähtävissä ja se tekee niistä vielä pelottavampia. Minä en halua pelätä ylimääräisesti; pelkään jo niin monta asiaa tässä elämässä ja maailmassa.

Oli kuitenkin mielenkiintoista kirjoittaa pieni dystopinen tarina. Hieman minua jopa harmittaa, etten ehtinyt keskittyä tähän pidempään. Olisin halunnut vielä tarkentaa asioiden tilaa. Ehkä joskus jatkan tästä…

Muistan sen ajan, kun voin mennä tapaamaan ystäviäni ilman hengityssuojaa ja kokovartalodesinfiointia. Muistan, että halasimme, suukotimme toisiamme poskille ja nauroimme toistemme suihin pelkäämättä mitään. Sitten asetettiin rajoituksia ja sen jälkeen jälleen uusia, tiukempia rajoituksia. Nyt ovet on suljettu valtion sinetein, ja vain nopeasti vähenevä joukko lääkäreitä ja lähettejä pääsee tuntemaan asfaltin onton kopinan suojapukujen peittämien jalkojensa alla kiirehtiessään tarkoin aikataulutettuihin toimiinsa. Viruksia on jo niin monta, ettei viimeisiä ole edes ehditty nimetä. En ole vielä sairastunut mutta tiedän, että jos nyt saan tartunnan, se on voimakkaampi kuin mikään, mistä olen kuullut.

Tiedän, että en enää koskaan tule halaamaan ketään.

Luulisi, ettei näinä aikoina voisi olla onnellinen. Silti, kun eilen näin ulkopuolelta hakattujen lautojen raidoittamasta ikkunastani hylätyn lähikaupan pihalla lentävän neitoperhosen, katsoin sen laskeutuvan asfalttiaukean keskeltä itsensä eloon tunkeneiden voikukkien päälle ja imevän itseensä makeaa elinvoimaa, minä tunsin vahvan onnellisuuden tunteen. Vaikka minä en pääsekään ulos, on siellä kuitenkin elämän siemen, ja toivo lentää värikkäin siivin keitaalta kaukana kutsuvalle toiselle keitaalle.

Toivon, että saisin viruksista sellaisen, joka ei oksennuta sisälmyksiä ulos, eikä hajota silmien kalvoja. Haluan viimeiseen hetkeen saakka nähdä neitoperhosen ja muistaa, miltä onni tuntuu.


Tämän työrupeaman takia elämä on ollut kovin kiireistä viimeisen parin viikon aikana. Ja jottei ylimääräisiä luppohetkiä pääsisi syntymään, lupauduin pitämään kylämme käsityömyymälän kahvilaa lauantaina. Se tarkoittaa muun muassa hillitöntä leipomista  n – y – t  nyt eli ihan kohta. Lisäksi ennen iltavuoroa pitäisi viimeinkin siivota mustikat, jotka keräsin jo toissapäivänä…
Siksipä lopetan nyt täältä tähän.

Haluaisin sinun kirjoittavan seuraavan kirjeesi oheen tarinan, joka liittyy jotenkin eläimiin.

Kaunista alkusyksyä (tai loppukesää, kuten jotkut sanovat)!

-Annastiina

Siedätyshoitoa

”Vaikuttaa siltä, että aikuisena pelkään enemmän, kuin lapsena pelkäsin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 10.08.2020 klo.23:11

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja mielenkiintoisesta tehtävästä.

Pääsin selailemaan vähän vanhaa kirjeenvaihtoamme ja täytyy tunnustaa, että se tuntui hassulla tavalla vähän vistolta. Samalla tavalla kuin minusta tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta lukea omia vanhoja päiväkirjojani että olen jättänyt ne jopa kirjoittamatta.

Mutta toisaalta, menneen kirjeenvaihtomme selaileminen avasi kyllä ikkunan viime talveen; ajatuksiin ja tunteisiin ja tunnelmiin, joita olin jo unohtanut. Jännällä tavalla pystyin omista kirjeistäni muistamaan myös niitä mielentiloja, joissa olen niitä kirjoittanut.

Päätin jatkaa tätä siedätyshoitoa myös tehtävän muodossa. Sinähän annoit minulle tehtäväksi valita jonkun aiemmin minun sinulle määrittämistä tehtävistä ja päädyin valitsemaan sen, joka pakottaa minut tutkailemaan omia nuoruuden ja lapsuuden kirjoituksiani.

Sivumennen sanoen täytyy todeta, että tuli ihan sellainen fiilis, että olen antanut sulle ihan pöljiä tehtäviä matkan varrella. Mutta ilmeisesti sinä et ihan täysin ole niihin tuskastunut kuitenkaan. Noh, joka tapauksessa, valitsemani tehtävänanto kuului sanatarkasti näin:

”Pyydän sinua kaivelemaan tällä kertaa arkistojen aarteita eli etsimään jonkin lapsena tai koululaisena kirjoittamasi tekstin. Kirjoita se mielellään ensin ihan sellaisenaan ylös. Tee sille sitten jotain. Saat itse valita lähdetkö jotenkin muokkaamaan tekstiä, kirjoitatko sille jonkin tekstiparin tai lähetätkö vaikka kirjeen silloiselle itsellesi.”

Ja tässä tulee itse teokseni. Alkuperäinen teksti on poimittu alakoulun kirjoitusvihkostani ja siinä 2. luokalla oleva Jussi on kirjoittanut peloistaan.

1995
1. Minä pelkään korkeita paikkoja.
2. Minä en uskalla mennä kummitusjunaan.
3. Minua pelottaa, jos säikähdän.
4. Minä pelkäsin pienenä pimeää.
5. Äiti pelkää korkeita paikkoja.


