Pitkän päivän jälkeen

”Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 02.11.2020 klo. 23:39


Rakas ystävä,

Sen verran haluan nyt meidän ikuisuusaiheesta sanoa, että nyt on viety väsymys eeppisiin mittasuhteisiin. Oli ihan mahtava viikonloppu siellä sinun luona ja upeat pikkujoulukemut, mutta näillä kilometreillä yöjunasta suoraan töihin meneminen sekä iltapuhteena podcastin juontaminen on kyllä semmoinen yhdistelmä, joka vie mehut. Mutta onnellinen olen silti. Hyvä on ihmisen olla, kun on mukavan reissun jälkeen kotona ja saa taas kirjettä kirjoitella.

Kiitos loistavasta seurasta!

On tämä kirjoittaminen nimittäin niin mahtava juttu. Kirjoitin tässä antamasi tehtävän, jota pyörittelin jo aiemmin päivällä tänään päässäni. Tehtävänanto oli hauska ja puhelinkeskustelu asetelmana tuntui jotenkin hyvin omakohtaiselta aiheelta. Minähän nimittäin vähän inhoan puhelimessa puhumista. Tai ainakin puhelimella soittamista.

Kyllä se puhelimessa juttelu sitten aina jotenkin suttaantuu ja muuttuu lopulta mukavaksi, mutta jostain syystä luuriin tarttuminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa. Olet ehkä huomannutkin, että en ihan jatkuvasti soittele ja kysele kuulumisia. Siinä suhteessa tämä kirjeenvaihto on ollut kyllä hyvä työväline myös kuulumisten vaihtoon. Tämä on paljon luontevampi vuorovaikutuksen tapa minulle.

Tietysti parasta on se, kun saa istua saman pöydän ääressä ihmisen kanssa, hörppiä kuumaa teetä kupposesta ja jutella ihan kaikessa rauhassa ja sopivassa rytmissä. Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta. Välillä puhua pälpättää täysillä.

Tässä hieno otos pihasaunasta ja tulista sen polun varrella…

Mutta tässä se nyt tulee se puhelinkeskustelu:


PUHELINKESKUSTELU KAHDEN IHMISEN VÄLILLÄ

– Haloo…
– Moi, herätinkö mä sut? Anteeks.
– No joo, ei se mitään.
– Mitä rakkaus sun mielestä on?
– Mitä?
– Että mitä rakkaus sun mielestä on? Onko se enemmän vaan niinku sitä että kahden ihmisen perustarpeet, niinku läheisyys, kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja vaikka turvallisuus tulee tyydytetyksi? Vai onks se jotain enemmän?
– No on kai se niinku vähän jotain enemmän…
– Niin no tietysti ihan semmoset perustarpeet myös, niinku hengissä pysyminen ja vaikka himot ja seksi on tärkeitä.
– Niin ja onhan rakkaus sit vähän niinku semmonen kipinä.
– Ai mikä? Mikä kipinä?
– No semmonen, kun jonkun ihmisen kanssa voi vaan tuntea semmosen vähän niinku sähkösen väreilyn. Semmosen jonkun ihan selittämättömän asian mikä siinä välillä on.
– En mä tiiä tommosesta. En mä oo varmaan koskaan tuntenu tommosta. Ootko sä?
– Oon mä. En just nyt, mutta oon kyllä joskus.
– Mitä sä teet nyt?
– No mä nukun?
– Voinks mä tulla käymään?
– Öööö… Ai nyt hetikö?
– Niin tai ehkä on parempi, jos mä tuun vaikka aamulla. Tai illemmalla huomenna. Juodaan vaikka teetä tai jotain. Olis kiva jutella.
– Totta kai sä saat tulla käymään. Vaikka heti, jos on hätä. Onko sulla?
– Ai onko mitä?
– Hätä?
– No kyllä mulla kai vähän on. Mut tää helpotti jo, kun sä vastasit ja sain puhua sun kanssa tästä.
– Ai rakkaudesta?
– Niin. Se mietitytti mua ja meinas lähteä taas aikamoinen karuselli pyörimään päässä. Nyt mä saan ehkä unen päästä kiinni.
– No hyvä. Kiva, jos mun unenpöpperöisessä vastauksessa oli joku järki sentään.
– Oli siinä. Hyvin sä sanoit taas asioita. Sä oot niin ihanan järkevä.
– No en tiiä siitä. Mut oon joutunu miettiin näitä asioita kyl. Enkä mä silti tiiä oonko mitään varsinaisia vastauksia löytäny mihinkään. Oon vaan tajunnu, että näitä on pakko kelailla, että ymmärtäis paremmin itteensä. Ja sitten pikkuhiljaa muita.
– No niinpä. Täytyy vaan itekin miettiä vielä lisää näitä.
– Mut älä mieti liikaa. Muista nukkua kanssa. Pärjäätkö sä siellä varmasti?
– Joo. Kyllä mä pärjään. Ainakin aamuun asti pärjään hyvin näillä ajatuksilla.
– No hyvä. Soita, jos tulee vielä hätä. Mä jätän äänet päälle puhelimeen.
– Kiitos. Sä oot tosi tärkeä mulle. Ja tosi hyvä.
– Kiitos. Säkin oot tärkeä. Ja huippuhyvä.
– Joo. Hyvää yötä ja kauniita unia.
– Kauniita unia.
– Moikka.
– Moi.

