Pää tyhjäksi ja kalenteri täyteen

”Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 22.05.2020 klo.

Ystäväni

Voi apua! Olin jo hyvässä vauhdissa kirjoittamassa antamaasi tehtävää, kun puhelimeen kilahti sähköposti, joka vaati välitöntä reagointia. Niinpä sitten kirjoitin pari työhakemusta kirjeen ja kirjoitustehtävän sijaan. Nyt, kun viimein pääsin kirjeen pariin, kello lähenee jo puolta yötä.

Tämä on tullut valitettavasti jo tavaksi. Kirje jää aina viime tippaan – tai joskus jopa hypähtää sen tipan yli, kun se on jo läsähtänyt lattiaan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Minä nimittäin ostin itselleni kalenterin; sellaisen kunnollisen ison, johon mahtuu kirjoittamaan aikatauluja ja tehtäviä. Minäpä aion kirjoittaa ensi viikon keskiviikon kohdalle: ”Kirje Jussille!” Kyllä! Keskiviikolle! Silloin minulla on kirjeen lähettämiseen yhden päivän puskuri, eikä viime hetken paniikkia kerta kaikkiaan voi syntyä. Ja kun tehtävä asia on kirjoitettu kalenteriin, ei siitä voi luistaa. Eihän?

On se kirjoitusvihkokin siellä taustalla… Mutta syyään eka.

(Nyt on jo perjantai! Oli pakko nukkua välissä… Mutta nyt kirjoitan tämän loppuun!)

Oli todella mielenkiintoista päästä pääsi sisään kirjoittamasi meditointiharjoituksen myötä. Tiedän, että hiljentyminen ja pysähtyminen voi olla vaikeaa mutta uskon, että siihen voi myös oppia. Meditaatiohan ei välttämättä tarkoita tyhjää mieltä (ainakaan alussa) vaan sitä, että mieleen tulevat ajatukset hyväksyy ja päästää niistä irti. Silloin niistä ei pitäisi ahdistua.

En ole itsekään koskaan osannut tyhjentää mieltäni. Vaikka kuinka keskittyisi kuuntelemaan vaikkapa omaa hengitystään, niin silti aivot tuottavat muitakin ajatuksia. Minulle paras rentoutumiskeino onkin luonto ja sen seuraaminen. Joskus saatan tuijottaa pitkiäkin aikoja taivasta tai tarkkailla lintujen touhuja pihalla. Luonnon pienten yksityiskohtien huomaaminen ja niiden katselu tuo minulle lämpimän ja onnellisen olon.

Mitäpä jos kokeilisit pysähtyä vaikka Ounasjoen rannalla? Voisit keskittyä veden virtaukseen ja lokkien ääneen, ja ehkäpä tuuli veisi ahdistuneet ajatuksesi pois. (Minulla on ikävä Rovaniemen jokirantaa!)

Tämän kertainen tehtävä oli todella hankala. Ensinnäkin, kun luin tehtävänannon, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin jossain tositeeveessä, ja minusta yritetään kiskoa irti mahdollisimman henkilökohtaisia ja kipeitä, salaisia asioita. Nopeasti kyllä tajusin, ettei minun tarvitse paljastaa mitään kipeää, etkä sitä edes pyytänyt. Mutta silti tehtävään jäi vieno palaneen käry…

Aloin kuitenkin (tietenkin) kirjoittaa (vaikka pyörittelin mielessäni jo sellaistakin ajatusta, että jättäisin tämän tehtävän tekemättä.) Minut aina yllättää se, miten tarina alkaa viedä itse itseään, kun sen vain saa aloitettua. Vaikka lähtökohtana olisikin jokin todellinen asia tai tapahtuma, lopputulos saattaakin olla jotain aivan muuta. Tyhjästä on vaikeaa aloitta mutta kun paperilla on jo vaikka vain pari lausetta, ne alkavat kuljettaa tarinaa eteenpäin ja silloin kirjoittamisesta tulee helppoa. (Tai ainakin helpompaa.)

Tässä sinulle kahden elämän keskustelu:

Kaksi elämää keskustelee. Luoteistuuli puhaltaa ja kevät on myöhässä.

Toinen on versonut aikoja sitten, toinen on uudempi elämä. Lauseet ovat lyhyitä. On vähän kiire.

Kun ne juttelevat, joskus tuntuu, että ne ovat ihan lähekkäin. Ja joskus aivan liian lähekkäin. Molemmat elämät näkevät toisissaan itsensä. Ja sitten ne kohta saattavat vähän riidellä, kun ovat niin erilaisia. Tai kun ovat niin samanlaisia. Mutta nyt ne elämät keskustelevat sovussa.

Elämät sopivat, että liian syvälle ei mennä. Vakavista asioista vitsaillaan nyt kepeästi. Kumpikin elämä on kokenut kovia mutta nyt on hyvä hetki, eivätkä elämät halua uppoutua menneeseen. Nyt hymyilyttää. Ja vähän jännittää. Yleensä ei näin vakavista puhuta.