2020
1. Minä pelkään korkeita paikkoja.
2. Minä pelkään, ettei millään olekaan merkitystä.
3. Minä pelkään sairastuvani.
4. Minä pelkään menettäväni lapseni.
5. Minä pelkään ihmisiä.
6. Minua pelottaa, jos säikähdän.
7. Minä pelkään puhua tunteistani.
8. Minä pelkään välillä pimeää.
9. Äiti pelkää korkeita paikkoja.
10. Minä uskallan mennä kummitusjunaan.

Vaikuttaa siltä, että aikuisena pelkään enemmän, kuin lapsena pelkäsin. Tai sitten olen oppinut sanoittamaan pelkojani paremmin, sillä kyllä minä monia näistä asioista pelkäsin jo lapsena.

Kouluajoista tulee vahvasti mieleen se pelottava tunne, kun kävelee kouluun ja joutuu kohtaamaan siellä odottavat ihmiset. Eikä kyse ollut siitä, että minua olisi kiusattu. Ihmiset ja heidän luokseen meneminen vain pelotti. Mutta pelko helpotti aina, kun pääsi perille ja niiden ihan tuttujen ihmisten seuraan.
Pelot ne kyllä on jänniä.

Heitän sinulle vastapallona saman tehtävän takaisin. Tutkaile mennyttä kirjeenvaihtoamme ja etsi sieltä joku itse määrittämäsi tehtävä ja toteuta siitä joku versio.

Mitenkäs siellä on muuten yövahtina pysytty virkeänä? Onko tekstiä syntynyt?

– Jussi

Pelottavinta on kohdata itsensä

”Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.06.2020 klo. 23:56

Rakas ystävä,


Emme ole vielä kokonaan uponneet tulvan alle, vaikka sekä Ounasjoki että Kemijoki ovat kyllä kuohuneet ihan ronskisti yli, ja vedenpaisumus on Rovaniemellä nyt totta. Povaavat vielä ennätyksellistä sääskikesää, joten vitsaukset jatkuvat, vaikka baarit onkin tänään avattu.

Kiitos kirjeestäsi ja hyvä, että kirjoitit pamfletin. Siitä oli ehkä vähän aistittavissa pelkoa ja työstämisen tuskaa mutta tulin iloiseksi sen rehellisyydestä. Minusta ”viherpiipertäjäksi” leimautumisen pelko on ihan ymmärrettävää näinä aikoina, kun leimakirveitä heilutellaan sekä tahallaan että tahattomasti jopa pelkoa tietoisesti lietsoen. Sitäkin tärkeämpää tosiaan on yrittää löytää se oma rohkeutensa ja kirjoittaa, kirjoittaa niin perkeleesti. Toivottavasti sait pamfletista vähän aineksia ja potkua blogi-projektiisi.

Terveisiä paisumuksesta

Yritin muuten oikein miettimällä miettiä, että mikä olisi sellainen aihe tai teema, josta minua itseäni pelottaisi kirjoittaa. En keksinyt mitään konkreettista aihetta, mikä saattaa johtua saamastani kulttuurikasvatuksesta, johon on kuulunut vahva oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen, solidaarisuus ihmisiä kohtaan, ripaus paatoksellisuutta ja sokeaa uskoa parempaan maailmaan sekä loraus kiihkeää radikalismia. Olen oppinut, että asioista pitää puhua ja toimeen on tartuttava. Ei synny oikeutta ilman taistelua. Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Vallankumous on ihan luonnollista ja meidän kuuluukin ravistella maailmaa säännöllisin väliajoin. Päinvastoin koen siis monestikin, että olen vain laiska ja saamaton, kun en tartu aseisiin (kynään) ja kirjoita siitä mistä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Mutta yhtä asiaahan minä olen kyllä ihan oikeasti pelännyt kirjoittaa. Minä pelkään kirjoittaa päiväkirjaa. Olin tuossa viikonloppuna piknikillä takapihalla ja lueskelin ohimennen kotipihan roskalavalta löytämääni ”Uppo-Nallen juhlakirjaa”, jossa kerrottiin myös siitä, kun Uppo-Nalle aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Ainoa mitä hän lopulta päiväkirjaan kirjoitti oli: ”Joulukuun toinen tiistai. Meillä syötiin lihapullia.” Mutta ennen sitä hän varmisti, ettei kukaan vain lukisi tuota kirjaa ja kirjoitti ensimmäiselle sivulle tikkukirjaimin ”JOKA TÄMÄN VARASTAA, KEHNON LOPUN SAA” ja toiselle sivulle ”PIDÄ NÄPPISI IRTI TÄSTÄ KIRJASTA”.

Samaistuin tähän suureen ajattelijaan kovasti, mutta toisaalta myös rohkaistuin hänen esimerkistään. Ehkä minäkin voisin kirjoittaa päiväkirjaa. Sisällössä toivottavasti pääsisin tällä kertaa vähän pidemmälle kuin Uppis. Minusta tuntuu nimittäin nyt siltä, että olen jokseenkin valmis edes yrittämään itsereflektiota päiväkirjan kautta.

