Kuka olisin?

”Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 01.10.2020

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja polkupohdinnoistasi.


Arki rullaa täällä kivasti. On sopivasti puutarhatöitä ja opetusta sekä alkusäätöä ensi viikolla alkavan tv-roolin kanssa. Olen ehtinyt vähän ajatella tätäkin kirjeen kirjoittamista jo parina päivänä. Ei sillä, että olisin aloittanut kirjoittamista…

Olen huomannut, että tarvitsen kirjoittamisen aloittamiseen liukuvan alun. Ajatus tehtävän kirjoittamisesta välähtää mielessä jo heti tehtävän saatuani sekä seuraavana päivänä. Se palaa mieleen deadline-päivän aamuna mutta jää vielä päivän töiden alle. Illemmalla aloitan muka kirjoittamisen mutta oikeasti ele on vain kirjoitusvihkon ja kynän esiin ottaminen ja ehkä otsikon tai pääajatuksen ylös kirjoittaminen. Sitten täytyy taas vähän haahuilla.

Seuraavalla kerralla vihkon ääreen palatessa sinne saattaa piirtyä lisää ajatuksia. Sitten otan esiin tietokoneen ja kirjoitan paperille piirtyneet asiat koneelle. Sitten voi taas vähän silittää kissaa ja syödä välipalaa…

Näin palasittain minun kirjoitukseni yleensä syntyvät. Toki on myös niitä ihmeitä, jolloin kokonaisuus ilmaantuu paperille ihan yhdeltä istumalta – mutta sitäkin on kyllä edeltänyt alkuhahmottelu, jonka jälkeen asia on hautunut hetken mielessä.

Viimeksi se runo punaisista kengistä syntyi viime tipassa aamulla, kun kirjeen olisi jo pitänyt olla lähetetty. Viime hetken paniikki tuo joskus hyviä juttuja. Ehkä pitää kokeilla aamukirjoittamista useamminkin..?

Tämän kertainen tehtävä on vielä toistaiseksi toteuttamatta. Vihkoon on ilmestynyt antamasi otsikko: ”Kuka olisin, jos en olisi minä?” ja kuka -alkuisia lauseita mieleen tulleista tunnetuista kappaleista, koska sain hassun ajatuksen, että se Kuka voisi olla henkilö, joka on saanut todella paljon aikaan.

”Kuka voisi kellot seisauttaa.” ”Kuka näkee kaiken tuon, Kuka löytää onnen luo.” ”Kuka laittaisi niille edes kengät pieniin jalkoihin.” ”Kuka keksi rakkauden.” ja hienonhuono Susanne Vegan Luka-kappaleen innoittama sanaleikki: ”My name is Kuka. I live on the second floor.”

En tiedä, mitä näillä lauseilla ja keskeneräisellä ajatuksella teen. Ehkä tämä oli vain aivojen käynnistelyä ja siivoilua turhista höpsötyksistä. Ne voi lakaista maton alle!
Nyt yritän keskittyä olennaiseen…

Tämä lisko on ehkä miettinyt päänsä puhki


No en tiedä, kuinka olennaista tästä nyt sitten tuli… Melko nopeasti tämä syntyi mutta taisi kyllä mennä höpsöttelyksi tämäkin tehtävä! 😀 No, ainakin kirjoitin jotain, sehän tässä kai on sitä olennaista. Kiitos ja anteeksi!

Näen unta, jossa menen taloon.
Peilikuvani hukkuu päivänvaloon.
En tiedä, kuka olen,
enkä tunne taloakaan
ja kun aamu avaa oven,
vieras vierelläni makaa.

Minä sytytän takan
ja herätän sen akan,
jota vaimoksi voin kutsua,
mutten koskaan rakastaa.
Lakkaan kyntensä,
tuon kylpyvetensä,
kuivaan jalat,
hieron niskan.
Siirrän paikkaa piirongin
kerran josko toisenkin.
Teen ruuan, viikkaan pyykin.
Löytyy kaikkeen tähän syykin:
Rahan tiukka ote
mun kaulaa kuristaa.

Jos pystyisin, niin lähtisin
ja kaiken tämän jättäisin
mutta nyrkissään tuo nainen
elämääni puristaa.

Olen yrittänyt, uskokaa!
Aina totuus pommin pudottaa:
Ilman rahaa lähtöni
tietää kuolemaa.

Iltakaakaon keittelen,
sitten hänet peittelen
kalliiseen silkkiin tietenkin.
Jo katkeaa selkä kamelin!
On pakko pelko kohdata.
Käy totuus vastaan pahuutta.
Mä haen kirveen pihalta,
sen nostan päälle niskansa.
En ehdi sitä laskea,
kun tunnen viillon rinnassa
ja peto tanssii katossa
sydämeni kourassaan.

Herään, haukon ilmaa.
On luut ja iho paikoillaan.
On onni, että olenkin
minä ja omassa maailmassa.

Täytyy nyt vielä sanoa ääneen eli kirjoittaa näkyviin huoleni siitä, että kirjoitan pelkkiä runoja. Haluaisin kirjoittaa novellin tai edes proosarunon – mutta päästä tulee vain riimejä! Riimittelyssä on jotain todella koukuttavaa! Kun löytää rimmaavan sanaparin, joka sopii tarinaan, siitä saa välittömästi onnistumisen tunteen. Instant success!

Lupaan (yrittää) kirjoittaa ensi kerralla ihan suoran tarinan.

Kirjoita sinä nyt pieni lehtijuttu Ala-Kakkolan paikallissanomiin siitä, miten kylän vanhin lehmä katosi ja mitä siitä seurasi.  

Ihanaa viikonloppua ja juuri alkanutta lokakuuta!

-Annastiina

Mielen polkuja

”Minusta on tullut kylähullu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.09.2020 klo. 01:43

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä.
Ihan mahtava runo taas. Ei ollenkaan sitä, mitä ajattelin tehtävänantoa laatiessani mutta ihan mahtavaa Hans Christianin jalanjäljissä kulkevaa upeaa riimittelyä. Siistiä! Kuin myös tv-sarjaroolisi. Vau! Mahtavaa! Jes! Upeaa! Hyvä Annastiina! Kyllä minäkin täällä vähän hysteerisesti hyppelin. Olen onnellinen sun puolestasi ja ihanaa, että pääset tekemään tuon työn. Onhan se kivaa.


Kaivelin myös muistini sopukoita ja mietin mitkä omista kirjekaveruuden tehtävistä ovat parhaiten mieleen jääneitä. Yksi isoimpia ylpeydenaiheitani on ainakin Laulu talvehtimisesta, joka tuli luikautettua ihan säveltaiteeksi asti.