Taisin alitajuisesti toivotella tässä jo itsellenikin hyviä öitä, koska sänky kyllä kutsuu pitkän päivän jälkeen. Saat kuitenkin vielä tehtävän, joka liittyy tällä kertaa muistoihin. Kaiva muistisi syövereistä jokin merkityksellinen hetki elämässäsi. Jokin hetki, johon liittyy jokin tunne tai muu muisto, hyvä tai huono. Pyri kuvaamaan mahdollisimman tarkkaan sen hetken tunnelma. Tyyli on vapaa.

– Jussi

Ajatukset ulkona

”Nyt pitäisi saada tehtyä kaikki tsiljoona kevättyötä puutarhassa!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.05.2020 klo. 01:07

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Ja kiitos, kun veit minut kirjoituksessasi Helvetin porteille. Mitenkäpä muuten sitä ihminen tietäisi, millaista siellä on, ellei joku kirjoittaisi siitä!

Se, mikä sinun kirjoituksissasi on ihanaa, on se pienieleinen ja hienovarainen huumori, jota viljelet vakavimmissakin tilanteissa. On vapauttavaa, kun synkän tarinan luettuaan on pakko päästää pikkuhiljaa sisälle kertynyt huvittuneisuus epäuskoisena tyrskähdyksenä ulos.

Ergonomia on tärkeää! (Siis kissalle.)

Huumori onkin jännä laji, ja vaikea. Hienovarainen hauskuus on ihan parasta. Väkisin tehty, alleviivattu huumori toimii vain harvoin. (Paitsi jos sitä alleviivaa ihan liian paljon. Silloin se muuttuu taas hauskaksi.) Ehkä siksi en pidä kovinkaan montaa stand-up -esitystä hauskana. Aitous on siinäkin kaiken perusta.

Yllättävyys on hauskaa: Että olettaa jotain tapahtuvaksi ja sitten se tapahtuukin aivan toisella tavalla – tai ei ollenkaan. Ja luettelot, jotka alkavat loogisina ja päättyvät yllätykseen… Siksi tuo sinun ”Hitler, Kleopatra ja naapurin Veijo” nauratti.

Paras sketsi, jonka muistan, on sellainen, jossa pianisti kävelee konserttilavalla olevan flyygelin ääreen, istuutuu heittäen frakkinsa liepeet taakseen, asettaa kätensä koskettimille ja jalkansa pedaalille – ja *vrooom* ajaa pois. (Jos muistat, mistä sketsisarjasta tämä on, niin kerro toki. Itse olen unohtanut. Ohut muistikuva minulla on, että pianistia olisi esittänyt Heikki Kinnunen harmaa kiharaperuukki päässään.) Kikatin tälle sketsille lapsena maha kipeänä, ja edelleen mielikuva aiheuttaa naurunpurskahduksen.