Kuten olen jossain aiemmassa kirjeessä tainnut kertoa, niin minähän en ole koskaan pystynyt kirjoittamaan päiväkirjaa, koska olen pelännyt niin paljon, että joku muu – tai edes minä itse – lukisin sitä joskus. Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen. Noh, eräänlaista päiväkirjan kirjoittamistahan tämä kirjeenvaihtokin on, mutta siinä on kuitenkin ero. Uskallan kyllä kirjoittaa aika henkilökohtaisistakin aiheista kirjeisiin ja uskallan ylipäätään puhua niistä ystävilleni ja julkisestikin mutta näissä tilanteissa pystyn kontrolloimaan erittäin hyvin sitä, missä henkilökohtaisuuden raja menee. Kerron tiettyjä asioita mutta toiset, aidosti haavoittavat asiat jätän aina visusti kertomatta. Olen aina suojannut itseäni, jopa itseltäni.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olen valmis ja haluan avata itseni itselleni. Eivät ne asiat juuri kenellekään muulle kuulu mutta haluan opetella käsittelemään niitä itseni kanssa. Tavallaan haluan oppia kirjoittamaan hyvin henkilökohtaisia kirjeitä itselleni. Ja ennen kaikkea haluan löytää rohkeuden lukea niitä itselleni lähettämiäni kirjeitä ilman häpeää tai pelkoja. Olen liian kauan haudannut syvimmät, suurimmat ja herkimmät ajatukset ja tunteet jonnekin pois mielestäni ja jättänyt niitä käsittelemättä.

Autolla mummolaan… eiku kotiin.

Kiitos tehtävästäsi. Lapset ovat jänniä otuksia ja lapsen näkökulmasta kirjoittamista on aina kiinnostava yrittää opetella. Minusta lapset ovat kaikkein viisaimpia ihmisiä maan päällä, koska he ovat puhtaita ja pelottomia, aitoja ja armottomia. Kunnes eivät enää ole. Lapsistakin kasvaa aikuisia ja lapseus voidaan rikkoa. Lapset ovat viattomuudessaan myös herkkiä ja hauraita. Lapset ovat myös julmia. Olen jostain lukenut, että ihmisen kyky empatiaan alkaa kehittyä vasta 7-vuotiaana. Siihen asti he voivat käytännössä vaikka tappaa toisensa ymmärtämättä oikeasti mitä sille toiselle tapahtuu. Jänniä juttuja.

Noh, kirjoitinpa nyt siis tarinan ”Autolla mummolaan”, josta ei tullut taaskaan mikään seesteinen pikkujuttu, mutta se tuntui onnistuneelta. Ajatus kypsyi minulla hyvin nopeasti kirjeesi luettuani, ja tarina ikään kuin kirjoitti itse itsensä.

Autolla mummolaan

Ollaan menossa autolla mummolaan. Mä istun takapenkillä yksin, äiti ja isä on etupenkillä. Mä olen Tuomo ja mä olen 11. Mietin, että voinko mä syödä siellä mummon luona mitään, kun mä olen alkanut lihomaan. Tai oikeastaan mä olen ollut aina aika pyöreä. Semmonen isoluinen jo pienenä. Mä olen viime aikoina alkanut pitää ruokapäiväkirjaa, koska koulun terveydenhoitaja ehdotti tai käski. Äiti ja mummo on molemmat tosi huolissaan mun lihavuudesta. Mummo opetti mulle viimeksi jotain jumppaliikkeitä millä laihtuu. Me kuunnellaan autossa Joel Hallikaisen uutta kasettia. Tai siis äiti ja isä kuuntelee ja mä kuuntelen, koska on pakko. Terveydenhoitaja katsoi sitä mun ruokapäiväkirjaa ja se oli sitä mieltä, että mun ei pitäisi laittaa voita leivän päälle, vaan margariinia. Mä en oo ihan varma onko se meidän käyttämä levite nyt sitten oikeasti voita vai margariinia. Mua ei oo koskaan kiusattu koulussa mun lihavuuden takia, mutta nyt on alkanut tuntua vähän paskalta. Mulla on auton ikkuna vähän raollaan, kun on niin kuuma. Mietin, että voinko mä alkaa esittää tässä että mulla on matkapahoinvointia. Mä haluan vaan mennä oksentamaan.

Tehtävä sinulle: Kirjoita lyhyt kirje jollekin, jota olet joskus fanittanut tosi paljon. Ole rohkeasti naiivi ja avoin, jos siltä tuntuu. Uskalla olla isosti fani.


– Jussi

Kirjoitan itselleni, vaikka kirjoitan sinulle

”Olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.05.2020 klo. 21:35

Olo oli hetkellisesti yhtä seesteinen kuin tämä kuva

Rakas ystävä,

Anteeksi, että kirjeeni tulee näin myöhään. Ei edes myöhäiseen kellonaikaan vaan myöhässä tavallaan yli vuorokauden. Eilen oli paha päivä ja unohdin, nukahdin ennenaikaisesti. Tänään oli kiirettä mutta tässä tulee nyt kirjettä. Tänään on parempi päivä.

Kiitos kirjeestäsi. Ihastuin ja herkistyin, kun olit herkistynyt ja ottanut kosketusta menneisyyteesi ja johonkin kipeäänkin. Siihen kipeään on pakko ottaa osumaa, ei tässä muuten pysty etenemään ihmisenä. Kyllä se kipeä sieltä jossain vaiheessa kumminkin pulpahtaa pintaan ja parempi se on, kun sen sieltä itse kaivaa esiin. Pala kerrallaan, hitaasti ja rauhallisesti.

Mahtavaa, jos pääset kaivelemaan menneisyyttä myös ystäväsi kanssa. Sieltä löytyy myös varmasti paljon jotain ihanaa, pehmeää, ystävällistä, rakkaudentäyteistä ja upeaa. Unohdettuja seikkailuja, tärkeitä iloisia hetkiä. Elämähän on kokonaisuus ja on hyvä muistaa elämästään sekä hyvää että joskus sitä ei niin hyvää. Siitä kokonaisuudesta meidät on kuitenkin rakennettu ja sitä kokonaisuutta ymmärtämällä voimme ymmärtää myös itseämme. Ja itsensä ymmärtäminenhän se kaikkein vaikeinta onkin. Sen nyt olen ainakin oppinut.