Selaillessani taas kirjeenvaihtoamme taaksepäin huomasin, että olen jossain vaiheessa jättänyt ilmeisesti tosi monta kirjoitustehtävää tekemättä. Sentään olen jotain kirjoittanut. Moniin teksteihin näytän purkaneeni tuntemuksiani ja pahaa oloani, mutta näemmä myös joitain hyviä hetkiä ja oivalluksia.

(Epä)täydellisyyttä etsimässä -kirjeessä oli Eevasta kertova hieno tarina, jota en edes muistanut. Tykkäsin myös yksittäisestä lauseparista ”Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.” Ja olihan se katsos kakkoja -haiku ihan jäätävän hieno.

Tosi vaikeaa kuvata omaa jalkaa tästä kulmasta

Tehtävistä kyllä huomaa, että tässä matkalla on tullut kahlattua vähän syvemmissäkin vesissä ja niitä tunteita on tullut purettua tähän kirjeenvaihtoon ja erilaisiin kirjoituksiin. Se on ollut kyllä hyvä ja tarpeellista. Toivottavasti se ei ole sinusta tuntunut liian raskaalta lukea ja myötäelää.

Tykkäsin kyllä omissa kirjoituksissani myös siitä, miten olen sekoitellut fiktiota ja faktaa, omia kokemuksiani ja mielikuvitustani keskenään. Erilaiset fiilikset ovat puskeneet pintaan ja olen kasannut niistä aina jotain teksinpätkiä ja hajatelmia.

Tässä tuleekin sitten seuraava sellainen. Ajatuksia työmatkan varrelta.

Palvelupolku keskellä kylää

POLKUJA

Minusta on tullut kylähullu. Ostin kesällä lenkkarit ja nyt minä jo kävelen pitkin ojanpenkkoja töihin. Tuntui vain siltä, että pehmeällä ruohikolla ja hietamaalla on mukavampi ja terveellisempi kävellä kuin kovana kengänpohjaan vastaavaa asfalttia pitkin. Vastaantulijat katsovat kuin vajaamielistä, kun mennä ketuutan pitkin piennarta, vaikka tarjolla olisi upouusi kävelybaana suoraan vieressä. Mutta kun minä haluan kulkea sitä niittymäistä nurmikaistaletta pitkin. Mietin ensin, että onkohan täällä nurmikoilla tallaaminen kielletty, mutta sitten totesin, että vitut. Jos johonkin kauniiksi laitetun nurmikon keskelle ilmestyy polku, se on vain merkki huonosta kaupunkisuunnittelusta.

Tien pitäisi aina kulkea siinä missä ihmisten kulkuväylä menee, eikä siellä mihin se norsunluutornissaan istuva idiootti on sen suunnitellut. Kaupunkikeskustaan ilmestyvä polku on suoraa asiakaspalautetta suunnittelijalle, käyttäjän tarpeen elävä ilmentymä. Ihmisillä on tarve kulkea sieltä mistä se on helpointa. Ihminen on laiska ja sen takia ihmiskunta on kehittynyt tähän pisteeseen missä me nyt olemme. Ilman meitä uusien polkujen tallaajia ja kulkemisen loputtomia optimoijia tällainen sivilisaatio ei olisi mahdollinen. Ja meitä edelläkävijöitä ja oman tien kulkijoita on monia, sillä ei esimerkiksi kirjastoaukion tasaisen nurmen keskelle synny polkua yhdessä yössä. Se vaatii valtaisan ihmisjoukon systemaattista yhteistyötä. Kollektiivista asennetta, joka saa ihmiset kulkemaan sieltä, mistä on hyvä kulkea, eikä sieltä mistä joku toinen määrää. Polku syntyy päiviä, viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia kestävän prosessin tuloksena, ei minään satunnaisena päähänpistona. Polku on suurenmoinen luomistyö ja jättimäinen NPS-asiakastyytyväisyystutkimuksen tulos, joka on hierottu muistomerkiksi maahan. Se on osallisena olemista ja kaupunkilaisten merkittävä panos oman ympäristönsä kehittämiseen. Sellaisena sitä pitäisi vaalia ja kunnioittaa.

Viisainta mitä suunnittelija tällaisessa tilanteessa voi tehdä, on piirtää asemakaavaansa tuo polku ja antaa ihmisten nauttia siitä. Oikein viisas suunnittelija tilaisi jopa kivimiehet rakentamaan polulle reunakivetykset ja järjestäisi suuret avajaisseremoniat tälle uudelle väylälle. Tosin siinä piilee se riski, että ainakin minä alkaisin pian vierastaa liian nätiksi laitettua väylää ja pian alkaisi jo uusi polku rakentua johonkin sen viereen.

Tänään vanhempi rouva pysäytti minut työmatkallani. Tätä normimummoa otti ilmeisesti pannuun, kun minä en istunutkaan hänen maailmankuvaansa, vaan raahasin itseni siveellisten rajojen ulkopuolelle ja asetuin poikkiteloin valtavirran mielipiteen kanssa. Käyskentelin parin pikku istutuksen välistä, mutta varoin kyllä tarkkaan astumasta kenenkään vaivalla istuttamien kasvillisuuksien päälle. Ehkä minä myös näytin hänen mielestään vähän hampuusilta, nyt kun minulle on kasvanut parta ja pukeudun kuin köyhän miehen nuuskamuikkunen tai kaivoskoneisiin itsensä viikonlopuksi kahlitseva ituhippi. Lukuunottamatta uusia lenkkareitani.

Mitä ihmeen mörkö minusta on tullut? No se mummo ainakin säikähti, kun murahdin sille kuin vesikauhuinen bernhandilainen ja käskin painua helvettiin muita määräilemästä. Tai olisin halunnut sanoa, mutta en sanonut. Olen sen verran kohtelias kuitenkin vanhempaa väkeä kohtaan. Eikä minua se normimummo ärsyttänyt, vaan oma ahdistuneisuuteni ja aikaisemmin aamulla päiväkodistani saamani paperit. Taas on miljoona lippulappua täytettäväksi ja varhaiskasvatuksen kysymyspatteristo vastattavaksi. Minä olen tunnelukossa oleva alisuoriutuja. Ei minulta voi odottaa liikoja. Tai siis ei minulta voi odottaa edes perusjuttujen hoitamista.

