Viimeinen

”Lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.12.2020

Ystäväni,

Tämä on vuoden viimeinen kirje.

Kiitos sinulle tästä melkein vuoden kestäneestä kirjekaveruudesta! Olen todella tyytyväinen, että olemme jaksaneet näin pitkään pitää kiinni viikoittaisesta kirjoitusrutiinista. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä sinusta.

Näyttää jo vähän talvelta

On tässä vuoden aikana kyllä tullut luotua jos jonkinlaista tarinaa. Osa on ollut hyviä, osa keskinkertaisia ja osa jopa huonoja – ja olen niistä kaikista iloinen. Olen oppinut, että kirjoittaminen(kaan) ei ole niin vakavaa. En menetä kasvojani enkä ylpeyttäni, enkä huonone ihmisenä, jos joskus teen vähemmän hyvän tarinan tai jos runon riimit eivät ihan osu kohdilleen. Pääasia on, että luo. ”Kaikissa simpukoissa ei ole helmiä”, ”joskus täytyy syödä kattilallinen puuroa löytääkseen mantelin” ja muita uusia, juuri keksittyjä sanontoja. Eli jos vain odottaa täydellistä, niin eihän silloin tule kirjoitettua yhtään mitään. Jos taas kirjoittaa paljon, niin todennäköisemmin siellä seassa joskus pilkistää se onnistunutkin tekele.

Huonoista kirjoituksista puheen ollen… En ole vieläkään saanut kirjoitettua tämän kertaista tehtävää. Haluaisin taas kirjoittaa runon tai laulun, koska koen, että se on itselleni omin tapa kirjoittaa. Olen yrittänyt ihan oikeasti jo pari päivää. Koko kirje on sen takia myöhässä sovitusta.

Olen kirjoittanut kolme sivua ideoita, ajatuksia ja keskeneräisiä säkeitä mutta mikään niistä ei tunnu olevan Se Säe tai Se Idea, joka vapauttaisi luovuuden ja valuttaisi paperille vapaana aaltoilevan runolammikon. Alitajuntakaan ei tällä kertaa auttanut yön aikana selventämään ajatuksia. Luulen, että (vaikka juuri sanoin, että olen oppinut armollisuutta itseäni ja kirjoittamista kohtaan, niin kuitenkin) nyt lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.

Kun olin ottanut tämän kuvan, katsoin oikealle ja näin 50 metrin päässä kaksi tien yli hölkkäävää hirveä. Se oli hieno hetki. <3

Luulenpa, että minun täytyy nyt luovuttaa. En nyt saa tähän kirjeeseen synnytettyä viimeisen kirjeen arvoista runoa.
Liitän kuitenkin mukaan, jotta mukana jotain olisi, pienen runosen, joka ei edes vastaa tehtävänantoa. Tämä runo voisi toimia lämmittelijänä sille Suurelle Runolle, joka ideaalimaailmassa olisi valmistunut ja löisi kaikki ällikällä. (Mikä se ällikkä muuten edes on?) Valitettavasti tässä maailmassa tämän lämppärirunon jälkeinen kohta on runoton.

Heippa vaan, vanha vuosi,
aja varovasti!
Älä katso taaksesi.
Aja historiaan asti!

Terve sulle, uusi vuosi!
Olet odotettu.
Suuret haaveet harteillasi,
toivein korotettu.

Älä pelkää, uusi vuosi.
Voit tehdä parhaas vaan.
Vaikka epäonnistuisit
ja ajaisit ojaan,
vuoden päästä varmasti
jo painut unholaan.


Voi, minä niin toivon, että lähetän sinulle vielä yhden kirjeen, jossa on hieno runo uuden vuoden lupauksista!

Lumilepardi

Hyvää viikonloppua ja hyvää joulua! Toivottavasti osaat ja ehdit sekä levätä että nauttia lomasta.

-Annastiina


P.S. Googlasin sen ällikän. Se johtuu sanasta ”älli” eli taju eli järki. ”Ällikällä lyöty” on hetkellisesti niin pöllämystynyt, että järkensä on kadonnut. Olisihan se pitänyt tajuta. Eli ällätä.

Pehmoisia ajatuksia

”Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 10.12.2020 klo. 19:58

Ystäväni

Kiitos kirjeestä! Ihanaa, kun jaksoit taas kirjoittaa runonkin. Toivottavasti pääsi pysyy nyt poissa sieltä harmaasta maailmasta, jossa ei jaksa edes kirjeitä kirjoittaa. Se on huono paikka se.

Tule takaisin valoooon… Hypnot*

Minä ajattelin nyt listata sinulle vain positiivisia kuulumisia ja pehmoisia ja lämpimiä asioita (vaikka on niitä tummempiakin kuulumisia tietysti).

Laitoin tänään ensimmäistä kertaa tänä syksynä (ja talvena) hellaan tulen. Olin varautunut pitkään väsytystaisteluun, koska hella on aina pitkän tauon jäljiltä savuttanut ihan mahdottomasti eikä vetoa ole löytynyt kunnolla, vaikka olisin mitä tehnyt. Mutta tänään!

Tänään poltin hellanpesässä ensin pari ihan pientä paperisuikaletta ja sen jälkeen pienen tuohikäppyrän ja olin varautunut jatkamaan tätä ikuisuuden. Pieni hupsu musta savukiehkura pussahti hellan levyjen välistä ylös mutta sen jälkeen savu lähti aivan oikeaan suuntaan. Sitten kaikki toimi moitteettomasti. Olen super-iloinen! Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen…

Rakkaani, Porin Valu

Olen hankkinut kaikki joululahjat jo tässä vaiheessa joulukuuta! En ole ikinä ollut näin ajoissa. Yleensä tajuan vasta viikon sisällä joulusta, että ai niin ne lahjatkin (vaikka ei niitä edes kovin monta ole muistettavaksi).
Myös joulusiivous on aloitettu! Ja onpa ihanaa, että ehdin tehdä siivousta leppoisasti ihan omassa tahdissani. Esimerkiksi tänään pidin ihan suosiolla välipäivän, koska keskityin mm. kirjoittamiseen ja auton renkaan tyhjenemismysteerin selvittämiseen. Ja hellan vedon ihasteluun.

