Onnen pilkahdus

”Hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan auki.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.08.2020 klo. 01:37

Rakas ystävä,

Nyt kuulostaa jotenkin tosi synkältä tämä toteamus, mutta minusta tuntuu että olin tuossa yhtenä iltana pitkästä aikaa hetken hyvin onnellinen. Se oli semmoinen aika euforinen hetki, kun kävelin tuossa Rovaniemen vanhan sillan yli keskustaan ja kuuntelin kuulokkeista jotain modernia kansanmusiikkia ja yhtäkkiä semmoinen iloinen tuulahdus pelmahti kasvoilleni.

Kemijoki loistossaan

Se oli jännä tunne, kun jotenkin hyvin konkreettisesti tuntui siltä, kuin silmät olisivat pitkästä aikaa auenneet ihan niin auki, että näin ympärilläni olevia kauniita asioita. Pilviä, pensaita, vettä ja laineita, ohi kiitävät autot, taivaan, auringonlaskun ja kaikkea mitä sitä nyt ihan tavallisia asioita meidän ympärillämme on.

Enhän minä nyt tietysti täysin onneton ole ollut, mutta siinä hetkessä oli jotain sellaista taikaa, että tuli vahvasti mieleen se taannoin antamasi kirjoitustehtävä, jossa olisi pitänyt kirjoittaa siitä hetkestä, kun olin viimeksi onnellinen. Ja oli ilo huomata, että sitä onnea ja iloa oli löydettävissä ihan siitä vierestä, luonnosta ja jopa kaupunkimaisemasta.

Viime viikonloppu tuli vietettyä ihan suhteellisen onnellisesti mökkeillen ja mustikoita noukkien. Poimuri lauloi ja saalistakin tuli ihan kiitettävästi, vaikka apajilla oli monta muutakin noukkijaa jo käynyt. Nyt on sitten pakastettu marjaa, laitettu mustikkapiirakkaa ja tulipa kiisselikin tehtyä. Riittäkööt marjoista iloa nyt tumman talven yli. Hillaa pakkasessa jo vähän olikin ja parin viikon päästä, jos vielä käy puolukoita keräämässä vähän talteen, niin niillä sitä alkaa jo pärjäämään.

Täälläkö niitä marjoja on?

Kiitos kirjeestäsi ja antamastasi kirjoitustehtävästä. Inspiroiduin siitä kovasti. Varsinainen tarina tämä ei nyt minun mittapuuni mukaan ole, mutta joku tällainen minulle tyypillinen sirpale kuitenkin.

MUURI
Pääni sisällä lähtee tivoli käyntiin. Se on fiiliksenä vähän samanlainen, millaiseksi joskus kuvataan hetkeä ennen kuolemaa. Elämä vilistää silmien edessä. Paitsi, että tässä filmissä eivät vilise ne elämän hyvät ja onnelliset hetket, vaan jotain ihan päinvastaista. Tajuntaan räiskähtelee kuvia tekemättömistä töistä, epäonnistumisista, asioista joita en ole vieläkään saanut tehtyä, pelkoja siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat, pahaa tietysti. Muutamassa sekunnissa pystyn näkemään kaikki ne pettymykset, joita olen tuottanut. Itselleni ja muille. Suuret ja pienet. Syke nousee, ahdistus kasvaa nopeasti, kropasta häviävät kaikki voimat. Pään sisään tai ympärille täytyy rakentaa nopeasti muuri, ennen kuin koko pakka hajoaa. Muuri vaientaa tivolin. Tivolin äänet eivät hetkellisesti kantaudu korviini, jos tukin ne musiikilla, äänikirjoilla, podcasteilla, youtube-videoilla, televisiosarjoilla. Mutta kyllä se tivoli siellä pyörii yhä edelleen. En voi pysähtyä kuuntelemaan sitä, en ennen kuin olen saanut sen hallintaani. Tivolin laitteet täytyy saada pyörimään yksi kerrallaan, kaikessa rauhassa ja sulassa sovussa. Sitten en enää tarvitse muuria.

Kirjoittaisitko sinä seuraavaksi avautumisen / kiitoskirjeen jollekin henkilölle, joka on piipahtanut elämässäsi aivan lyhyesti ja ehkä täysin tietämättään vaikuttanut sinuun isosti.