Pomppaan riemukkaasti maahan jätetyn koiranpaskan yli. Eikös nämä pitäisi nykyään kerätä johonkin pusseihin ja viedä pois kunnon kansalaisten ja hampuusien jaloista pyörimästä ja hienojen rouvien nenistä haisemasta. Saattaahan sen jonkinlaista vastarintaa ja anarkismia olla tämäkin. Fuck the Police! Sama keski-ikäinen hurjapää jättänee polkupyörän takavalon asentamatta, ajelee autollaan pari ylimääräistä kierrosta kaupunkikeskustassa vaikkei saisi ja jättää palauttamatta astiat buffet-ravintolan palautuspisteeseen. Ihan vain, koska voi ja koska haluaa kokea elävänsä edes joskus.

Nyt seison konttorin ovella. Olen unohtanut avaimet kotiin ja on pakko soittaa konttorin ovikelloa. Joku työkavereista joutuu nousemaan tuolistaan ja raahautumaan avaamaan oven minulle. Vaivaannuttava hetki, joka ei selittelemällä parane. Naamioidun taas tavalliseksi toimistotyöntekijäksi ja alan käyttäytyä. Tästä se urapolku lähtee taas nousuun.

Anarkiaaaaaa!

Sinä saat seuraavaksi kirjoittaa siitä kuka olisit, jos et olisi sinä. Nyt saa ihan vapaasti tulkita taas tehtävänantoa.

– Jussi

Uutta ihanaa

”Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 25.09.2020 klo. 10:54

Ystäväni

Elämä on taas aika siistiä! Toki myös vähän väsynyttä – mutta niiin siistiä.

Syksyä jalkojen alla


Sain sen sivuroolin, johon viime kirjeessä kerroin hakeneeni! Olen niin innoissani siitä, että uutisen kuultuani menin vähän hysteeriseen tilaan ja hyppelin pitkin taloa kuin mikäkin lottovoittaja. Minulla tulee olemaan kahdeksan kuvauspäivää ripoteltuina kuudelle viikolle. Sarjaa kuvataan Etelä-Suomessa, joten reissaamista tulee harjoitettua seuraavien parin kuukauden aikana aika paljon. Mutta sehän ei minua haittaa, päinvastoin: Tykkään matkustaa junalla. (Vaikkakin tämä eräs covid aiheuttaa siihen hieman rajoituksia…)

Ja erityisen paljon tykkään näyttelemisestä! On aivan huippua päästä taas uuteen projektiin mukaan ja tavata uusia ihmisiä. Näyttää hassulta introvertin kynästä. Mutta (koska kaikki täytyy nykyään diagnosoida ja luokitella,) minä taidankin olla ambivertti!

Tänään oli ensimmäinen tunti seutuopiston näytelmäkurssia. Mainitsinkos jo, että tämä opettamani ryhmä on erityinen? Jännitin sitä aika paljon – opettaminen sinänsä on jo jännää saatika sitten erityisryhmän opettaminen – mutta kaikki meni hyvin ja oppilaatkin taisivat tykätä. Olin tunnin jälkeen todella väsynyt. Jännitys vie paljon energiaa, kuin myös se kaikki sosiaalisuus. Meinasin nukahtaa autoon matkalla takaisin kotiin. Enkä tietenkään ole osannut nukkua päiväunia, vaikka siihen olisi ollutkin aikaa. Yritän pysyä hereillä tämän kirjeen ajan.

Ope odottelee innoissaan ryhmäänsä

Sinun viime kirjeessä kirjoittamasi tehtävä oli hieno! Tykkäsin jälleen todella kovasti hienovaraisesta mustahkosta huumoristasi, joka pääsee aina yllättämään ihan tavallisen tarinoinnin keskellä. Sinun kannattaisi kirjoittaa kirja! Uskon, että olet parhaimmillasi pitkän kertomuksen luojana. Sinulla pysyy ”langat käsissä” ja isot linjat kunnossa. Uskon, että mm. pitkien improjen tekeminen on auttanut sinua kehittämään pitkäjännitteisyyttä tarinankerronnassa.

Itselläni on aina ollut hankaluuksia pitää juoni ehjänä heti, kun tarinan pituus ylittää muutaman sivun. Olen parhaimmillani lyhyissä tarinoissa ja runoissa. Niin luulen.

Hei! Sinä et lainkaan kertonut, mitkä ovat mielestäsi sinun kirjoituksistasi parhaita. Mihin menneiden kirjeiden omista kirjoituksistasi olet tyytyväisin?

Antamasi tehtävä oli jälleen vähän hankala. Tai ainakin sellaisen ensivaikutelman sain lukiessani tehtävänantoa. Luen sen kohta uudelleen ja alan kirjoittaa.

Minulla on nykyään näiden tehtävien kirjoittamisen kanssa sellainen olo, kuin kerroin viime kirjeessäni minulla olevan opettajuutenikin kanssa: Kamalan jännittävää – mutta samalla jossain takaraivossani tiedän, että minä pystyn tähän.

Ja taas ollaan perjantaissa! Olin niin väsynyt, etten enää illalla saanut kirjoitettua tehtävää. Tein sen nyt aamulla. Hyvin löyhästihän tämä runo taas liittyy tehtävänantoon, eikä tarinakaan ei ole minun keksimäni.

(Hei vaan, Hans Christian, annoit minulle innotuksen. Tämä runo on omistettu sinulle!)

Punaiset kengät

Olen nuori,
vahvana vereni virtaa.
Tahdon tanssia, tanssia, tanssia!
En luutaa tahdo, en kirjoja,
vaan tangoa, polkkaa ja valssia.


Näin punaiset kengät ikkunassa.
Niiden kiilto sai silmäni loistamaan
mutta kuinka ne saisin,
kuinka sipsuttaisin
niillä illalla kylälle tanssimaan?


Sanon mummolle: ”Tarvitsen uudet kengät.
Tiedän yhdet hyvät, anna rahaa vaan.”
”Minkä väriset on ne,
onko soveliaat
ne sunnuntaikirkossa astumaan?”
Ei kai pieni valhe haittaa tee
jos ei pahaa tarkoitusta?
Otan kasvoille hymyn kauneimman,
sanon: ”Mummo kulta, ne on mustat.”


Nuo kengät maailman ihanimmat
nyt jalkojani koristavat!
En menekään kirkkoon, jospa tanssisin vähän!
Otan kokeeksi pari askelta.
Ensin tanssi on hidas, sitten kiihtyy hurjaksi,
en tiedä enää askelia.
Muutun ohjaajasta matkustajaksi
ja kengät tahdin sanelevat.