Kirjoittamisesta puheen ollen, se sujui jälleen kivasti. Mitä nyt kissa rönötti sylissä niin, että jouduin välillä käyttämään vain yhtä kättä. Sinnikkäästi kissi-miironi teki tahtonsa selväksi ja tuli kolme kertaa takaisin, vaikka siirsin sen aina uudestaan omaan pehmeään petiinsä… Hänellä saattaa olla jonkinlainen läheisriippuvuus… Mutta niin, itse kirjoittaminen oli kohtalaisen helppoa.

Miksei muka voi olla sylissä 24/7 ?

Minä tykkään todella paljon siitä tunteesta, kun runo ja tarina soljuvat omiin uomiinsa. Joskus se tapahtuu yllätyksenä minullekin (suomen kieli ikään kuin ehdottelee minulle tarinan jatkoa; tällainen riimi olisi tässä – saatkos sen sovitettua tarinaan?) ja joskus – niin kuin nyt – tiesin jo alussa, mihin pyrin ja täyttelin vain aukkopaikkoja sopivilla sanoilla kunnes tarina oli valmis.

Tässäpä siis iloinen joulutarina (- toistaiseksi säveltämätön joululaulu), jossa lapsella on kolme salaista jouluperinnettä:

Salatontun tehtävä

Heti herätessä muistan perinteisen tehtävän.
On tänään suuri päivä salatontun tärkeän!
Punainen lakki päähän niin kuin tontuillakin on
ja sitten voinkin aloittaa joulumission.

Ensimmäinen tehtävä on vajaan hiipiä.
Haen sieltä sahan – se vasta onkin terävä!
Metsän reunasta sahaan kuusen – ihan pienen vain.
Sen leikkimökin taakse pystytän laulaessain:

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että sahaan voisit itses satuttaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Toinen tehtävä on koristeita hankkia
mut ensin täytyy syödä aamiaista.
Muuten äiti epäilee jotain hämärää
– sitä paitsi salatontunkin on syötävä.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että pihan perää ei saa koristaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Kolmantena tehtävänä salatontun on
lahjat viedä kuusen alle, niin kuin oikein on.
Ehkä pari piparkakkua nyt tuosta joutaa
ja omenoita muutama herkkukorista.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että ruoka nykyään on kallista,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Illalla ikkunasta katson leikkimökin taa.
Eläimiä kerääntyy viettämään joulujuhlaa.
Pipareita maistellaan ja purraan omenaa.
Ei kukaan pelkää toistansa, on rauhaa vaan.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että kuvittelet kaiken varmaan vaan.

Isä näyttää hellältä, kun katsoo minua.
No, jouluhan on tunteellista aikaa.
Äiti hymyilee ja kyynel valuu pitkin naamaa.
No, se on varmaan joulun aikaansaamaa.

Kirjoittaisitko minulle ensi kirjeeseen tarinan huonomuistisesta tavaralähetistä?

Toivottavasti viikonloppusi on rentouttava. Mukavia ja lämpöisiä ajatuksia täältä sinne.
Soita, jos on aikaa?

-Annastiina

Harmaata näkyvissä!

”Latasin lauluun ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 08.12.2020 klo. 01:07

Rakas ystävä,

Pääkoppa temppuilee. Siksi jäi edellinen kirjekin välistä. Nyt on onneksi vähän parempi. Mutta kirjoitan silti vain lyhyesti, koska pitkäaikaisväsymys vaivaa taas. Vähän on työstressiäkin, kun maailma pitää taas saada valmiiksi ennen suomalaisten joululomien alkua, mutta pääasiassa päätä vaivaavat paljon vanhemmat velat, kaunat ja muut päänsisäiset rasitteet.

Harmaata myös pään yläpuolella

Kiitos kirjeestäsi. Ja ihanasta laulusta sekä tekstinä että videona. Tätä kelpaa maailmallekin soittaa.

Omat kuulumiseni jäävät nyt vähemmälle, sillä keskityin toivomasi joululaulun kirjoittamiseen. Latasin siihen ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.
Olepa hyvä, ja oikein surullista joulua!

MULKUN JOULU

Lahjapino pieni kuusen alla,
keittiössä joulu tuoksuu
Ahdistuksen peitän humalalla,
kohtaa huuleni vain pullon suu
Pelkään edes veljelleni soittaa,
toivon että huomen pian koittaa
Häpeän vaik onkin sydän jäinen,
oonko yksin vaiko yksinäinen?
Viima, vihma, tuska ihon alla,
sielun säikeet vereslihalla

Muistan mielessäni tovereita,
juhlan keskipiste olla sain
Sattui matkalleni havereita,
luotani join pois myös rakkaimpain
En tietoisesti tahtonut ma pahaa,
katkeruus vain oksat poikki sahaa
Vittumainen huumor jumalalla,
paras ystäväkin mullan alla
Jäljellä vain yksin syyllisyys,
ansaittu on mulkun yksinäisyys


Rytmityksestä ja tyylistä kiitokset Eino Leinolle, jonka runoja olen tässä pyöritellyt viime aikoina. Olen pidemmän aikaa jo halunnut kirjoittaa jotain samanlaisella poljennolla ja nyt sitten päätin kokeilla.

Mutta että tässä ei nyt ennen joulua ihan vaivuta synkkyyteen, niin kirjoitapa sinä jotain kepeää. Olkoon teemana edelleen tuo joulu, mutta kirjoita jotain onnellista ja ihanaa. Kirjoita lapsesta, jolla on kolme ihan omaa (muilta salaista) jouluperinnettä.

– Jussi

Hitaasti manaten

”Luovuus näemmä kukkii, kun sitä lannoittaa riittävän pitkään ja säännöllisesti.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.11.2020 klo.00:14

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi!