En tiedä pääsetkö yhtään kärryille siitä mitä haen takaa tai onko ihmisillä yleisesti edes tällaisia kohtaamisia elämässään, mutta mulla on elämän varrella ollut joitakin sellaisia ihan mikrotason kohtaamisiakin jopa tuntemattomiksi jääneiden ihmisten kanssa, jotka on kuitenkin antaneet vaikka jonkun kaivatun buustin itsetunnolle sellaisessa hetkessä, kun sitä on eniten tarvinnut.

Noh, kyllä sä joka tapauksessa jotain saat tuosta kirjoitettua. Inspiroidu vapaasti.

– Jussi

Hento kuiskaus pimeässä

Itselle tärkeistä asioista on pelottava kirjoittaa

”Juuri siksi pitäisi voittaa pelkonsa ja kirjoittaa. Juuri siitä, minkä kirjoittamista pelkää eniten.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 29.05.2020 klo. 01:13

Ystäväni,

Kiitos! Kirjoituksesi vedestä oli hurmaava, kiehtova ja pinnan alla hauska. Ja syvä kuin vesi.

Teillä onkin nyt siellä pohjoisessa ihmettelemistä. Tulvavedellä on niin suuri voima, että siinä saattaa ihmisten varotoimetkin jäädä toisiksi, kun vesi haluaa tulla kylään ”hörppäämään kupillisen kahvia”, niin kuin kirjoituksessasi niin herttaisesti kuvasit.

Olen suurella mielenkiinnolla katsellut netissä paikallisten valokuvia veden alle jääneistä pyöräteistä ja puutarhoista ja jopa täällä kaukana minusta tuntuu, että tässä ollaan jonkin todella suuren äärellä. Vesi on kaiken elämän elinehto, ja toisaalta myös tuhoisa voima. Elämän kaksinaisuus on vahvasti läsnä.

Luonnon dualismia

Samalla, kun pohjoisessa vettä on liikaakin, täällä etelämmässä sitä kaivataan kipeästi. Täällä ei ole satanut pariin viikkoon (lukuun ottamatta eilisillan pikkuista kuuroa, joka kuivui heti osuessaan maahan), eikä kymmenen päivän ennusteessakaan näy yhtään sadepisaraa. Minua pelottaa, että kesästä tulee edellisen kaltainen. Silloin vettä piti kantaa järvestä, mikäli halusi kastella kasvimaataan – ja jos ei halunnut, niin sato jäi olemattomaksi. Monen talon kaivot kuivuivat, kun pohjavesi oli niin alhaalla.

Sain tänään tehtyä kasvimaan valmiiksi. Tai on se vielä vähän kesken kivitöiden osalta mutta voin kuitenkin jo kylvää siemenet maahan. Pitäisiköhän nyt sitten tanssia sadetanssi..?

Kevät on sellaista aikaa, että kaikki paitsi puutarha katoaa mielestä. On kiire saada kevättyöt tehtyä. Kirjoitin kuitenkin pikaisesti antamasi tehtävän. Olisin halunnut suoda sille enemmän aikaa – nyt se on lähinnä erillisiä ajatuksia asiasta – mutta kun ”tässä nyt on vähän kaikenlaista”.

Aihe sinänsä on minulle hyvin tärkeä – senhän sinä jo tiedätkin, koska otit otsikon blogiaiheistani. Olen kuitenkin nyt keskittynyt kirjoittamisen sijaan käytännön työhön luonnon hyväksi ja työskennellyt sen eteen, että minun pihallani olisi mahdollisimman monimuotoista luontoa sekä ruokaa ja pesäpaikkoja hyönteisille. No, ja vähän ruokaa minullekin siinä samalla.

Ehkä kevätkiireiden mentyä keskityn tähän aiheeseen paremmin… Tässä kymmenen virkkeen kärkevä (tai vihainen) pamfletti (tai kasa ajatuksia):

Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi

On se kumma, että tervejärkinen ihminen ei ymmärrä, että luonto on se, jolle ihmiskunta on velkaa kaiken ja jota sen pitäisi kumartaa! Velan maksaminen ei vaadi edes paljon, jos jokainen maksaa oman osansa. (Ja tässä velassa ei edes ole kyse rahasta vaan teoista – halpaa, eikö vain?)