Olen ollut tällä viikolla jälleen jumissa kirjoittamisen suhteen. Tiedän, että minun pitäisi kirjoittaa blogitekstejäni, jotta saisin blogini joskus julkaistua – mutta kun nyt on kevät! Ulkona on aurinkoista ja maa on sula. Nyt pitäisi saada tehtyä kaikki tsiljoona kevättyötä puutarhassa!

Pari päivää sitten istuin koko aamupäivän tuijottaen tietokoneen ruutua, enkä saanut mitään aikaan. Lopulta totesin sen olevan täysin järjetöntä – enhän sinä aikana saanut tehtyä kirjoitus- enkä ulkotöitä. Ja niin sitten menin ulos, jossa sain paljon töitä tehtyä. Näinköhän saan mitään kirjoitettua kesäaikaan…

Kirjoitin antamastasi otsikosta runon. Tähän runoon en ole enkä ole olematta tyytyväinen. Se kirjottui jotenkin huomaamatta, muun tekemisen välissä, eikä herättänyt minussa mitään sen suurempia tunteita. Ehkä aihe on jo niin kulunut, että minun versioni vaikuttaa jo valmiiksi vanhentuneelta. Ehkä en vain keskittynyt tarpeeksi. Tai ehkä se onkin vielä kesken. En tiedä. Siinä se nyt kuitenkin on. Ehkä tämä on runo Roope Ankalle hänen sairasvuoteellaan..?

Onko onnea vanheta rahan virratessa?

Koko elämäsi olet palvellut rahaa
Ymmärrätkö, mistä olet jäänyt paitsi
Miltä tuntuu kolikon kylmyys kättäsi vasten
Etkö mieluummin silittäisi rakkaan ihoa

Onko onnea maksaa rakkaudesta
Etkö usko: sinä ansaitset aidon kiintymyksen
Onko onnea, että tiedät tilisi olevan täynnä
Etkö huomaa, että sydämesi on tyhjä

Onko onnea vanheta rahan virratessa
Etkö mieluummin kuuntelisi puron ääntä?

Kuuntelin eilen tiskatessani musiikkia. Oli hämmentävää taas todeta, miten suuri voima sillä on. Muutamien Egotripin kappaleiden mukana tuli tunnelma kokonaisesta aikakaudesta. En edes muistanut mitään konkreettista tapahtumaa mutta koin uudestaan tunteita ja tunnelmia sekä muistin ihmisiä siltä ajalta.

Silloin, kun vielä kuuntelin paljon musiikkia, minulla oli tapana jumittua: Saatoin kuunnella ainoastaan yhtä tiettyä levyä tai artistia vaikka kuukauden tai parikin. Egotripin albumit Helsinki-Hollola ja Matkustaja soivat minulla 2000-luvun alussa ilmeisesti hyvinkin pitkän ajanjakson, koska tunnen niiden musiikin kehossani.

Ajattelin, että olisi mielenkiintoista kirjoittaa musiikin soidessa, sen inspiroimana… Ja koska minä en nyt ehdi sitä tehdä, niin sinä saat ottaa tästä kopin! Laita joku sinulle tärkeä kappale soimaan toistuvasti ja kirjoita sen herättämistä tunteista, ajatuksista, väreistä tai ihan mistä vain – mistä minä tiedän, mitä sinun päässäsi liikkuu. Tämän ei tarvitse olla mikään kokonainen mietitty tarina. Mutta se voi olla sitäkin. Rentoudu. Kirjoita mitä vain.

Toivottavasti lomaviikkosi on mennyt hyvin ja olet saanut levätä. Energiaa tulevaan viikkoon ja onnea uuteen kotiin!

-Annastiina