Olipa huikaiseva runo talvelle. Se tempaisi minut mukaansa ja alkoi soida päässä. Kitarakin hyppäsi syliin ja yhtäkkiä runo olikin laulu. Äänitin sen ja lähetän sen sinulle vielä kuultavaksi. Luovuus näemmä kukkii, kun sitä lannoittaa riittävän pitkään ja säännöllisesti.

Tänään saat kuitenkin vastalahjaksi ihan toisenlaisen talvisen tarinan. Kanavoin sisäistä shamaaniani kaikessa rauhassa. Odotapas vain.

Kävin lumituiskussa tulistelemassa. Nautin hitaasta pakastumisesta.

Todella hauska kuulla, että sinulla on ollut siellä hauskaa elokuvahommissa. Se on oikein. Ja sinä olet kyllä niissä hommissa aivan huippu. Ja hyvä myös, että hektisyys helpottaa ja toivottavasti autostakin tulee nyt ehjä vähän pidemmäksi aikaa, ettei budjetti pauku.

Tuo mainitsemasi kahvilassa kirjoittaminen on kyllä jännä juttu. Minä en jotenkin pääse siihen oikein kiinni. Olen kerran tainnut istua kahvilassa kirjoittamassa, mutta se tuntui kyllä jotenkin ihan omituiselta. Ehkä se johtuu siitäkin, että en oikein pidä kahviloista. Ne ovat minun riihimäkeläistä persluonnettani vastaan. Porvarien humputuksia. Ja kallista. Kahviahan saa kotona puoli-ilmaiseksi. Enkä minä edes juo kahvia. Mitään nisujakaan ei oikein saisi syödä, kun ne ovat epäterveellistä. Kaikkien näiden ahdistavien ajatusten kanssa ei sitten kykenekään enää mihinkään luovaan työhön. Mikä siinä kahvilassa kirjoittamisessa sitten oikein niin viehättää?

Noh, kukin kirjoittakoon tyylillään. Minä kirjoitan kotona pimeässä, yksin keskellä yötä. Silloin kun kukaan ei häiritse ja saan hakata näppäimistöä raivon vallassa ja suoltaa hengentuotteeni ulos ja ylös paperille. Tässä uusin hengentuotteeni:

HÄMÄLÄINEN TALVENODOTTELUMANAUS

Hitaasti ja hiljaa,
hyhmää tulee
Talvi matelee maahan,
lumi leijailee

Ei täällä pakkanen pauku,
lämmöt rauhassa laskevat
Älä hätäile muuttolintu,
kyllä huomennakin vielä ehtii

Kyntämässä kylmää,
rämpimässä rännässä
Ottamassa huilia,
jäätymistä seuraamassa
Anna kielesi tarttua hetkeen kiinni,
jäätyä ajattomuuden metalliseen pintaan

Hämäläinen talvi,
on rauhassa kypsynyt
Istu ja pala,
kyllä ennen kevättä on jo kylmä

Kiitos tehtävänannosta. Mietin sitä koko viikonlopun ja suunnittelin perehtyväni johonkin perinnerunouteen. Näin jo sieluni silmin, miten vihdoin otan ihailemani trokeen haltuun ja kirjoitan sinulle sujuvasti kalevalaisen manauksen. Mutta ei. Tämmöinen siitä tuli. Tämä pulppusi sisälläni niin vahvana, että se oli pakko päästää sieltä pois. Siinä on heimoni syvin olemus. Sen heimon, jonka keskuuteen olen syntynyt. Tämä lappilaisten heimo olisikin ihan eri heiniä sitten.

Kirjoita sinä seuraavaksi sivu matkaoppaaseen. Matkakohteena tulee kuitenkin olla jokin yllättävä paikka. Vaikka oma vessa tai naapurin liiteri.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Kuka olisin?

”Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.10.2020

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja polkupohdinnoistasi.


Arki rullaa täällä kivasti. On sopivasti puutarhatöitä ja opetusta sekä alkusäätöä ensi viikolla alkavan tv-roolin kanssa. Olen ehtinyt vähän ajatella tätäkin kirjeen kirjoittamista jo parina päivänä. Ei sillä, että olisin aloittanut kirjoittamista…

Olen huomannut, että tarvitsen kirjoittamisen aloittamiseen liukuvan alun. Ajatus tehtävän kirjoittamisesta välähtää mielessä jo heti tehtävän saatuani sekä seuraavana päivänä. Se palaa mieleen deadline-päivän aamuna mutta jää vielä päivän töiden alle. Illemmalla aloitan muka kirjoittamisen mutta oikeasti ele on vain kirjoitusvihkon ja kynän esiin ottaminen ja ehkä otsikon tai pääajatuksen ylös kirjoittaminen. Sitten täytyy taas vähän haahuilla.

Seuraavalla kerralla vihkon ääreen palatessa sinne saattaa piirtyä lisää ajatuksia. Sitten otan esiin tietokoneen ja kirjoitan paperille piirtyneet asiat koneelle. Sitten voi taas vähän silittää kissaa ja syödä välipalaa…

Näin palasittain minun kirjoitukseni yleensä syntyvät. Toki on myös niitä ihmeitä, jolloin kokonaisuus ilmaantuu paperille ihan yhdeltä istumalta – mutta sitäkin on kyllä edeltänyt alkuhahmottelu, jonka jälkeen asia on hautunut hetken mielessä.

Viimeksi se runo punaisista kengistä syntyi viime tipassa aamulla, kun kirjeen olisi jo pitänyt olla lähetetty. Viime hetken paniikki tuo joskus hyviä juttuja. Ehkä pitää kokeilla aamukirjoittamista useamminkin..?

Tämän kertainen tehtävä on vielä toistaiseksi toteuttamatta. Vihkoon on ilmestynyt antamasi otsikko: ”Kuka olisin, jos en olisi minä?” ja kuka -alkuisia lauseita mieleen tulleista tunnetuista kappaleista, koska sain hassun ajatuksen, että se Kuka voisi olla henkilö, joka on saanut todella paljon aikaan.