Energian säästäminen ei ole iso vaiva. Niitynkin rakentaa muutamassa tunnissa, kun oikein asialle alkaa. Tai jos ei jaksa sammuttaa valoja tai ei löydy maapalaa, minne rakentaa keitaita hyönteisille, niin voisihan sitä vaikka miettiä seuraavan kerran shoppaillessa, että tarvitseekohan sitä nyt ihan varmasti seitsemännentoista takin ja kolmannetkymmenennet parit kenkiä…

Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi, ja tapoja on tuhansia – KVG!

Ympäristöstä huolehtiminen ei ole vain ”viherpiipertäjien” asia. Jokaisella on ympäristö – ja se on aina juuri siellä, missä sinäkin olet. Täytyy olla idiootti, jos paskoo omaan pesäänsä!


Oletko muuten huomannut, että itselle tärkeistä asioista on joskus vaikeampaa kirjoittaa, kuin kädenlämpimistä aiheista? Omalla kohdallani ainakin on niin. Ehkäpä osin siksikin tämän kertainen tehtävä tuli kirjoitettua hieman hutaisten. Silloin voi aina sanoa, että se on nyt vaan tuollainen, kiireessä sutaistu…

Luonto on minulle suuri aihe. En oikeastaan tiedä, osaisinko edes kirjoittaa siitä, miten tärkeäksi koen luonnon. Jollain tavalla jopa pelkään kirjoittaa siitä. On pelottavaa puhua luonnon tärkeydestä, kun joidenkin tahojen mielestä se leimaa puhujan lapselliseksi ja aivottomaksi hysteerikoksi, jonka suurin luontoteko on turkispukuisen ihmisen spreijaaminen. Kun leima on lyöty otsaan, on aivan sama, mitä leimattu puhuu. Vastaanotto on lakannut.

Ehkä juuri siksi pitäisi voittaa pelkonsa ja kirjoittaa. Juuri siitä, minkä kirjoittamista pelkää eniten. Leiman pelko on alistumisen alku.

Maan päällä, taivaan ja puiden alla

Onko sinulla jokin aihe, joka on sinulle suurempi ja tärkeämpi kuin mikään muu?

En kuitenkaan pyydä sinua kirjoittamaan siitä tärkeimmästä asiasta. Pyydän sinua kirjoittamaan tarinan lapsen näkökulmasta. Tarinan nimi on ”Autolla mummolaan”.

Leppoisan luovaa viikkoa. Pysy kuivana.

-Annastiina

Pää tyhjäksi ja kalenteri täyteen

”Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 22.05.2020 klo.

Ystäväni

Voi apua! Olin jo hyvässä vauhdissa kirjoittamassa antamaasi tehtävää, kun puhelimeen kilahti sähköposti, joka vaati välitöntä reagointia. Niinpä sitten kirjoitin pari työhakemusta kirjeen ja kirjoitustehtävän sijaan. Nyt, kun viimein pääsin kirjeen pariin, kello lähenee jo puolta yötä.

Tämä on tullut valitettavasti jo tavaksi. Kirje jää aina viime tippaan – tai joskus jopa hypähtää sen tipan yli, kun se on jo läsähtänyt lattiaan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Minä nimittäin ostin itselleni kalenterin; sellaisen kunnollisen ison, johon mahtuu kirjoittamaan aikatauluja ja tehtäviä. Minäpä aion kirjoittaa ensi viikon keskiviikon kohdalle: ”Kirje Jussille!” Kyllä! Keskiviikolle! Silloin minulla on kirjeen lähettämiseen yhden päivän puskuri, eikä viime hetken paniikkia kerta kaikkiaan voi syntyä. Ja kun tehtävä asia on kirjoitettu kalenteriin, ei siitä voi luistaa. Eihän?

On se kirjoitusvihkokin siellä taustalla… Mutta syyään eka.

(Nyt on jo perjantai! Oli pakko nukkua välissä… Mutta nyt kirjoitan tämän loppuun!)

Oli todella mielenkiintoista päästä pääsi sisään kirjoittamasi meditointiharjoituksen myötä. Tiedän, että hiljentyminen ja pysähtyminen voi olla vaikeaa mutta uskon, että siihen voi myös oppia. Meditaatiohan ei välttämättä tarkoita tyhjää mieltä (ainakaan alussa) vaan sitä, että mieleen tulevat ajatukset hyväksyy ja päästää niistä irti. Silloin niistä ei pitäisi ahdistua.