Yleensä elämät keskustelevat arjesta; että kasvimaa on vielä laittamatta ja milloin pitäisi käydä kaupassa. Vanhemman elämän rinnassa pulppuaa nauru ja sen tekisi mieli hihittää. Sellainen on elämä.

Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan. Ne ovat kuitenkin niin lähellä, että ymmärtävät senkin, etteivät ymmärrä. Ja löytyypä ainakin yksi yhteinen toive, naurun sekainen; etteivät elämät nyt ainakaan huonommiksi muuttuisi.

Kevään eteneminen on nyt nopeutunut pitkän kylmän kauden jälkeen. Vaikka minulla on lukemattomia tekemättömiä töitä sekä ulkona että sisällä, olen silti iloisella kevätmielellä. Eilen liikutuin siitä, että minun tontillani viihtyy kolme (3) kirjosieppoparia. Joillain ei ole yhtään. Minulla on onni saada kolme. Pieni kyynel tuli silmäkulmaan. Ehkä se oli vain kevättuuli, joka ärsytti silmää.

Lopetan nyt täältä tähän.

Ai niin, tehtävä sinulle: Kirjoita tarina aiheesta ”vesi”.

-Annastiina

Kirjoitan itselleni, vaikka kirjoitan sinulle

”Olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.05.2020 klo. 21:35

Olo oli hetkellisesti yhtä seesteinen kuin tämä kuva

Rakas ystävä,

Anteeksi, että kirjeeni tulee näin myöhään. Ei edes myöhäiseen kellonaikaan vaan myöhässä tavallaan yli vuorokauden. Eilen oli paha päivä ja unohdin, nukahdin ennenaikaisesti. Tänään oli kiirettä mutta tässä tulee nyt kirjettä. Tänään on parempi päivä.

Kiitos kirjeestäsi. Ihastuin ja herkistyin, kun olit herkistynyt ja ottanut kosketusta menneisyyteesi ja johonkin kipeäänkin. Siihen kipeään on pakko ottaa osumaa, ei tässä muuten pysty etenemään ihmisenä. Kyllä se kipeä sieltä jossain vaiheessa kumminkin pulpahtaa pintaan ja parempi se on, kun sen sieltä itse kaivaa esiin. Pala kerrallaan, hitaasti ja rauhallisesti.

Mahtavaa, jos pääset kaivelemaan menneisyyttä myös ystäväsi kanssa. Sieltä löytyy myös varmasti paljon jotain ihanaa, pehmeää, ystävällistä, rakkaudentäyteistä ja upeaa. Unohdettuja seikkailuja, tärkeitä iloisia hetkiä. Elämähän on kokonaisuus ja on hyvä muistaa elämästään sekä hyvää että joskus sitä ei niin hyvää. Siitä kokonaisuudesta meidät on kuitenkin rakennettu ja sitä kokonaisuutta ymmärtämällä voimme ymmärtää myös itseämme. Ja itsensä ymmärtäminenhän se kaikkein vaikeinta onkin. Sen nyt olen ainakin oppinut.

Minä pyrin tämänhetkisessä elämänvaiheessani syväsukeltamaan itseeni oikein urakalla. Olen pohtinut paljon itseäni, identiteettiäni, minuuttani ja maailmankuvaani. Olen saanut siihen myös apua. Ammattilaisiltakin.

Olen tajunnut tehneeni paljon pahaa itselleni matkan varrella mutta toisaalta myös alkanut ymmärtää kaiken sen kautta sitä, miksi minä olen juuri nyt tällainen. Ja se helpottaa. Myös tämä kirjoittaminen on iso osa sitä tutkimusmatkaa. Kuten sinäkin kirjoitit, kirjoittaminen on hyvä tapa purkaa ajatuksia, päästää niitä ajatusten syvässä virrassa upputukkina ajelehtivia ajatuspuita pintaan.

Kiitos siis, kun saan kirjoittaa sinulle ja autat minua vielä ajelehtimaan ihan uudenlaisille vesille kirjoitustehtävien puitteissa. Toivottavasti saat haparoivista ajatuksistani jotain vertaistukea omaan ajatteluusi, prosesseihisi ja ehkä jopa pieniä ilonkipinöitä elämääsi – mutta kyllä näistä kirjeistä on silti aina suurin hyöty minulle itselleni. On mukava kirjoittaa ihmiselle, joka ottaa minun ajatukseni vastaan, peilaa ja vähän kommentoi niitä muttei koskaan tuomitse tai torju mitään niistä. Siitä johtuen olen uskaltanut kirjoittaa näihin kirjeisiin julki, muistiin ja talteen itselleni aika poikkeuksellisen henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita. Olen kirjoittanut paljon sellaista, mitä en aiemmin olisi kuunaan halunnut peloissani kirjoittaa ylös mihinkään. Kiitos siitä.