”Kuka voisi kellot seisauttaa.” ”Kuka näkee kaiken tuon, Kuka löytää onnen luo.” ”Kuka laittaisi niille edes kengät pieniin jalkoihin.” ”Kuka keksi rakkauden.” ja hienonhuono Susanne Vegan Luka-kappaleen innoittama sanaleikki: ”My name is Kuka. I live on the second floor.”

En tiedä, mitä näillä lauseilla ja keskeneräisellä ajatuksella teen. Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä. Ne voi lakaista maton alle!
Nyt yritän keskittyä olennaiseen…

Tämä lisko on ehkä miettinyt päänsä puhki


No en tiedä, kuinka olennaista tästä nyt sitten tuli… Melko nopeasti tämä syntyi mutta taisi kyllä mennä höpsöttelyksi tämäkin tehtävä! 😀 No, ainakin kirjoitin jotain, sehän tässä kai on sitä olennaista. Kiitos ja anteeksi!

Näen unta, jossa menen taloon.
Peilikuvani hukkuu päivänvaloon.
En tiedä, kuka olen,
enkä tunne taloakaan
ja kun aamu avaa oven,
vieras vierelläni makaa.

Minä sytytän takan
ja herätän sen akan,
jota vaimoksi voin kutsua,
mutten koskaan rakastaa.
Lakkaan kyntensä,
tuon kylpyvetensä,
kuivaan jalat,
hieron niskan.
Siirrän paikkaa piirongin
kerran josko toisenkin.
Teen ruuan, viikkaan pyykin.
Löytyy kaikkeen tähän syykin:
Rahan tiukka ote
mun kaulaa kuristaa.

Jos pystyisin, niin lähtisin
ja kaiken tämän jättäisin
mutta nyrkissään tuo nainen
elämääni puristaa.

Olen yrittänyt, uskokaa!
Aina totuus pommin pudottaa:
Ilman rahaa lähtöni
tietää kuolemaa.

Iltakaakaon keittelen,
sitten hänet peittelen
kalliiseen silkkiin tietenkin.
Jo katkeaa selkä kamelin!
On pakko pelko kohdata.
Käy totuus vastaan pahuutta.
Mä haen kirveen pihalta,
sen nostan päälle niskansa.
En ehdi sitä laskea,
kun tunnen viillon rinnassa
ja peto tanssii katossa
sydämeni kourassaan.

Herään, haukon ilmaa.
On luut ja iho paikoillaan.
On onni, että olenkin
minä ja omassa maailmassa.

Täytyy nyt vielä sanoa ääneen eli kirjoittaa näkyviin huoleni siitä, että kirjoitan pelkkiä runoja. Haluaisin kirjoittaa novellin tai edes proosarunon – mutta päästä tulee vain riimejä! Riimittelyssä on jotain todella koukuttavaa! Kun löytää rimmaavan sanaparin, joka sopii tarinaan, siitä saa välittömästi onnistumisen tunteen. Instant success!

Lupaan (yrittää) kirjoittaa ensi kerralla ihan suoran tarinan.

Kirjoita sinä nyt pieni lehtijuttu Ala-Kakkolan paikallissanomiin siitä, miten kylän vanhin lehmä katosi ja mitä siitä seurasi.  

Ihanaa viikonloppua ja juuri alkanutta lokakuuta!

-Annastiina

Mielen polkuja

”Minusta on tullut kylähullu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.09.2020 klo. 01:43

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä.
Ihan mahtava runo taas. Ei ollenkaan sitä, mitä ajattelin tehtävänantoa laatiessani mutta ihan mahtavaa Hans Christianin jalanjäljissä kulkevaa upeaa riimittelyä. Siistiä! Kuin myös tv-sarjaroolisi. Vau! Mahtavaa! Jes! Upeaa! Hyvä Annastiina! Kyllä minäkin täällä vähän hysteerisesti hyppelin. Olen onnellinen sun puolestasi ja ihanaa, että pääset tekemään tuon työn. Onhan se kivaa.


Kaivelin myös muistini sopukoita ja mietin mitkä omista kirjekaveruuden tehtävistä ovat parhaiten mieleen jääneitä. Yksi isoimpia ylpeydenaiheitani on ainakin Laulu talvehtimisesta, joka tuli luikautettua ihan säveltaiteeksi asti.

Selaillessani taas kirjeenvaihtoamme taaksepäin huomasin, että olen jossain vaiheessa jättänyt ilmeisesti tosi monta kirjoitustehtävää tekemättä. Sentään olen jotain kirjoittanut. Moniin teksteihin näytän purkaneeni tuntemuksiani ja pahaa oloani, mutta näemmä myös joitain hyviä hetkiä ja oivalluksia.

(Epä)täydellisyyttä etsimässä -kirjeessä oli Eevasta kertova hieno tarina, jota en edes muistanut. Tykkäsin myös yksittäisestä lauseparista ”Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.” Ja olihan se katsos kakkoja -haiku ihan jäätävän hieno.

Tosi vaikeaa kuvata omaa jalkaa tästä kulmasta

Tehtävistä kyllä huomaa, että tässä matkalla on tullut kahlattua vähän syvemmissäkin vesissä ja niitä tunteita on tullut purettua tähän kirjeenvaihtoon ja erilaisiin kirjoituksiin. Se on ollut kyllä hyvä ja tarpeellista. Toivottavasti se ei ole sinusta tuntunut liian raskaalta lukea ja myötäelää.

Tykkäsin kyllä omissa kirjoituksissani myös siitä, miten olen sekoitellut fiktiota ja faktaa, omia kokemuksiani ja mielikuvitustani keskenään. Erilaiset fiilikset ovat puskeneet pintaan ja olen kasannut niistä aina jotain teksinpätkiä ja hajatelmia.