Olen väsynyt
tahdon jo nukkumaan
mutta kengät vain jatkavat tanssiaan
yli niittyjen, soiden,
läpi kylien, joiden
haluaisin tulevan auttamaan
mutta kukaan ei kuule,
ei apuun ennä;
kohtaloni on tanssia aina vaan.
En pysähdy enää,
vaikka tahtoisin.
Tämä tanssi päättyy kuolemaan.

Ihanaa viikonloppua!

-Annastiina

P.S. Kirjoita ensi kerraksi jostain asiasta, ihmisestä, maisemasta (tai mistä vain), minkä näit työmatkalla.

Loma

”Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.07.2020 klo. 10:13

Ystäväni,

Nyt sinä istut pöydän toisessa päässä
olet ihan oikeasti siinä
ja me puhutaan yöhön
siitä miten pelko ohjaa vääriin suuntiin
ja mikä on normaali
ja tästä oudosta maasta ja ihmisistä
taivaasta ja enkeleistä
jotka räpy räpy
vaikka pitäisi jo nukkua

mutta vyyhti purkautuu
ja asioita on paljon
on paljon kiinniotettavaa
tässä me peilaamme itseämme
toisiamme ja maailmaa

ja heinäkuun yö pimenee


Tuntuu hassulta kirjoittaa kirjettä sinulle, kun istut pöydän toisella puolella. Mutta kätevää, että voimme keskustella siitä, voiko kirjoittaa pelkästään ”istut vastapäätä” vai tarvitseeko se kaverikseen ”minua”. Kiersin ongelman kuitenkin kirjoittamalla ”istut pöydän toisella puolella”…

Kesä on kauneimmillaan ja tupaantuliaiset on huomenna. On paljon kauneutta ja paljon tehtävää, ja kiireen tuntu on välillä käsin kosketeltava.

Kuule. Ehdotan, että pitäisimme pienen kesälomatauon tässä kirjeenvaihdossa. Jos pitäisimme heinäkuun lomaa kirjoittamisesta. Tai ei tietenkään kokonaan tarvitse olla kirjoittamatta, ja toivonkin, että ainakin itse saisin kirjoitettua jotain ihan oma-aloitteisesti, ilman tehtävänantojasi. Jatketaan kirjeenvaihtoa sitten taas elokuussa.  

Tässä vielä antamasi tehtävän toteutus: kauniita sanoja:

Kauniita sanoja on vaikka
vapaus
kiitos ja kauneus
ja alavalla maalla hallanvaara
mutta kaunein sana on se joka sanotaan
suoraan


Annan sinulle vielä tehtävän elokuun kirjettäsi varten! Tämä on perinteinen kouluunpalaamistehtävä: kirjoita kesälomastasi.

Nauti lomasta, rentoudu ja ole onnellinen! (Mutta älä vielä, sillä nyt lähdetään tuparienvalmistelutöihin!!! *ruoskan napsahdus*)

-Annastiina

Leppoisaa lomaa!

Perinteetkin muuttuvat – vai minäkö vain?

”En enää välitä niin paljon tai ainakaan jaksa stressata, vaikka perinne vähän sitä vaatisikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.07.2020

Rakas ystävä,

Terveiset taas kotisohvalta!
Huhuh, pitkä viikonloppu hurahti nyt mökkeillessä ja fiilis on vähän kuin olisi siellä maaseudulla ollut. Tarkoitus oli lepäillä ja pötköttää, mutta silti on koko ajan sellainen tunne, että kaikki maailman työt on tekemättä. Ja oma vaikutuksensa tietysti silläkin, että koolla oli kokonaista neljä sukupolvea (isomummo, mummo, isukki ja lapset), joten hulinaa ja kaikenlaista menemistä riitti. Ja turvavälitkin huomioitiin.

Jänniä ovat tällaiset vuodesta toiseen kestävät perinteet, kuten tämäkin vuosittainen kohtaaminen kesälomareissun tiimoilta. Se jotenkin osoittaa kovin konkreettisesti ajan kulumisen ja tämän oman maailman muuttumisen, vanhenemisen ja sen sellaisen.

Tavallaan kaikki on nyt ihan erilaista kuin silloin lapsuudessa, kun tultiin perheen kanssa mummolaan ja mökkeilemään, mutta toisaalta ihan samanlaista säheltämistä tämä nyt on kuin silloin. Tietysti dynamiikka on vähän erilainen nyt kun itse ei olekaan vain poika ja pojanpoika, vaan myös isä. Eikä se isoin muutos ole kyllä pelkästään se, vaan paljon kyse on myös ihan omasta suhtautumisesta maailmaan ja vapaa-aikaan ja lepäämiseen ja vaikka nyt niihin mökillä tekemättömiin töihin. En enää välitä niin paljon tai ainakaan jaksa stressata, vaikka perinne vähän sitä vaatisikin. Jänniä juttuja.

Keskiyöllä ei tarvitse enää aurinkolaseja

Kiitos muuten upeista presidentti-aiheisista tarinoista. Aika pahan tehtävän heitin kyllä itsellenikin tämän huijauksen paljastamisen suhteen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Vahva aavistus minulla on siitä, että tarinan Tarja Halosesta olin jossain yhteydessä kuullut aiemmin, joten olen karsinut sen vaihtoehdoista pois.

Niinistö-tarinasta en ole ollenkaan varma, se voisi olla jotain mitä olet kertonutkin, mutta olen saattanut unohtaa sen. Toisaalta se olisi näistä tarinoista myös sellainen ”helppo” huijaus, koska se tuollainen yllättävä kohtaaminen olisi periaatteessa ihan mahdollista koska vain tässä jos Helsingissä vaan kuljeskelisit.

Mutta kaikesta huolimatta, seuraan omaa intuitiotani ja heitän arvauksen, että Kekkos-tarina on se huijaus. Perustelen tämän itselleni sillä, että Kekkonen ja hänestä tehty näytelmä ovat olleet niin merkittävässä roolissa minun elämässäni, että olisit väistämättä kertonut tämän tarinan minulle jossain vaiheessa ja siksi uskoisin muistavani sen. Ja nyt on tietysti vähän noloa, jos olet siitä kertonut ja minä en sitä muista. Mutta joka tapauksessa arvaan, että Kekkos-tarina on huijausta. Menikö oikein?

Presidentilliset terveiset. Kenelläpä nyt ei olisi kotinsa seinällä isoa Kekkosen muotokuvaa?

Kiitos myös jälleen inspiroivasta tehtävästä, joka herätti ajatuksia ja sai minut pohtimaan omaa elämäänikin. Kanavoin sisäistä Kirsi Kunnastani (omalla tavallani):

EI, EI, EI!