Minä pyrin tämänhetkisessä elämänvaiheessani syväsukeltamaan itseeni oikein urakalla. Olen pohtinut paljon itseäni, identiteettiäni, minuuttani ja maailmankuvaani. Olen saanut siihen myös apua. Ammattilaisiltakin.

Olen tajunnut tehneeni paljon pahaa itselleni matkan varrella mutta toisaalta myös alkanut ymmärtää kaiken sen kautta sitä, miksi minä olen juuri nyt tällainen. Ja se helpottaa. Myös tämä kirjoittaminen on iso osa sitä tutkimusmatkaa. Kuten sinäkin kirjoitit, kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa ajatuksia, päästää niitä ajatusten syvässä virrassa upputukkina ajelehtivia ajatuspuita pintaan.

Kiitos siis, kun saan kirjoittaa sinulle ja autat minua vielä ajelehtimaan ihan uudenlaisille vesille kirjoitustehtävien puitteissa. Toivottavasti saat haparoivista ajatuksistani jotain vertaistukea omaan ajatteluusi, prosesseihisi ja ehkä jopa pieniä ilonkipinöitä elämääsi – mutta kyllä näistä kirjeistä on silti aina suurin hyöty minulle itselleni. On mukava kirjoittaa ihmiselle, joka ottaa minun ajatukseni vastaan, peilaa ja vähän kommentoi niitä muttei koskaan tuomitse tai torju mitään niistä. Siitä johtuen olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita. Olen kirjoittanut paljon sellaista, mitä en aiemmin olisi kuunaan halunnut peloissani kirjoittaa ylös mihinkään. Kiitos siitä.

Kiitos myös antamastasi kirjoitustehtävästä. Näinhän se tehtävänanto tarkalleen kuului:

”Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

Saatoit ehkä ajatella, että johdattelet minut jonnekin seesteisyyden ja rauhan rajamaille. Tarjoat minulle mahdollisuuden pysähtyä mutta tässä nyt kävi hieman toisin. Luepa siitä.

Seesteiset seitsemän ja puoli minuuttia

15 minuuttia, hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja sohvalla pötkötellen. Mahdotonta!!! Luovutan seitsemän ja puolen minuutin kohdalla, koska pää oli räjähtää. Ajatuksia vilisee tuhatta ja sataa edestakaisin, syke nousee korkealle ja tulee vähän sellainen ahdistuskohtaus -fiilis. Paha olo. Ihan ensimmäisenä ajattelen täällä toimistossa kuuluvaa huminaa. Se on joku tuuletin, joka jäähdyttää jotain prosessoria. Ja ilmastointi. Sitten ajattelen, että haluaisin avata ikkunan, mutta onkohan se sallittua? Haluaisin kuulla lintujen laulua. Lintujen laulun kuunteleminen mökillä riippumatossa köllötellen on ehkä parasta mitä tiedän. Aurinko lämmittää mukavasti varpaita ja polvia, mutta kasvot ovat puiden varjossa. Hyvä kirja kainalossa, luettavana tai lukemattomana. Ei paineita, ei murheita, ei mitään turhaa tekemistä. Vain olemista ja möllöttelyä, impivaaran ihmettelyä. Mutta ei hitto, täällä minä makaan kivan avokonttorin nurkassa miettimässä maailman menoa, jääkaappiin homehtuvia ananaspaloja, eräpäivänsä ylittänyttä tarjous-lohifilettä, maailman lapsia, koronavirusta, työttömyyttä, taidetta, pölyn laskeutumista ilmastointiputkien päälle ja kirjahyllyn reunalle. Pitäisikö minun nousta jo ylös? Saako tämän lopettaa kesken, jos ahdistaa liikaa? Rintaa painaa ja syke tuntuu kurkussa. Enkö minä pysty tämän enempää keskittymään? Onko pää hajalla, jos en kestä omia ajatuksiani? Onko minulla ajatuksia vai vain jotain päämäärätöntä testikuvaa ja kuuloalueen yläpuolella olevaa vinkunaa nuppi täynnä? Suhiseeko täällä joku muukin kuin ilmastointi? Nyt minä nousen, enkä välitä siitä kellosta. Seitsemän ja puoli minuuttia on kulunut. Loput seitsemän ja puoli minuuttia käytän kirjoittamiseen. Voi vittu tätä elämää.

Toisaalta kyllä onnistuit viemään minut myös sinne seesteisyyteen. Nyt kun olen kirjoittanut tuon kaiken pois, oloni on erinomaisen seesteinen. Oksensin kaikki ne ajatukset tuohon ja nyt kirjoitan tätä kirjettä sinulle, kuin buddhalainen mietelauseitaan. Tuntuu vähän siltä, kuin tuo kaikki olisi nyt hetkellisesti poissa minusta. Täytyy toistaa tämä harjoitus useamminkin. Ehkä vielä sitä kautta opin olemaan itseni kanssa ihan hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja päähän leijailee vain yksi tai kaksi ajatusta kerrallaan.

Minä haastan sinut nyt vastavuoroisesti menemään epämukavuus-/elämysalueelle. Tämä on hieman monimutkaista, mutta yritä ymmärtää minua.

Tehtävä: Kirjoita 4-5 suhteellisen isoa ja henkilökohtaista kysymystä paperille. Esimerkiksi jotain sen tapaista kuin ”Mikä on ollut isoin muutos elämässäsi?” tai ”Mikä on rakkain muistosi?” tai ”Mikä on satuttanut sinua eniten elämässä?” tai jotain ihan muuta, mikä tuntuu sinusta hyvältä mutta toisaalta raapaisee sopivasti syvältä. Vastaa asettamiisi kysymyksiin ensin itse hyvin lyhyesti. Soita sitten jollekin tuntemallesi ja mielellään melko läheiselle ihmiselle, jolle uskallat esittää nuo kysymykset. Älä kerro minulle kuka ihminen on tai mitä kysymyksiä esitit hänelle, mutta pyydä häneltä lupa kirjoittaa pieni tarina perustuen hänen vastauksiinsa, sinun vastauksiisi ja puhelun aikana käymäänne keskusteluun.

Jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi

Mistäs sitä sitten unelmoisi?

”Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 20.04.2020 klo 23:29

Rakas ystävä,


Mikä siinä onkin, että joskus tätä kirjettä pitää kierrellä ja kaarrella kuin petolintu saalista? Pitää ottaa vähän etäisyyttä ensin, kiertää kauempaa ja lähestyä hipihiljaa. Lopulta sitä sitten yllättää kirjeen ja hyökkää takaapäin, puree hampailla kaulavaltimoon ja lopulta kirjeen ruho kaatuu maahan päihitettynä. Joskus toisinaan kirje ei taas ole ollenkaan saaliseläin tai vihollinen, vaan pikemminkin ihana ystävä, jota odottaa malttamattomana kylään jo monta päivää aiemmin. Silloin sanat hyppivät paikoilleen ja kirjoittaminen kutkuttaa pieniä harmaita aivosoluja kuin mielenkiintoinen keskustelu, kofeiiniöverit matéella tai syvälle sisäänsä imaiseva elokuva. Tänään olen itse jossain noiden kahden ääripään välissä, vähän semmoisissa ´njääh, en oikein tiedä mitä kirjoittaisin´ -fiiliksissä.

Oli kuitenkin jännittävä kuulla minkälaisilla kehillä ajatuksesi ovat pyörineet omaa kirjettäsi kirjoittaessasi. Tajusin, että minulla oli aika samanlaisia ajatuksia oman edellisen kirjeeni kanssa. Tuntui siltä, että sinulla rullaa kaikki niin hyvin kirjoittamisen, kurssien ja blogi-ideoiden kanssa, samalla kun minulla luovuus kököttää paikoillaan ja ainoat aikaansaannokseni ovat nämä kirjeet. Olin jopa vähän kateellinen kaikista aikaansaannoksistasi ja ahkeruudestasi kirjoittamisen polulla. Ehkä olen taas vähän malttamatonkin sen suhteen, että jotain suurta ja ihmeellistä pitäisi jo tapahtua. Joku oivallus, joka antaa minulle inspiraation kipinän kokonaisen romaanisarjan kirjoittamiseen. Olen tottunut unelmoimaan isosti, tekemään töitä ja uhraamaan kaiken saavuttaakseni tavoittelemani. Mutta sitten tajuankin, että eiväthän sellaiset asiat tapahdu vain odottamalla. Pitäisi ensin uskaltaa unelmoida ja sitten varata aikaa unelman toteuttamiseen.

Varmasti juuri siitä syystä päädyin kirjoittamaan unelmoinnista ja täydellisyydestä. Minulla on tässä jo pidemmän aikaa ollut vähän sellainen tunne, että kaikki unelmani on ammuttu alas, eikä uusia unelmia ole tullut tilalle. Petolintu on hyökännyt ja minusta on tullut raadeltu saalis. Olen aiemmin ollut hyvin itsevarma ja määrätietoinen unelmieni ja päämäärieni suhteen. Edessä häämöttävä polku on ollut selkeä ja olen tottunut pärjäämään ja jaksamaan, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Yrityksen ja teatterin lopettaminen sekä sitä seuranneesta uupumuksesta toipuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan pois siltä. En tiedä mistä unelmoida, eikä minulla ole voimia viedä unelmia tai joskus edes arkisia askareita maaliin. Ristiriita entisen elämän kanssa on iso. Positiivista on se, että olen tajunnut sen, enkä ole enää syöksykierteessä kohti pohjaa. Tavallaan jopa päinvastoin, on aika kiehtovaa (vaikkakin samaan aikaan todella rankkaa) miettiä, kuka sitä oikeastaan onkaan? Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta. Tässä kokonaisuudessa ajatusleikki elämän täydellisyydestä oli minusta aika lohdullinen ja innostava ajatus. Kyllä se siitä täydelliseksi tulee.

Juuri nyt ainakin toinen puoli aivoistani haluaakin vain pomppia kuralätäköissä ja rakennella puroja kevänauringon sulattaessa hankia. Yritän opetella elämään ilman sen kummempia tavoitteita ja unelmia. Opettelen nauttimaan pienistä hetkistä ja olemaan oma itseni. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kaamoksen jälkeen on hämmentävää, kun aurinko yhtäkkiä loistaa vielä iltakymmeneltä. Tällaistako se valo olikin?

Kirjoitit kirjeessäsi myös oikeassa olemisesta tai oikeasta väärässä olemisen pelosta. Mitä oikeassa oleminen oikeastaan on? Sait minut muistamaan omat yliopistoaikani tai oikeastaan ajan ennen sitä. Yliopisto oli minunkin elämässäni eräänlainen vedenjakaja. Silloin menetin kritiikittömän luottamukseni aikuisiin. Tai siis omaan naiiviin uskomukseeni siitä, että aikuiset ovat aina oikeassa ja fiksuja ja pitävät maailman hallinnassa parhaaseen mahdolliseen tietoon nojaten. Siihen asti olin aina ajatellut, että aikuiset kyllä hoitavat asiat ja tietävät aina mitä tekevät. Karu totuus kuitenkin paljastui astuttuani aikuisuuteen ja korkeakoulumaailmaan. Tajusin, ettei juuri kenelläkään ole hajuakaan siitä, mihin tämä maailman on menossa ja mitä meidän pitäisi tehdä. Viisaimmatkin meistä joutuvat pääasiassa arvailemaan ja meistä suurin osa kulkee elämänsä läpi lähinnä harhaillen ja huudellen sinne tänne. Vuosituhansien jälkeenkin me olemme kuitenkin vain joukko apinasta polveutuvia elukoita, joita vaistot ja tunteet ohjaavat enemmän kuin tieto ja ymmärrys. Tähän peilaten kaikki vähäinenkin kerryttämäni tieto, taito ja tunneäly tuntuvat ihan ok aikuisuudelta. Ei iso osa maailman presidenteistäkään tiedä yhtään, mitä ne on tekemässä ja silti ne saavat fiiliksen mukaan päättää ihan liian vaikeista asioista.