Tässä tuleekin sitten seuraava sellainen. Ajatuksia työmatkan varrelta.

Palvelupolku keskellä kylää

POLKUJA

Minusta on tullut kylähullu. Ostin kesällä lenkkarit ja nyt minä jo kävelen pitkin ojanpenkkoja töihin. Tuntui vain siltä, että pehmeällä ruohikolla ja hietamaalla on mukavampi ja terveellisempi kävellä kuin kovana kengänpohjaan vastaavaa asfalttia pitkin. Vastaantulijat katsovat kuin vajaamielistä, kun mennä ketuutan pitkin piennarta, vaikka tarjolla olisi upouusi kävelybaana suoraan vieressä. Mutta kun minä haluan kulkea sitä niittymäistä nurmikaistaletta pitkin. Mietin ensin, että onkohan täällä nurmikoilla tallaaminen kielletty, mutta sitten totesin, että vitut. Jos johonkin kauniiksi laitetun nurmikon keskelle ilmestyy polku, se on vain merkki huonosta kaupunkisuunnittelusta.

Tien pitäisi aina kulkea siinä missä ihmisten kulkuväylä menee, eikä siellä mihin se norsunluutornissaan istuva idiootti on sen suunnitellut. Kaupunkikeskustaan ilmestyvä polku on suoraa asiakaspalautetta suunnittelijalle, käyttäjän tarpeen elävä ilmentymä. Ihmisillä on tarve kulkea sieltä mistä se on helpointa. Ihminen on laiska ja sen takia ihmiskunta on kehittynyt tähän pisteeseen missä me nyt olemme. Ilman meitä uusien polkujen tallaajia ja kulkemisen loputtomia optimoijia tällainen sivilisaatio ei olisi mahdollinen. Ja meitä edelläkävijöitä ja oman tien kulkijoita on monia, sillä ei esimerkiksi kirjastoaukion tasaisen nurmen keskelle synny polkua yhdessä yössä. Se vaatii valtaisan ihmisjoukon systemaattista yhteistyötä. Kollektiivista asennetta, joka saa ihmiset kulkemaan sieltä, mistä on hyvä kulkea, eikä sieltä mistä joku toinen määrää. Polku syntyy päiviä, viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävän prosessin tuloksena, ei minään satunnaisena päähänpistona. Polku on suurenmoinen luomistyö ja jättimäinen NPS-asiakastyytyväisyystutkimuksen tulos, joka on hierottu muistomerkiksi maahan. Se on osallisena olemista ja kaupunkilaisten merkittävä panos oman ympäristönsä kehittämiseen. Sellaisena sitä pitäisi vaalia ja kunnioittaa.

Viisainta mitä suunnittelija tällaisessa tilanteessa voi tehdä, on piirtää asemakaavaansa tuo polku ja antaa ihmisten nauttia siitä. Oikein viisas suunnittelija tilaisi jopa kivimiehet rakentamaan polulle reunakivetykset ja järjestäisi suuret avajaisseremoniat tälle uudelle väylälle. Tosin siinä piilee se riski, että ainakin minä alkaisin pian vierastaa liian nätiksi laitettua väylää ja pian alkaisi jo uusi polku rakentua johonkin sen viereen.

Tänään vanhempi rouva pysäytti minut työmatkallani. Tätä normimummoa otti ilmeisesti pannuun, kun minä en istunutkaan hänen maailmankuvaansa, vaan raahasin itseni siveellisten rajojen ulkopuolelle ja asetuin poikkiteloin valtavirran mielipiteen kanssa. Käyskentelin parin pikku istutuksen välistä, mutta varoin kyllä tarkkaan astumasta kenenkään vaivalla istuttamien kasvillisuuksien päälle. Ehkä minä myös näytin hänen mielestään vähän hampuusilta, nyt kun minulle on kasvanut parta ja pukeudun kuin köyhän miehen nuuskamuikkunen tai kaivoskoneisiin itsensä viikonlopuksi kahlitseva ituhippi. Lukuunottamatta uusia lenkkareitani.

Mitä ihmeen mörkö minusta on tullut? No se mummo ainakin säikähti, kun murahdin sille kuin vesikauhuinen bernhandilainen ja käskin painua helvettiin muita määräilemästä. Tai olisin halunnut sanoa, mutta en sanonut. Olen sen verran kohtelias kuitenkin vanhempaa väkeä kohtaan. Eikä minua se normimummo ärsyttänyt, vaan oma ahdistuneisuuteni ja aikaisemmin aamulla päiväkodistani saamani paperit. Taas on miljoona lippulappua täytettäväksi ja varhaiskasvatuksen kysymyspatteristo vastattavaksi. Minä olen tunnelukossa oleva alisuoriutuja. Ei minulta voi odottaa liikoja. Tai siis ei minulta voi odottaa edes perusjuttujen hoitamista.

Pomppaan riemukkaasti maahan jätetyn koiranpaskan yli. Eikös nämä pitäisi nykyään kerätä johonkin pusseihin ja viedä pois kunnon kansalaisten ja hampuusien jaloista pyörimästä ja hienojen rouvien nenistä haisemasta. Saattaahan sen jonkinlaista vastarintaa ja anarkismia olla tämäkin. Fuck the Police! Sama keski-ikäinen hurjapää jättänee polkupyörän takavalon asentamatta, ajelee autollaan pari ylimääräistä kierrosta kaupunkikeskustassa vaikkei saisi ja jättää palauttamatta astiat buffet-ravintolan palautuspisteeseen. Ihan vain, koska voi ja koska haluaa kokea elävänsä edes joskus.

Nyt seison konttorin ovella. Olen unohtanut avaimet kotiin ja on pakko soittaa konttorin ovikelloa. Joku työkavereista joutuu nousemaan tuolistaan ja raahautumaan avaamaan oven minulle. Vaivaannuttava hetki, joka ei selittelemällä parane. Naamioidun taas tavalliseksi toimistotyöntekijäksi ja alan käyttäytyä. Tästä se urapolku lähtee taas nousuun.