Kun omasta kunnosta niin varma en oo,
minä lakkasin sanomasta aina kaikille joo
Ainainen ”joo” mun kaikki voimani vei
mutta nyt vastaan kaikkeen aina ensin ei, ei, ei!

Kolmasti kiellän, sitten vasta mietin
jaksanko oikeasti hoitaa tämän pietin?

Jos vastaus on
En jaksa,
en pysty,
en kykene!
Ei siitä mun ystävien lista lyhene

En ala mitään,en auta ketään.
Kerään voimia habaan,
keskityn itseeni
Ihan vain omaan napaan
käännän katseeni

Jos joku pyytää talkoisiin,
sanon en
ja olen rohkeasti itsekeskeinen.
Tarkistan ensin,
että itse olen kunnossa
Ei siitä tarvitse tuntea pistoa omassatunnossa

Huu, haa, hoo!
En sano enää pelkästään joo!

Non, njet vai nej?
Vastaus on aina ensin ei, ei, ei!

Kauaa ei mene enää siihen, että minä sinne Savonmaahan ilmestyn. Mutta heitä minua nyt sitä ennen vielä kirjeellä ja tee pikku kirjoitustehtäväkin. Saat vielä jatkaa presidentillisissä tunnelmissa.

Kuvittele tilanne, että pääsisit keskustelemaan muodollisesti tai ihan epämuodollisesti Tasavallan Presidentin kanssa. Kirjoita tätä tapaamista varten muistilista asioista, joita haluaisit presidentille sanoa ja mitä haluaisit presidentin muistavan työssään.

– Jussi

Ennen lomaa

”Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 29.06.2020 klo. 21:34

Rakas ystävä,


No nytpäs jopas, että sitä on oikein maailmalle lähdetty! Se on oikein! Kyllä sitä on hyvä välillä kotoa poistuakin ja aionpa minäkin uskaltautua tässä kesäloman koittaessa ottaa muutaman askelen Rovaniemen rajojen ulkopuolelle. Ja kyllähän sitä tämän kulkurin taival suuntaa sitten myös sinne Savonmaan sydämeen.

Kirjeenvaihto on ollut mukavaa, mutta kyllä se vaan on pitkästä aikaa mukava nähdäkin sinua ihan kasvotusten. Pääsee puhumaan asioista ja parantamaan maailmaa ihan pitkän kaavan mukaan ja juomaan litratolkulla teetä. Mikä sen parempaa.

Eikö oo hieno? Kyllä täälläkin osataan kasveja kasvattaa…

Kiitos muuten huippuhyvistä runoista! En ollut tätä kollaasirunohaastetta bongannut aiemmin, mutta kieltämättä oli hauskoja ja pohdintoja herättäviäkin tuotoksia syntynyt muillakin kollaaseihinsa. Ja niin katosi kirjoittaja etsijänsielunsa aamuun.

Tällä erää olen kuitenkin kadottanut etsijänsieluni ylitöihin, joita puskin vielä näin iltamyöhään saakka työpaikan konttorilla. Kesäloma kun lähenee, niin pitää taas saada maailma valmiiksi ennen sitä. Mutta kyllä tämä tästä vielä vapaa-ajaksi muuttuu ja onneksi näistä iltahommista on nyttemmin tullut enemmän poikkeus kuin sääntö. Joskus on ollut toisinkin.

Alkukesä on kyllä piirtänyt kiinnostavia tulevaisuuskuvia mielenkiintoisista työhommista eteeni. Kerron niistä tarkemmin sitten, kun tulevat ajankohtaisemmiksi, mutta näillä näkymin sitä pääsee ainakin puhumaan empatiasta ja kuuntelemisesta ja ehkä vähän improvisaatiostakin ihmisille. Kaikki kolme ovat mieliaiheitani.

Kesä ja aurinko tuovat kyllä myös voimaa ja virtaa. Asiat eivät paljon pääse ahdistamaan, kun katseensa voi aina kääntää aurinkoon. Hyvin pienistäkin asioista saa iloa irti, kuten jäävedestä takapihalla tai jopa siivoushetkistä.

Jos osaat pelata tätä, niin kaipaan vinkkejä pelitaktiikoihin.

Paljon on tullut pelattua myös shakkia, tammea ja myllyä ja siksipä tehtäväsi peliohjeiden kirjoittamisesta tuntui varsin kutkuttavalta. Tässä on lopputulos:

YKSINKERTAINEN PELI

1. Kaksi pelaajaa asettaa kumpikin yhden pelinappulan pelilaudalle siten, että pelinappula peittää sille varatun paikan kokonaisuudessaan.
2. Arvotaan pelin aloittaja.
3. Pelaajat käyvät keskustelun arvomaailmastaan ja siitä miten hyvin ne kohtaavat toisensa. Tavoitteena on löytää yhteisymmärrys, jota noudattamalla molemmat pelinappulat voivat pysyä pelilaudalla ja elää sulassa sovussa keskenään.
4. Pelissä on vain voittajia. Muuten peliä on pelattu väärin.
5. Peli päättyy, kun molemmat pelaajat ovat piirun verran onnellisempia.

Ole hyvä. Siinä oli niin yksinkertainen peli, että se oli jopa antipeli. Poikani olisi varmasti keksinyt paljon eeppisemmät säännöt ja niihin olisi sisältynyt huikeita ninja-taisteluita ja zombieita ja robotteja, mutta minulta sait nyt tällaisen yksinkertaisen mutta toivoakseni elämänmakuisen pelin, johon voit haastaa kenet tahansa mukaan.

Tehtäväksi annan sinulle kirjoittaa huijauksen. Eli kirjoita kolme lyhyttä tarinaa, joista kaksi on totta tai ainakin todenperäisiä ja yksi silkkaa huijausta. Minä yritän sitten arvata mikä ei ole totta.

Hauskaa kesäviikkoa! Jään odottamaan kirjettäsi.


– Jussi

Kiireestä kantapäähän

”Ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 12.06.2020 klo. 15:23

Ystäväni,

Kiitos (lyhyestä) kirjeestäsi. Minä aivan innostuin laulustasi ja ehdottomasti tahdon lukea lisää runoilujasi, niin upeita riimejä siinä oli! Minä ja kielioppikorvani lähetimme sinulle pari pientä ehdotusta runon muokkaukseen mutta voit yhtä hyvin halutessasi pyyhkiä niillä pöytää tai muuta kodin irtaimistoa.