Ymmärrän silti traumasi ja tunnistan itsessänikin usein tuon piinaavan väärässä olemisen pelon. Muistan lapsuudesta erittäin hyvin sen tunteen, kun nostan koululuokassa käden viitatakseni. Halusin viitatessa aina olla 110% varma siitä, että vastaukseni on oikea. Muuten jätin kokonaan viittaamatta. Nykyään tiedän, että väärät vastaukset opettavat meitä yleensä enemmän kuin oikeat, mutta ihan yhtä paskalta se silti tuntuu vieläkin.

Loppuun vielä todettakoon, että sinä olet mielestäni todella älykäs ja rohkea ihminen. Olet ihmettelijä ja oppija, unelmoija. Samaan aikaan herkkä ja hauras, mutta vahva ja voimakas. Älä häpeä tai pelkää mitään puolta itsestäsi. Ihailen sinua.

Hauskaa viikkoa. Jään odottamaan kirjettäsi. Tässä ihan kakka haiku, ole hyvä.

katsos kakkoja
metsäpolun reunoilla
koirat kulkeneet


Jos inspiroidut, niin kirjoita aihio runosta tai laulusta, jonka teemana on metafora. Annan tämän tehtävän pääasiassa siksi, että haluan lukea lisää kirjoittamiasi lauluja ja runoja.


– Jussi

Maailma muuttuu

”Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.03.2020 klo 11:00

Rakas ystävä,

Yksipuolinen kirjeenvaihtosi päättyy tähän. Kiitos, kun olet jaksanut kirjoittaa vaikka itse jouduinkin jättämään yhden kirjeen väliin mukamuka kiireisiin vedoten. Nyt en kyllä oikein tiedä, mistä aloittaa, kun tuntuu, että edellisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen maailma on muuttunut niin paljon. Välissä on ollut teatteriesityksen viimeistely ja ensi-ilta, jotka jo itsessään ottivat vähän liiankin koville meikäläisen työuupumuksesta toipumisen kannalta, mutta lisäksi kaikki maailman asiat on nyt peruttu pandemian vuoksi. Pelko perseessä eletään, hautaudutaan bunkkereihin ja kuunnellaan uusimpia uutisia radiosta. Milloin Suomi laitetaan kiinni? Suljetaanko koulut? Kaatuuko maailmantalous? Nostavatko nationalismi ja uskonto päätään entistä korkeammalle vai kasvaako sen sijaan globaali yhteishenki, joka yhdistää ihmiset ja kansakunnat? Empatiaa tässä ainakin nyt tarvitaan enemmän kuin vessapaperia.

Korona tuli ja kaikki teatteriesitykset on peruttu.

Pelko on välillä ihan käsin kosketeltavaa. Se näkyy ihmisten silmissä, ostokäyttäytymisessä ja jopa kävelytyylissä. Olin torstaina käymässä Helsingissä tapahtumassa, joka peruttiin korunatartuntojen vuoksi ja samana päivänä tuli hallituksen ensimmäinen tiedontanto, jossa määritettiin raamit mm. yli 500 hengen tapahtumien kiellolle. Oli hämmentävää huomata, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyivät tai ainakin näyttivät käyttäytyvän uutisen jälkeen. Kävin kotona Riihimäellä tapaamassa äitiäni vaikka eihän siellä käytännössä muuta tehty kuin seurattiin uutisia hetki hetkeltä.

Oodissa oli tilaa miettiä juuri tulleita epidemia-uutisia.

On hämmentävää nähdä miten maailma muuttuu, kuin sormia napsauttamalla. Se, mikä oli eilen totta ei tänään enää olekaan. Maailmanjärjestys, johon olin niin tottunut ja turtunut voikin siis järkkyä vain muutamassa päivässä, henkilökohtaisella tasolla jopa muutamassa tunnissa. Viime viikolla mietin, mitä ostaisin kaupasta ja jaksanko tehdä teatteria. Tällä viikolla mietin, koska otan lapset pois päiväkodista, kuinka isosti eristäydyn kotiin ja mahtavatko ikääntyvät sukulaiset selvitä hengissä pandemiasta. Päiväkodin tätien silmissä näkyy pakokauhu ja vaiennettu toive siitä, ettei heidän enää tarvitsisi olla siellä töissä. Vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa kontrasti on aika iso.

Pelon lisäksi myös ihmisten voimakkuus näkyy. Meinasin kirjoittaa ensin, että ihmisten voimattomuus alkaa näkyä, mutta päätin valita sanani paremmin. Voimattomuuden sijaan olen nimittäin nähnyt todella paljon voimaa ihmisten teoissa ja sanoissa. Vaikka pintapuolisesti esimerkiksi monet sosiaalisen median kirjoitukset saattavat näyttää aika epätoivoisilta purkauksilta, niin siinä purkamisessahan se voima juuri piileekin. On voimaannuttavaa, kun ihmiset uskaltavat purkaa vitutustaan, pelkojaan ja ahdistustaan. Ihmiset uskaltavat puhua ja kirjoittaa tunteistaan ja jaksavat ehkä sitä kautta ymmärtää paremmin itseään ja muita.