En ole itsekään koskaan osannut tyhjentää mieltäni. Vaikka kuinka keskittyisi kuuntelemaan vaikkapa omaa hengitystään, niin silti aivot tuottavat muitakin ajatuksia. Minulle paras rentoutumiskeino onkin luonto ja sen seuraaminen. Joskus saatan tuijottaa pitkiäkin aikoja taivasta tai tarkkailla lintujen touhuja pihalla. Luonnon pienten yksityiskohtien huomaaminen ja niiden katselu tuo minulle lämpimän ja onnellisen olon.

Mitäpä jos kokeilisit pysähtyä vaikka Ounasjoen rannalla? Voisit keskittyä veden virtaukseen ja lokkien ääneen, ja ehkäpä tuuli veisi ahdistuneet ajatuksesi pois. (Minulla on ikävä Rovaniemen jokirantaa!)

Tämän kertainen tehtävä oli todella hankala. Ensinnäkin, kun luin tehtävänannon, minulle tuli sellainen olo, kuin olisin jossain tositeeveessä, ja minusta yritetään kiskoa irti mahdollisimman henkilökohtaisia ja kipeitä, salaisia asioita. Nopeasti kyllä tajusin, ettei minun tarvitse paljastaa mitään kipeää, etkä sitä edes pyytänyt. Mutta silti tehtävään jäi vieno palaneen käry…

Aloin kuitenkin (tietenkin) kirjoittaa (vaikka pyörittelin mielessäni jo sellaistakin ajatusta, että jättäisin tämän tehtävän tekemättä.) Minut aina yllättää se, miten tarina alkaa viedä itse itseään, kun sen vain saa aloitettua. Vaikka lähtökohtana olisikin jokin todellinen asia tai tapahtuma, lopputulos saattaakin olla jotain aivan muuta. Tyhjästä on vaikeaa aloitta mutta kun paperilla on jo vaikka vain pari lausetta, ne alkavat kuljettaa tarinaa eteenpäin ja silloin kirjoittamisesta tulee helppoa. (Tai ainakin helpompaa.)

Tässä sinulle kahden elämän keskustelu:

Kaksi elämää keskustelee. Luoteistuuli puhaltaa ja kevät on myöhässä.

Toinen on versonut aikoja sitten, toinen on uudempi elämä. Lauseet ovat lyhyitä. On vähän kiire.

Kun ne juttelevat, joskus tuntuu, että ne ovat ihan lähekkäin. Ja joskus aivan liian lähekkäin. Molemmat elämät näkevät toisissaan itsensä. Ja sitten ne kohta saattavat vähän riidellä, kun ovat niin erilaisia. Tai kun ovat niin samanlaisia. Mutta nyt ne elämät keskustelevat sovussa.

Elämät sopivat, että liian syvälle ei mennä. Vakavista asioista vitsaillaan nyt kepeästi. Kumpikin elämä on kokenut kovia mutta nyt on hyvä hetki, eivätkä elämät halua uppoutua menneeseen. Nyt hymyilyttää. Ja vähän jännittää. Yleensä ei näin vakavista puhuta.

Yleensä elämät keskustelevat arjesta; että kasvimaa on vielä laittamatta ja milloin pitäisi käydä kaupassa. Vanhemman elämän rinnassa pulppuaa nauru ja sen tekisi mieli hihittää. Sellainen on elämä.

Joskus elämät eivät ymmärrä toisiaan vaikka ovat kulkeneet lähellä toisiaan jo kauan. Ne ovat kuitenkin niin lähellä, että ymmärtävät senkin, etteivät ymmärrä. Ja löytyypä ainakin yksi yhteinen toive, naurun sekainen; etteivät elämät nyt ainakaan huonommiksi muuttuisi.

Kevään eteneminen on nyt nopeutunut pitkän kylmän kauden jälkeen. Vaikka minulla on lukemattomia tekemättömiä töitä sekä ulkona että sisällä, olen silti iloisella kevätmielellä. Eilen liikutuin siitä, että minun tontillani viihtyy kolme (3) kirjosieppoparia. Joillain ei ole yhtään. Minulla on onni saada kolme. Pieni kyynel tuli silmäkulmaan. Ehkä se oli vain kevättuuli, joka ärsytti silmää.

Lopetan nyt täältä tähän.

Ai niin, tehtävä sinulle: Kirjoita tarina aiheesta ”vesi”.

-Annastiina