Kiire on kyllä kamala asia. Estää ihmisiä mm. kirjoittamasta kirjeitä! Ja vakavasti puhuen kiireellä on paljon negatiivisia vaikutuksia ihmiseen. Itse yritän välttää sitä viimeiseen asti. Vaikka on paljon asioita tehtävänä, pyrin saamaan itseeni sellaisen rauhan, etten stressaannu tekemättömistä töistä. Saapa nähdä, kuinka se pidemmän päälle onnistuu. Toki toisaalta kiireellä tehty projekti tuo sellaista tekemisen tuntua, että sitä tuntee elävänsä. Joskus se siis on hyväkin asia.

Tiesitkö muuten, että sana ”kiire” on ennen tarkoittanut päälakea? Ehkä kiireen ja hopun keskellä pitäisikin sanoa, että ”minulla on päälaki”. Se saattaisi asettaa asian toisenlaiseen valoon…

Ei minullakaan näköjään ole juuri mitään järkevää sanottavaa… Ajatukset ovat edelleen ulkona. Oman pihan työt kutsuvat taas. Ja onpa tähän kesään siunaantunut muutama muidenkin puutarhoissa toteutettava työ.

(Kerron tähän sulkuihin, että käytin sanaa ”siunaantua” tuossa äsken vain sisäpiirivitsin takia, joka minun täytyy nyt tässä avata. Tai ei täydy mutta haluan, koska se on mielestäni hauska.
Käydessäni äitini luona toissapäivänä luin hyönteiskirjaa yrittäessäni tunnistaa näkemäni koppakuoriaisen. Kyseisen kirjan suomentaja oli suorittanut työnsä jokseenkin lennokkaasti. Nauroimme äidin kanssa makeasti, kun luin ääneen, että täplätupsukkaan toukalle on ”siunaantunut” selkäpuolelle monta tupsua ja, että joku koppakuoriainen ”harrastaa” suurempia eläimiä kuin sukulaisensa.)

Hieman vielä keskeneräinen kukkapenkki

Tämän verran vielä kuitenkin kirjoitan, kun tämä ajatus tuli vahvana mieleen: Olen huomannut, että tämän kirjeenvaihdon myötä luottamus omaan tekemiseeni on kasvanut kohisten, ja kun kirjoittaminen nyt(kin) venähti seuraavan päivään, kyse oli enemmän ajanpuutteesta ja jaksamisesta kuin apua-emmä-keksi:stä. Nykyään luotan siihen, että saan aikaiseksi sekä kirjeen että tehtävän. Myös ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.

Ja epätäydellisyydestä puheenollen, tässä muutama sananen seuraavasta runosta: Minua ärsyttää siinä sen saarnaava sävy. Tiedostan, että olen jo pienenä kirjoittanut samanlaisia runoja samalla kaavalla; ensin kerrotaan naiivisti, mikä on vialla ja sitten tuputetaan minun hienoa autuaaksi tekevää vastaustani. Hip hei. Näin se menee:

Kiire

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
vanhemmilla on kiire.

Ei ehdi ajatella,
ei tuijotella pilviin,
ei olla onnellinen,
ei ehdi katsoo silmiin.

Keskustella kunnolla
ei ehdi, pitää mennä.
Se on nykyajan piirre,
kaikilla on kiire.

Tehokkaat uraohjukset
ja ”rennot” kotihiiret;
ovat kaikki samanlaisia
seuranansa kiire.

Jos katsot puron virtaa
ja vanhan kiven pintaa,
ehkä huomaat, ettei kiire
ole välttämätön piirre.

Voi joskus vähän hengähtää
ja toisen luokse mennä.
Voi tehdä työtä tärkeintä:
tienata sydämellä.

Toivottavasti sinun kiireesi on jo helpottanut. Ja muistat välillä tienata sydämellä. 😀

Lemmikki, yksi lempikukistani (englaniksi forget-me-not l. älä unohda minua)

Haluaisin, että kirjoitat ensi kerraksi onnitteluvärssyn 80-vuotiaalle ihmiselle. Saat tulkita tämän niin kuin haluat – ja niinhän sinä tulkitsetkin.

Hyvää viikkoa! Muista levätä!

-Annastiina

Itsekritiikin löysäämistä

”Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 24.01.2020 klo 01:15

Ystäväni,

En tiedä, mihin olen aikani laittanut tällä menneellä viikolla! Nyt on kuitenkin se tilanne, että minä, joka yleensä kulutan minkä tahansa kirjoittamiseen vähintään kaksi päivää, joudun nyt kirjoittamaan tämän kirjeen kahden viimeisen tunnin aikana, jotka torstailla on vielä annettavanaan.

Käytin myös häpeilemättä hyväkseni unohdustasi antaa viime kirjeessäsi minulle kirjoitusaihe, enkä siis ole kirjoittanut mitään. Tosin aiemmin tänä iltana, kun otin ensimmäisen kerran läppärin syliini aloittaakseni kirjeen kirjoittamista, aloinkin yllättäen aivan spontaanisti kirjoittaa runoa! Se on hieman vaiheessa vielä, joten en uskalla luvata lähettäväni sitä tämän kirjeen ohessa. Mutta mikäli se tässä viime hetkillä valmistuu, niin saat sen lukea.

Myöhäisillan aherrusta. Kissa on jo siirtynyt unten maille.

Olen todella iloinen, että päätit tehdä nuo dramaturgian ennakkotehtävät ja pyrkiä opiskelemaan. Voin helposti kuvitella sinut näytelmäkirjailijaksi! Sinulle on kertynyt jo niin paljon kokemusta tekstien tulkitsemisesta teatterilavalla, että siitä on varmasti suurta hyötyä näytelmien kirjoittamisessa. *Potkis* siis ennakkotehtävien kirjoittamiseen! Toivottavasti pääset jatkoon ja sitä kautta kouluun. Ja jos taas et, niin oletpa ainakin kirjoittanut jotain tavoitteellista ja merkityksellistä.

Tuli mieleen, että olenhan itsekin hakenut takavuosina samaiseen kouluun, samaiseen koulutusohjelmaan… Sain kansalaisopiston näyttelijänlinjan dramaturgian kurssilla melko vahvan innostuksen kirjoittamiseen. Kirjoitin silloin käsikirjoituksen kuunnelmaan, joka toteuttamanani ansaitsi peräti kunniamaininnan kansalaisopistojen kuunnelmakilpailussa. (Kuuletko henkselieni paukkuvan?) Siitä rohkaistuneena kirjoitin seuraavana keväänä ennakkotehtävät ja lähetin ne suurten toiveiden siivittämänä Teatterikorkeakouluun. En päässyt edes pääsykokeisiin. (Raks poks, henskelit katkes ja housut ratkes.) Tajusin tätä muistellessani, että tämä on juuri täydellinen demonstraatio siitä, miten toimin huonoa palautetta saadessani: En nimittäin ole kirjoittanut vapaaehtoisesti mitään tuon saamani hylkäyksen jälkeen!