Anarkiaaaaaa!

Sinä saat seuraavaksi kirjoittaa siitä kuka olisit, jos et olisi sinä. Nyt saa ihan vapaasti tulkita taas tehtävänantoa.

– Jussi

Uutta ihanaa

”Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 25.09.2020 klo. 10:54

Ystäväni

Elämä on taas aika siistiä! Toki myös vähän väsynyttä – mutta niiin siistiä.

Syksyä jalkojen alla


Sain sen sivuroolin, johon viime kirjeessä kerroin hakeneeni! Olen niin innoissani siitä, että uutisen kuultuani menin vähän hysteeriseen tilaan ja hyppelin pitkin taloa kuin mikäkin lottovoittaja. Minulla tulee olemaan kahdeksan kuvauspäivää ripoteltuina kuudelle viikolle. Sarjaa kuvataan Etelä-Suomessa, joten reissaamista tulee harjoitettua seuraavien parin kuukauden aikana aika paljon. Mutta sehän ei minua haittaa, päinvastoin: Tykkään matkustaa junalla. (Vaikkakin tämä eräs covid aiheuttaa siihen hieman rajoituksia…)

Ja erityisen paljon tykkään näyttelemisestä! On aivan huippua päästä taas uuteen projektiin mukaan ja tavata uusia ihmisiä. Näyttää hassulta introvertin kynästä. Mutta (koska kaikki täytyy nykyään diagnosoida ja luokitella,) minä taidankin olla ambivertti!

Tänään oli ensimmäinen tunti seutuopiston näytelmäkurssia. Mainitsinkos jo, että tämä opettamani ryhmä on erityinen? Jännitin sitä aika paljon – opettaminen sinänsä on jo jännää saatika sitten erityisryhmän opettaminen – mutta kaikki meni hyvin ja oppilaatkin taisivat tykätä. Olin tunnin jälkeen todella väsynyt. Jännitys vie paljon energiaa, kuin myös se kaikki sosiaalisuus. Meinasin nukahtaa autoon matkalla takaisin kotiin. Enkä tietenkään ole osannut nukkua päiväunia, vaikka siihen olisi ollutkin aikaa. Yritän pysyä hereillä tämän kirjeen ajan.

Ope odottelee innoissaan ryhmäänsä

Sinun viime kirjeessä kirjoittamasi tehtävä oli hieno! Tykkäsin jälleen todella kovasti hienovaraisesta mustahkosta huumoristasi, joka pääsee aina yllättämään ihan tavallisen tarinoinnin keskellä. Sinun kannattaisi kirjoittaa kirja! Uskon, että olet parhaimmillasi pitkän kertomuksen luojana. Sinulla pysyy ”langat käsissä” ja isot linjat kunnossa. Uskon, että mm. pitkien improjen tekeminen on auttanut sinua kehittämään pitkäjännitteisyyttä tarinankerronnassa.

Itselläni on aina ollut hankaluuksia pitää juoni ehjänä heti, kun tarinan pituus ylittää muutaman sivun. Olen parhaimmillani lyhyissä tarinoissa ja runoissa. Niin luulen.

Hei! Sinä et lainkaan kertonut, mitkä ovat mielestäsi sinun kirjoituksistasi parhaita. Mihin menneiden kirjeiden omista kirjoituksistasi olet tyytyväisin?

Antamasi tehtävä oli jälleen vähän hankala. Tai ainakin sellaisen ensivaikutelman sain lukiessani tehtävänantoa. Luen sen kohta uudelleen ja alan kirjoittaa.

Minulla on nykyään näiden tehtävien kirjoittamisen kanssa sellainen olo, kuin kerroin viime kirjeessäni minulla olevan opettajuutenikin kanssa: Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.

Ja taas ollaan perjantaissa! Olin niin väsynyt, etten enää illalla saanut kirjoitettua tehtävää. Tein sen nyt aamulla. Hyvin löyhästihän tämä runo taas liittyy tehtävänantoon, eikä tarinakaan ei ole minun keksimäni.

(Hei vaan, Hans Christian, annoit minulle innotuksen. Tämä runo on omistettu sinulle!)

Punaiset kengät

Olen nuori,
vahvana vereni virtaa.
Tahdon tanssia, tanssia, tanssia!
En luutaa tahdo, en kirjoja,
vaan tangoa, polkkaa ja valssia.


Näin punaiset kengät ikkunassa.
Niiden kiilto sai silmäni loistamaan
mutta kuinka ne saisin,
kuinka sipsuttaisin
niillä illalla kylälle tanssimaan?


Sanon mummolle: ”Tarvitsen uudet kengät.
Tiedän yhdet hyvät, anna rahaa vaan.”
”Minkä väriset on ne,
onko soveliaat
ne sunnuntaikirkossa astumaan?”
Ei kai pieni valhe haittaa tee
jos ei pahaa tarkoitusta?
Otan kasvoille hymyn kauneimman,
sanon: ”Mummo kulta, ne on mustat.”


Nuo kengät maailman ihanimmat
nyt jalkojani koristavat!
En menekään kirkkoon, jospa tanssisin vähän!
Otan kokeeksi pari askelta.
Ensin tanssi on hidas, sitten kiihtyy hurjaksi,
en tiedä enää askelia.
Muutun ohjaajasta matkustajaksi
ja kengät tahdin sanelevat.


Olen väsynyt
tahdon jo nukkumaan
mutta kengät vain jatkavat tanssiaan
yli niittyjen, soiden,
läpi kylien, joiden
haluaisin tulevan auttamaan
mutta kukaan ei kuule,
ei apuun ennä;
kohtaloni on tanssia aina vaan.
En pysähdy enää,
vaikka tahtoisin.
Tämä tanssi päättyy kuolemaan.

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

P.S. Kirjoita ensi kerraksi jostain asiasta, ihmisestä, maisemasta (tai mistä vain), minkä näit työmatkalla.