Kiitos myös antamastasi kirjoitustehtävästä. Näinhän se tehtävänanto tarkalleen kuului:

”Tällä kertaa haluaisin, että pysähdyt. Laita kello hälyttämään 15 minuutin päästä ja sulje silmäsi. (Älä makaa, ettet nukahda! :D) Keskity vain ja ainoastaan ympäriltäsi kuuluviin ääniin. Kun vartin päästä säpsähdät kellonsoittoon, ala kirjoittaa. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä mielesi jälleen tuottaa luettavakseni…

Saatoit ehkä ajatella, että johdattelet minut jonnekin seesteisyyden ja rauhan rajamaille. Tarjoat minulle mahdollisuuden pysähtyä mutta tässä nyt kävi hieman toisin. Luepa siitä.

Seesteiset seitsemän ja puoli minuuttia

15 minuuttia, hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja sohvalla pötkötellen. Mahdotonta!!! Luovutan seitsemän ja puolen minuutin kohdalla, koska pää oli räjähtää. Ajatuksia vilisee tuhatta ja sataa edestakaisin, syke nousee korkealle ja tulee vähän sellainen ahdistuskohtaus -fiilis. Paha olo. Ihan ensimmäisenä ajattelen täällä toimistossa kuuluvaa huminaa. Se on joku tuuletin, joka jäähdyttää jotain prosessoria. Ja ilmastointi. Sitten ajattelen, että haluaisin avata ikkunan, mutta onkohan se sallittua? Haluaisin kuulla lintujen laulua. Lintujen laulun kuunteleminen mökillä riippumatossa köllötellen on ehkä parasta mitä tiedän. Aurinko lämmittää mukavasti varpaita ja polvia, mutta kasvot ovat puiden varjossa. Hyvä kirja kainalossa, luettavana tai lukemattomana. Ei paineita, ei murheita, ei mitään turhaa tekemistä. Vain olemista ja möllöttelyä, impivaaran ihmettelyä. Mutta ei hitto, täällä minä makaan kivan avokonttorin nurkassa miettimässä maailman menoa, jääkaappiin homehtuvia ananaspaloja, eräpäivänsä ylittänyttä tarjous-lohifilettä, maailman lapsia, koronavirusta, työttömyyttä, taidetta, pölyn laskeutumista ilmastointiputkien päälle ja kirjahyllyn reunalle. Pitäisikö minun nousta jo ylös? Saako tämän lopettaa kesken, jos ahdistaa liikaa? Rintaa painaa ja syke tuntuu kurkussa. Enkö minä pysty tämän enempää keskittymään? Onko pää hajalla, jos en kestä omia ajatuksiani? Onko minulla ajatuksia vai vain jotain päämäärätöntä testikuvaa ja kuuloalueen yläpuolella olevaa vinkunaa nuppi täynnä? Suhiseeko täällä joku muukin kuin ilmastointi? Nyt minä nousen, enkä välitä siitä kellosta. Seitsemän ja puoli minuuttia on kulunut. Loput seitsemän ja puoli minuuttia käytän kirjoittamiseen. Voi vittu tätä elämää.

Toisaalta kyllä onnistuit viemään minut myös sinne seesteisyyteen. Nyt kun olen kirjoittanut tuon kaiken pois, oloni on erinomaisen seesteinen. Oksensin kaikki ne ajatukset tuohon ja nyt kirjoitan tätä kirjettä sinulle, kuin buddhalainen mietelauseitaan. Tuntuu vähän siltä, kuin tuo kaikki olisi nyt hetkellisesti poissa minusta. Täytyy toistaa tämä harjoitus useamminkin. Ehkä vielä sitä kautta opin olemaan itseni kanssa ihan hiljaa, ympäristön ääniä kuunnellen ja päähän leijailee vain yksi tai kaksi ajatusta kerrallaan.

Minä haastan sinut nyt vastavuoroisesti menemään epämukavuus-/elämysalueelle. Tämä on hieman monimutkaista, mutta yritä ymmärtää minua.

Tehtävä: Kirjoita 4-5 suhteellisen isoa ja henkilökohtaista kysymystä paperille. Esimerkiksi jotain sen tapaista kuin ”Mikä on ollut isoin muutos elämässäsi?” tai ”Mikä on rakkain muistosi?” tai ”Mikä on satuttanut sinua eniten elämässä?” tai jotain ihan muuta, mikä tuntuu sinusta hyvältä mutta toisaalta raapaisee sopivasti syvältä. Vastaa asettamiisi kysymyksiin ensin itse hyvin lyhyesti. Soita sitten jollekin tuntemallesi ja mielellään melko läheiselle ihmiselle, jolle uskallat esittää nuo kysymykset. Älä kerro minulle kuka ihminen on tai mitä kysymyksiä esitit hänelle, mutta pyydä häneltä lupa kirjoittaa pieni tarina perustuen hänen vastauksiinsa, sinun vastauksiisi ja puhelun aikana käymäänne keskusteluun.

Jään odottamaan kirjettäsi.

– Jussi