Hankalaa tuossa hylyssä oli se, että tehtävistä ei annettu minkäänlaista palautetta. En siis tiedä, oliko alkumetreillä karsiutumiseni syy pienoisnäytelmässä (johon olin itse asiassa melko tyytyväinen), novellianalyysissäni vai kenties opiskelijaksi hakemisen perusteluissani. Päätin varmuuden vuoksi, että olin sysihuono noissa kaikissa, eikä minun täten kannata jatkaa minkäänlaista kirjoittamista.

Tämä kirjeenvaihto (ja varsinkin nuo tehtävät) on siis todella iso askel minulle. Mutta toisaalta nyt, kun päätös tästä on tehty, olen pikkuhiljaa kallistumassa ajattelemaan, että eipä minulla tässä ole mitään menetettävää. Mitä sitten, jos vaikka kirjoitankin huonon runon? Seuraavalla kerralla kirjoitan ehkä paremman. Ei kai kukaan kirjoittaja suolla kynästään pelkkiä timantteja? Eiköhän Leinon Einokin ole aikanaan muutamia paperitolloja survonut roskikseen.

Tämä ajatus mielessäni päätin tehdä jotain itselleni todella epätyypillistä. Aion nimittäin liittää tähän kirjeeseen mukaan keskeneräisen runon. Ihan vain siksi, että en ehtinyt kirjoittaa sitä loppuun mutta myös siksi, että minua kiehtoo ajatus siitä, että näytän sinulle myös kirjoittamiseni prosessia, enkä vain lopputulosta. Kello on jo reilusti yli puolen yön, enkä enää näin väsyneenä jaksa keskittyä tuohon runon tunteeseen. Toivottavasti seuraavaan kirjeeseen kirjoitan sen valmiina – tai ainakin seuraavassa vaiheessaan. Pyydän, että (mikäli haluat kommentoida,) hillitset itsesi ja kommentoit runoa vasta, kun ilmoitan sen olevan valmis. Tällä hetkellä siinä on osasia, jotka ovat omastakin mielestäni joko epäaitoja tai liian tavanomaisia tai liian jotain ja liian vähän jotain. No, joka tapauksessa se ei ole valmis. Haluan olla siihen itse tyytyväinen, ennen kuin altistan sen kritiikille. (Miksi sitten altistan sen ylipäätään katseelle? En minä enää edes tiedä. Haluan vain nukkumaan.)

Kuuset kaartuvat ylleni
tummien havujen läpi sataa lunta
Sinut vietiin tänään
vietiin rinnastani sydän
tyhjässä onkalossa  
elämän rippeet etsivät toisiaan
kaikuna poukkoilee kaipaus

Mitä minä teen sillä ajalla
joka sinulta jäi
mikään ei enää ole
tarkoitukseltaan samaa
ei elämä
aika
eikä tila välillämme

Olisinpa tiennyt
tavallinen olikin ainutkertaista
et ottanut minua mukaan
joten tässä minä makaan
vanhojen kuusten keskuudessa
hiutaleiden kutitus poskillani
muistuttaa
olenhan silti elossa


Tästä on hyvä jatkaa.
Pidän edelleen voimassa sen viimeksi antamani tehtävän eli mielipidekirjoituksen. Kunhan saat ennakkotehtävät kirjoitettua ja ehkä ansaitusti myös levätä kirjoittamisurakan jälkeen, niin ota työn alle jokin sinulle tärkeä asia, josta haluat ihmisten tietävän ja kerro se niille!

Vaihtoehtoisesti voit tietenkin myös kirjoittaa ihan mitä haluat, kuten minäkin tällä kerralla tein. Jos tekee mieli kirjoittaa vaikkapa runo eilisen teeren teehetkestä, niin anna palaa. Luovuuttahan ei kannata rajoittaa.
Nyt minä menen nukkumaan. On jo aikakin.

Annastiina

Omakohtaisia aiheita

”Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.01.2020 klo 0:23

Rakas ystävä,

Tämä on ollut kauhea päivä. Paskaa! Olen yrittänyt luoda kirjoittamisen rutiinia ja varasin alunperin koko päivän sitä varten, että kirjoitan erilaisia asioita, kokeilen ja leikin. Ideoita on pyörinyt päässä pitkin viikkoa ja viimeisin kirjeesi lisäsi vielä paloa ja poltetta päästä kirjoittamisen äärelle. Mutta pala palalta minä itse murensin oman suunnitelmani, lupasin käydä palaverissa, sitten vielä toisessa… tuli puhelu ja yllättävä virallinen kirje, johon piti reagoida (muka) heti. Ja ihan aamusta tietysti myös väsytti ja laiskotti huonosti nukutun yön jälkeen. Äääh, tämä on perseestä. Minä olen perseestä.

Tieni luovuuteen

Minun haasteeni kirjoittamisessa on ehdottomasti rutiinien luominen. Olen laiska ja saamaton, ja tietysti myös vähän pelottaa aina laittaa omaa tekstiä paperille. Kuten eräs ystäväni totesi, kirjoittaminen on aina vähän pakko vaikka siitä kuinka unelmoisi ja nauttisi. Minä olen itse pahin viholliseni, en osaa sanoa ei asioille, jotka ovat muka tärkeämpiä kuin minun kirjoittamiseni. Päinvastoin, olen hanakka keksimään esteitä kirjoittamiselleni.

Siksi nämä kirjeet ovat pelastukseni ja näistä aion pitää kiinni. Vaikka en kirjoittaisi koko päivänä mitään muuta, niin tämän kirjeen minä kirjoitan. Siitä muodostuu pikku hiljaa rutiini, jota opin noudattamaan. Ehkä jo ensi maanantaina olen viisaampi ja vahvempi, eikä aikani kulu muuhun puurtamiseen vaan istun oikeasti kirjoituspöydän ääressä nauttimassa kirjoittamisesta. Tai ehkä inspiraatio, aika ja aikaansaavuus yllättävät minut jo aiemmin tällä viikolla.

Kiitos kuitenkin vielä kirjeestäsi. On huojentavaa kuulla, etten ole kamppailuni kanssa yksin.