Yhteiskuntamme ja jokaisen meistä yksilöinä kykyä empatiaan testataan nyt armottomasti. Olenkin leikkisästi verrannut tätä käsiin räjähtänyttä kriisiä sotatilaan ja peräänkuuluttanut sitä sodan jälkeen kuuluisaksi tehtyä ja Itsenäisyyspäivän juhlapuheissa niin usein ylistettyä ”talvisodan henkeä” ja ”talvisodan ihmettä”. Tämä kriisi lienee nyt eräänlainen sotakokemus meidän sukupolvellemme. Poikkeustila, jollaista emme ole nähneet. Siitä selviämiseen tarvitaan ihan erityisiä taitoja ja ihan erityistä asennetta. Meidän täytyy tukea toinen toisiamme ja lopettaa riitely. Ihmisiä tulee kuolemaan. Ei toki toivottavasti niin paljon kuin sodassa mutta kuitenkin. Monin tavoin maailma tulee heräämään ihan uudenlaiseen aamuun, kun tämä taistelu on ohi ja pöly laskeutuu. On tavallaan myös kiehtovaa nähdä, miten meidän globaali yhteiskuntamme tulee selviämään tästä kriisistä. Kykenemmekö me empatiaan?

Avainasemassa selviytymisessä ovat mielestäni myös luovan alan tekijät. Nyt jos koskaan kirjoittaminen tuntuu tärkeältä. Minä koen, että juuri nyt meidän täytyy sanoittaa ajatuksiamme ja yrittää kaikella älykkyydellämme ymmärtää näitä tapahtumia ja tapahtumien keskellä olevia ihmisiä. Minun aukikirjoitettu, ehkä vähän vajavainenkin kuvaus kokemuksestani voi avata ovia jollekin toiselle, joka on ehkä syvällä sisimmässään tuntenut ja kokenut jotain samanlaista, mutta ei ole saanut sitä sanoitetuksi itselleen ja muille. Ihan jokainen meistä voi kirjoittaa ja puhua sellaisista asioista, jotka auttavat selviytymään ja ymmärtämään maailmaa ja toista ihmistä. Näin me autamme ihmisiä oppimaan empatiaa, katsomaan maailmaa ja tätä tilannetta jonkun toisen ihmisen silmin.

Taiteen ikiaikainen tehtävä ihmisyyden peilinä ja empatian temppelinä nousee nyt arvoon arvaamattomaan, kun meidät pistetään minun elinaikani kovimpaan koetukseen. Kirjoitetaan siis. Ei pelkästään koronasta ja pandemiasta, vaan ihan kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu. Niistä iloisista ja tärkeistä hetkistä, joita aina tapahtuu, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Kirjoitetaan siitä, miten ihmiset auttavat toisiaan. Kirjoitetaan siitä, miten onnellisia olemme, vaikka ihan pienissä hetkissä. Kirjoitetaan.

Nyt istun itse aamutuimaan työpaikalla oman työpöytäni ääressä. Uhmasin maailmankaikkeutta, enkä jäänyt vielä etätöihin kotiin. Sen sijaan kirjoitan tässä nyt tunteitani auki ja yritän selviytyä. Katselen ikkunasta, kun lumi tuiskuaa valtavina pyörteinä pitkin pihaa, välillä alaspäin, välillä ylöspäin. Naapurin täti istuu kotitalonsa portailla, juo aamukahvia ja katselee seesteisen näköisenä taivaanrantaan. Sinne samaan kaihon hankikantoon omakin mieleni vetää.

Odotan seuraavaa kirjettäsi. Muista pestä käsiä vähintään 20 sekuntia. Välttele ihmiskontakteja, vihdoinkin ihan luvan kanssa (jes).

– Jussi

P.S. En kommentoinut mitenkään aiempia kirjeitäsi, mutta se johtui vain siitä, että mielessä pyöri nyt niin valtavasti kaikkea. Olin todella hurmioitunut tajunnanvirtana kirjoittamastasi tekstistä ja varsinkin prosessista.

Huijarisyndroomaa ja uusia haasteita

”Oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 21.01.2020 klo 1:29

Rakas ystävä,


Olen niin ylpeä! Sinusta, minusta, meistä. On ihanaa lukea edellisessä kirjeessä lähettämiäsi runoja ja nyt novelliasi. Olen todella otettu siitä, että juuri minä saan niitä lukea. Varsinkin kun tiedän kokemuksesta, miten pelottavaa niiden kirjoittaminen ja lähettäminen voi olla ja on. Sitä kun paljastaa itsestään aina jotain kirjoittaessaan vaikka fiktiota kirjoittasikin, ja se jos mikä on suuri luottamuksen osoitus vastaanottajaa kohtaan.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen
Tässä olen hiihtohississä ja esitän, ettei pelota yhtään

Olen myös todella onnellinen, että todella kirjoitit tuon novellin. Kirjeesi alkupuolella jo hetken pelkäsin, että luistat tehtävästä, mutta ah, mikä onni olikaan, kun kirjeen lopussa odottikin iloinen yllätys. Ja jälleen, sait lyötyä minut ihan ällikällä. Ajatukseni tehtävää laatiessa oli itse asiassa ihan erilainen ja olisin ehkä itse kirjoittanut novellin tylsästi jonkun ulkopuolisen silmin. Jonkun joka katsoo ja tarkkailee eläintä. Mutta totta kai sinä kirjoitit jotain paljon parempaa, jotain missä tämä oman elämänsä gepardi on niin lähellä lukijaa. Toisaalta en ole yhtään yllättynyt, että sinä pystyit siihen, koska tiedän, että sinulla on ihan mielettömän vahva ymmärrys eläimistä ja ainakin minun näkökulmastani ihan ainutlaatuinen suhde eläimiin ja luontoon ylipäätään. Ymmärrät ja osaat eläimiä ja se näkyi myös tekstissä. Minusta oli ihan mahtavaa päästä hetkeksi kissan pään sisään katsomaan maailmaa näkökulmasta, joka on itselleni muuten hyvin vieras. Eikä fiilis ollut ollenkaan niin satukirjamainen, kuin ehkä kirjeesi mukaan ennalta pelkäsit.