Loma

”Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.07.2020 klo. 10:13

Ystäväni,

Nyt sinä istut pöydän toisessa päässä
olet ihan oikeasti siinä
ja me puhutaan yöhön
siitä miten pelko ohjaa vääriin suuntiin
ja mikä on normaali
ja tästä oudosta maasta ja ihmisistä
taivaasta ja enkeleistä
jotka räpy räpy
vaikka pitäisi jo nukkua

mutta vyyhti purkautuu
ja asioita on paljon
on paljon kiinniotettavaa
tässä me peilaamme itseämme
toisiamme ja maailmaa

ja heinäkuun yö pimenee


Tuntuu hassulta kirjoittaa kirjettä sinulle, kun istut pöydän toisella puolella. Mutta kätevää, että voimme keskustella siitä, voiko kirjoittaa pelkästään ”istut vastapäätä” vai tarvitseeko se kaverikseen ”minua”. Kiersin ongelman kuitenkin kirjoittamalla ”istut pöydän toisella puolella”…

Kesä on kauneimmillaan ja tupaantuliaiset on huomenna. On paljon kauneutta ja paljon tehtävää, ja kiireen tuntu on välillä käsin kosketeltava.

Kuule. Ehdotan, että pitäisimme pienen kesälomatauon tässä kirjeenvaihdossa. Jos pitäisimme heinäkuun lomaa kirjoittamisesta. Tai ei tietenkään kokonaan tarvitse olla kirjoittamatta, ja toivonkin, että ainakin itse saisin kirjoitettua jotain ihan oma-aloitteisesti, ilman tehtävänantojasi. Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.  

Tässä vielä antamasi tehtävän toteutus: kauniita sanoja:

Kauniita sanoja on vaikka
vapaus
kiitos ja kauneus
ja alavalla maalla hallanvaara
mutta kaunein sana on se joka sanotaan
suoraan


Annan sinulle vielä tehtävän elokuun kirjettäsi varten! Tämä on perinteinen kouluunpalaamistehtävä: kirjoita kesälomastasi.

Nauti lomasta, rentoudu ja ole onnellinen! (Mutta älä vielä, sillä nyt lähdetään tuparienvalmistelutöihin!!! *ruoskan napsahdus*)

-Annastiina

Leppoisaa lomaa!

Perinteetkin muuttuvat – vai minäkö vain?

”En enää välitä niin paljon tai ainakaan jaksa stressata, vaikka perinne vähän sitä vaatisikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.07.2020

Rakas ystävä,

Terveiset taas kotisohvalta!
Huhuh, pitkä viikonloppu hurahti nyt mökkeillessä ja fiilis on vähän kuin olisi siellä maaseudulla ollut. Tarkoitus oli lepäillä ja pötköttää, mutta silti on koko ajan sellainen tunne, että kaikki maailman työt on tekemättä. Ja oma vaikutuksensa tietysti silläkin, että koolla oli kokonaista neljä sukupolvea (isomummo, mummo, isukki ja lapset), joten hulinaa ja kaikenlaista menemistä riitti. Ja turvavälitkin huomioitiin.

Jänniä ovat tällaiset vuodesta toiseen kestävät perinteet, kuten tämäkin vuosittainen kohtaaminen kesälomareissun tiimoilta. Se jotenkin osoittaa kovin konkreettisesti ajan kulumisen ja tämän oman maailman muuttumisen, vanhenemisen ja sen sellaisen.

Tavallaan kaikki on nyt ihan erilaista kuin silloin lapsuudessa, kun tultiin perheen kanssa mummolaan ja mökkeilemään, mutta toisaalta ihan samanlaista säheltämistä tämä nyt on kuin silloin. Tietysti dynamiikka on vähän erilainen nyt kun itse ei olekaan vain poika ja pojanpoika, vaan myös isä. Eikä se isoin muutos ole kyllä pelkästään se, vaan paljon kyse on myös ihan omasta suhtautumisesta maailmaan ja vapaa-aikaan ja lepäämiseen ja vaikka nyt niihin mökillä tekemättömiin töihin. En enää välitä niin paljon tai ainakaan jaksa stressata, vaikka perinne vähän sitä vaatisikin. Jänniä juttuja.

Keskiyöllä ei tarvitse enää aurinkolaseja

Kiitos muuten upeista presidentti-aiheisista tarinoista. Aika pahan tehtävän heitin kyllä itsellenikin tämän huijauksen paljastamisen suhteen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Vahva aavistus minulla on siitä, että tarinan Tarja Halosesta olin jossain yhteydessä kuullut aiemmin, joten olen karsinut sen vaihtoehdoista pois.

Niinistö-tarinasta en ole ollenkaan varma, se voisi olla jotain mitä olet kertonutkin, mutta olen saattanut unohtaa sen. Toisaalta se olisi näistä tarinoista myös sellainen ”helppo” huijaus, koska se tuollainen yllättävä kohtaaminen olisi periaatteessa ihan mahdollista koska vain tässä jos Helsingissä vaan kuljeskelisit.

Mutta kaikesta huolimatta, seuraan omaa intuitiotani ja heitän arvauksen, että Kekkos-tarina on se huijaus. Perustelen tämän itselleni sillä, että Kekkonen ja hänestä tehty näytelmä ovat olleet niin merkittävässä roolissa minun elämässäni, että olisit väistämättä kertonut tämän tarinan minulle jossain vaiheessa ja siksi uskoisin muistavani sen. Ja nyt on tietysti vähän noloa, jos olet siitä kertonut ja minä en sitä muista. Mutta joka tapauksessa arvaan, että Kekkos-tarina on huijausta. Menikö oikein?

Presidentilliset terveiset. Kenelläpä nyt ei olisi kotinsa seinällä isoa Kekkosen muotokuvaa?