Kirjoittamasi runo oli aivan mahtava. Ränttätänttä ei todellakaan ollut se, mitä odotin ja olen aivan hurmaantunut! Varsinkin ensimmäisen runon ensimmäiset säkeet saivat minut purskahtamaan ääneen. Kuolema on ollut omassa elämässä vähän turhankin lähellä, vähän turhankin paljon. Kirjoittamissasi sanoissa purkautui niin suorasukaisen kauniilla tavalla totuus, ja lopulta runo lipui hyvin aidon ja rehellisen tuntuiseen loppukaneettiinsa lämpö on vielä, vaan valoa ei. Niin se on. Eikä sinun tarvitse selittää runoasi minulle, se selitti itse itsensä ja tuli osaksi tajuntaani.

Seuraavan tekstikappaleen inspiroiduin kirjoittamaan runosi luettuani.

  Yhteys

  Isä kuoli kuusi vuotta sitten. Teki itsemurhan ja katosi elämästäni kuin sormia napsauttamalla. Isä ei yllättäen varoittanut etukäteen, eikä sen puoleen jättänyt selittävää viestiä jälkeensä. Tavallaan se ei ollut yllätys, vaan masentuneen ja elämänhalunsa menettäneen ihmisen ratkaisu. Uskomatonta se oli, vaikka aavistin, kun mummo soitti niin aikaisin aamulla, että tulossa ei ollut hyviä uutisia. Loppu oli tullut, isä oli vetänyt töpselin seinästä.
Yritin jo siinä hetkessä vielä tavoittaa isän. Kuulla, haistaa, nähdä ja muistaa voimakkaasti jotain hänestä. Olisin halunnut soittaa isälle. Monta viikkoa, kuukausia yritin tavoittaa häntä. Yritin saada yhteyden. Etsin häntä paikoista, joissa olimme olleet yhdessä. Etsin minulle jätettyä viestiä. Etsin kanavaa, jonka kautta vielä saisi yhteyden. Etsin lapsuuden kotipihasta. Etsin jalkapallokentältä ja yhteisiltä lenkkipoluilta. Etsin isän avopuolisonsa mökiltä, jonka terassille isä hirtti itsensä. Etsin parrusta, johon köysi oli kiinnitetty. Olisin etsinyt hirttoköyden silmukasta, jos se olisi ollut vielä jäljellä. Minulla oli tarve saada yhteys vielä kerran.
Lopulta etsin tietysti arkusta kappelin kellarissa, hetkeä ennen hautajaisia. Etsin virsistä ja tutuista lauluista. Etsin ystävistä ja tuttavista. Mutta ei sitä yhteyttä löytynyt sieltäkään. Löytyi vain tyhjä kuori, ei selitystä eikä isää. Yhteys oli poikki. Sitä yhteyttä etsin välillä vieläkin. Metsän puista, jälkeen jääneistä esineistä ja joskus jopa hautakivestä. Mutta se yhteys on poikki.
Vain yhtä kautta olen onnistunut kuulemaan, haistamaan, näkemään ja muistamaan. Omien lasteni kautta. Olemalla isä heille, niinkuin isä oli minulle. Signaali on vahva ja kuuluvuus hyvä.

Tämä teksti on käytännössä totta, niin todellista kuin pystyin aiheesta ja minulle tapahtuneista asioista nyt kirjoittamaan. Keskustelin kirjoittamisesta erään yhteisen ystävämme kanssa ja tuli puheeksi, että minulle hyvä tapa aloittaa voisi olla kirjoittaa ihan suoraan omasta elämästä.

Kuuntelin tässä taannoin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin samannimiseen kirjasarjaan pohjautuvan kuunnelmasarjan ”Taisteluni” (Min Kamp), joka on todella ronskin omaelämäkerrallinen teos (jopa niin röyhkeästi ettei hänen läheisten ihmistensä nimiä ole muutettu) ja aika vavisuttava kuvaus nuoren miehen kasvusta kirjailijaksi, elämän raadollisuudesta ja suurista virheistä, jotka tahtomatta perityvät sukupolvelta toiselle. Knausgård on jopa itseään vahingoittavan rehellinen ja dokumentaarinen kerronnassaan ja on varmasti loukannut todella monia hänelle rakkaita ja läheisiä ihmisiä teoksellaan.

Ihan näin pitkälle en ole omassa kirjoittamisessa ajatellut mennä, mutta toisaalta koen kyllä itseni tarkastelun varsin helpoksi ja hedelmälliseksi tavaksi aloittaa kirjoittaminen. Ehkäpä suoraan synteihin syöksymällä, vapaudun niistä, eikä enää tarvitse pelätä kirjoittaa mitään.

ENSIMMÄiNEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Vittu jee!
Jeesus tulee!

TOINEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Listasin tähän joukon asioita, jotka tekevät minut elämässä iloiseksi.
Hyvä keskustelu.
Kuppi hyvää teetä.
Hetki näyttämöllä.
Aito ja puhdas yhteys toiseen ihmiseen.
Häpeämättömyys.
Oma rauha.
Lista päättyy tähän.

KOLMAS RUNO ELÄMÄNILOSTA

Elämänilo = Lapsi
Lapsi + Hetki aikaa = Leikki
Leikki + Lapsi = Yllätyksiä täynnä
Yllätys + Häpeämättömyys = Elämänilo
Elämänilo = Lapsi


Ole hyvä, olen vastannut haasteeseesi. Oli yllättävän vaikea haaste minulle, mutta olen tyytyväinen. Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä. Kiitos haasteesta, se teki hyvää ja ravisutti mieltä.

Nyt olen myöhästynyt kirjeen lähettämisestä ja kello on jo 20 minuuttia tiistain puolella. Annan sen itselleni anteeksi, kirjoitinhan kolme upeaa runoa antamastasi aiheesta. Olen oman elämäni Juice Leskinen.

Kiitos rohkeudestasi ja rehellisyydestäsi tämän yhteisen haasteemme edessä. Ei todellakaan ole helppoa asettua kirjoittamaan ja vielä vähemmän helppoa on olla kritisoimatta itseään ja lähettää tekstejä luettavaksi toiselle ihmiselle. Kiitos kun saan kanssasi hoitaa itseäni ja löytää tien takaisin kirjoittamisen nautintojen äärelle. Paikkaan, josta olen ollut liian kauan poissa.

Heitän haasteeksi sinulle ihan pienen novellin kirjoittamisen. Teemana on houkutus ja haluan, että novellin päähenkilö on jokin eläin. Nyt menen nukkumaan. Odotan innolla seuraavaa kirjettäsi. Nautin niistä suunnattomasti.

– Jussi

P.S. Älä katso Ruusun nimi -tv-sarjaa. Se oli erittäin hyvä, mutta älä katso silti. Se ei ole se kirja. Joskus mielikuvat on parempi pitää puhtaana.