Luonnon ja eläinten lisäksi analysoit ja havainnoit muuten ihailtavan täsmällisesti myös omia tuntemuksiasi nyt ja menneisyydessä luovaan työskentelyyn liittyen. Kuulisin ja lukisin siitä mielellläni vielä lisääkin, koska uskon, että tässä ollaan loppujen lopuksi jonkin varsin universaalin ja yleisen asian äärellä.

Häpeä ja siitä juontuva pelko lukitsee meidän luovuutemme niin helposti. Ja tavalla tai toisella se saattaa kahlita meistä siis aika isonkin osan. Näin ainakin omiin ajatuksiini peilaten vedän suoria tulkintoja sanoistasi. Epävarmuuden takana on yleensä pelko häpeään joutumisesta. Jos ”totuus” paljastuisi niin kaikki nauraisivat tietäessään miten huono oikeasti olenkaan. Hus pois, sellaiset ajatukset!

Kävin muuten tällä viikolla puhumassa eräässä tilaisuudessa empatiasta ja vuorovaikutuksesta, ja tilaisuuden kärkenä oli juurikin huijarisyndrooma, josta mekin olemme aiemmin keskustelleet ja jonka piiriin luullakseni nuo sinunkin kirjeessä kuvailemasi ”oireet” hyvinkin kuuluvat. Sen otannan perusteella kyseessä on kyllä hyvin yleinen ongelma ja siitä on syytä puhua ja kirjoittaa mahdollisimman paljon. Vertaistarinoiden kautta sitä ehkä itse kukanenkin sitten huomaa, että ihan tavallisiahan tässä ollaan. En sen kummemmin ruodi tilaisuudessa käytyjä keskusteluja, mutta oli kiinnostavaa huomata, miten samoja ajatuksia liikkuu luovan alan ja taiteen lisäksi niin akateemisessa maailmassa, yrittäjien piirissä kuin urheilijoidenkin joukossa.

Aika hurjan lupauksen ja sitoumuksen olemmekin tässä siis tehneet. Taistelemme omia aika syvällä olevia tunteita ja pelkoja vastaan. Onneksi tiedän, että voin luottaa sinuun, eikä minun tarvitse pelätä tuomiota saati sen vilpillisyyttä, päinvastoin. Tässähän ollaan yhteisellä matkalla kohti parempaa versiota omasta itsestään.

Tilaisuudessa puhuimme myös armosta ja ennen kaikkea armollisuudesta itseänsä kohtaan. Aionkin nyt olla esimerkillisen armollinen itselleni. Tunnustan syntini eli sen, etten ole toteuttanut antamaasi tehtävää. Mielipidekirjoitus on ihan mielettömän hyvä tehtävä, ja olen miettinyt moneen otteeseen, että niitä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Ylipäätään ihmisten, jotka pitävät esimerkiksi empatiaa, ihmisarvoja ja tasavertaisuutta tärkeinä asioina, pitäisi kirjoittaa julkisesti paljon enemmän. Varsinkin paikallisesti ja paikallislehdissä tai jossain sen tyyppisillä areenoilla. Ja lupaan vielä toteuttaa tuon tehtävän ja ihan oikeasti lähettää sen ainakin tyrkylle johonkin lehteen.

Kirjekaverit Jussi Olavi Jokinen Pyhätunturissa
Terveisiä Lapista ja Pyhätunturista!

Perusteluni tehtävän tämänkertaiselle tekemättömyydelle on kuitenkin onneksi kirjoittaminen. Kuten sinulle eräässä viestissä mainitsinkin, niin otin itselleni haasteeksi kirjoittaa Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelman pääsykokeiden ennakkotehtävät. Olenkin hyvin ylpeä siitä, että tässä on nyt parin päivän aikana syntynyt jo 9 sivua näytelmätekstiä ja pari lyhyempää kirjoitelmaa muun muassa siitä, miksi haluaisin opiskella.

Ehkä tämä tempaus syntyi osittain siitä mainitsemastasi mielekkyyden ja tarpeellisuuden kaipuusta. Minullakin on aina ollut suuret luulot itsestäni ja ehkä ripauksen verran vähemmän sitä itsekritiikkiä. Ystävät ovat kuvailleet minua epärealistiseksi optimistiksi ja olen aika ylpeä siitä.

Päämäärät ovat kuitenkin minulle tosi tärkeitä ja ne motivoivat tekemään kaikenlaista. Tällä kertaa kokeilen tätä tosin osittain ihan vain seikkailumielellä, mutta pistän kyllä hakemuksen sisään ja pelaan oikeilla panoksilla. Tuleepahan haastettua itseään tässä. Laitan noita tekstejä sinulle vähän myöhemmin tällä viikolla luettavaksi ja kommentoitavaksi. Deadline on perjantaina.

Kirjeeni tulee perille taas reippaasti tiistain puolella mutta jostain syystä tämä yöaika inspiroi minua kirjoittamaan enemmän kuin päivä. Päivällä on liikaa kaikkea muuta aina. Yöllä koko muu maailma on hiljaa ja minä saan kirjoittaa rauhassa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Soitellaan myös tällä viikolla ja jutellaan.

– Jussi