Kiitos myös jälleen inspiroivasta tehtävästä, joka herätti ajatuksia ja sai minut pohtimaan omaa elämäänikin. Kanavoin sisäistä Kirsi Kunnastani (omalla tavallani):

EI, EI, EI!

Kun omasta kunnosta niin varma en oo,
minä lakkasin sanomasta aina kaikille joo
Ainainen ”joo” mun kaikki voimani vei
mutta nyt vastaan kaikkeen aina ensin ei, ei, ei!

Kolmasti kiellän, sitten vasta mietin
jaksanko oikeasti hoitaa tämän pietin?

Jos vastaus on
En jaksa,
en pysty,
en kykene!
Ei siitä mun ystävien lista lyhene

En ala mitään,en auta ketään.
Kerään voimia habaan,
keskityn itseeni
Ihan vain omaan napaan
käännän katseeni

Jos joku pyytää talkoisiin,
sanon en
ja olen rohkeasti itsekeskeinen.
Tarkistan ensin,
että itse olen kunnossa
Ei siitä tarvitse tuntea pistoa omassatunnossa

Huu, haa, hoo!
En sano enää pelkästään joo!

Non, njet vai nej?
Vastaus on aina ensin ei, ei, ei!

Kauaa ei mene enää siihen, että minä sinne Savonmaahan ilmestyn. Mutta heitä minua nyt sitä ennen vielä kirjeellä ja tee pikku kirjoitustehtäväkin. Saat vielä jatkaa presidentillisissä tunnelmissa.

Kuvittele tilanne, että pääsisit keskustelemaan muodollisesti tai ihan epämuodollisesti Tasavallan Presidentin kanssa. Kirjoita tätä tapaamista varten muistilista asioista, joita haluaisit presidentille sanoa ja mitä haluaisit presidentin muistavan työssään.

– Jussi

Ennen lomaa

”Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.06.2020 klo. 21:34

Rakas ystävä,


No nytpäs jopas, että sitä on oikein maailmalle lähdetty! Se on oikein! Kyllä sitä on hyvä välillä kotoa poistuakin ja aionpa minäkin uskaltautua tässä kesäloman koittaessa ottaa muutaman askelen Rovaniemen rajojen ulkopuolelle. Ja kyllähän sitä tämän kulkurin taival suuntaa sitten myös sinne Savonmaan sydämeen.

Kirjeenvaihto on ollut mukavaa, mutta kyllä se vaan on pitkästä aikaa mukava nähdäkin sinua ihan kasvotusten. Pääsee puhumaan asioista ja parantamaan maailmaa ihan pitkän kaavan mukaan ja juomaan litratolkulla teetä. Mikä sen parempaa.

Eikö oo hieno? Kyllä täälläkin osataan kasveja kasvattaa…

Kiitos muuten huippuhyvistä runoista! En ollut tätä kollaasirunohaastetta bongannut aiemmin, mutta kieltämättä oli hauskoja ja pohdintoja herättäviäkin tuotoksia syntynyt muillakin kollaaseihinsa. Ja niin katosi kirjoittaja etsijänsielunsa aamuun.

Tällä erää olen kuitenkin kadottanut etsijänsieluni ylitöihin, joita puskin vielä näin iltamyöhään saakka työpaikan konttorilla. Kesäloma kun lähenee, niin pitää taas saada maailma valmiiksi ennen sitä. Mutta kyllä tämä tästä vielä vapaa-ajaksi muuttuu ja onneksi näistä iltahommista on nyttemmin tullut enemmän poikkeus kuin sääntö. Joskus on ollut toisinkin.

Alkukesä on kyllä piirtänyt kiinnostavia tulevaisuuskuvia mielenkiintoisista työhommista eteeni. Kerron niistä tarkemmin sitten, kun tulevat ajankohtaisemmiksi, mutta näillä näkymin sitä pääsee ainakin puhumaan empatiasta ja kuuntelemisesta ja ehkä vähän improvisaatiostakin ihmisille. Kaikki kolme ovat mieliaiheitani.

Kesä ja aurinko tuovat kyllä myös voimaa ja virtaa. Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon. Hyvin pienistäkin asioista saa iloa irti, kuten jäävedestä takapihalla tai jopa siivoushetkistä.

Jos osaat pelata tätä, niin kaipaan vinkkejä pelitaktiikoihin.

Paljon on tullut pelattua myös shakkia, tammea ja myllyä ja siksipä tehtäväsi peliohjeiden kirjoittamisesta tuntui varsin kutkuttavalta. Tässä on lopputulos:

YKSINKERTAINEN PELI

1. Kaksi pelaajaa asettaa kumpikin yhden pelinappulan pelilaudalle siten, että pelinappula peittää sille varatun paikan kokonaisuudessaan.
2. Arvotaan pelin aloittaja.
3. Pelaajat käyvät keskustelun arvomaailmastaan ja siitä miten hyvin ne kohtaavat toisensa. Tavoitteena on löytää yhteisymmärrys, jota noudattamalla molemmat pelinappulat voivat pysyä pelilaudalla ja elää sulassa sovussa keskenään.
4. Pelissä on vain voittajia. Muuten peliä on pelattu väärin.
5. Peli päättyy, kun molemmat pelaajat ovat piirun verran onnellisempia.

Ole hyvä. Siinä oli niin yksinkertainen peli, että se oli jopa antipeli. Poikani olisi varmasti keksinyt paljon eeppisemmät säännöt ja niihin olisi sisältynyt huikeita ninja-taisteluita ja zombieita ja robotteja, mutta minulta sait nyt tällaisen yksinkertaisen mutta toivoakseni elämänmakuisen pelin, johon voit haastaa kenet tahansa mukaan.

Tehtäväksi annan sinulle kirjoittaa huijauksen. Eli kirjoita kolme lyhyttä tarinaa, joista kaksi on totta tai ainakin todenperäisiä ja yksi silkkaa huijausta. Minä yritän sitten arvata mikä ei ole totta.

Hauskaa kesäviikkoa! Jään odottamaan kirjettäsi.


– Jussi