Paluu rutiineihin

”Toivon, että minulla olisi paikka, jonne voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.03.2020 klo 00:47

Rakas ystävä,

Olen hukannut kirjoittamisen rutiinin viimeisten viikkojen aikana. Noh, olen hukannut suurinpiirtein kaikki mahdolliset rutiinit elämästäni, kun olen tehnyt teatteria ja töissä on jouduttu pistämään monet asiat ihan uusiksi. Tajusin sen, kun lueskelin tässä huvikseni alkuvuoden kirjeenvaihtoamme.

Tajusin, että olen hukannut kirjoittamisen riemun, jonka olin jo jossain vaiheessa tätä projektiamme tavoittanut. Nautinto on poissa, koska minulla ei ole aikaa. Ei ole aikaa olla ja harhailla jossain ajatusten ulapalla. Ei ole aikaa maata sohvalla ja miettiä, tuumailla ja tuijotella. Olen palannut perusongelmani äärelle: en hallitse aikaa. Olen työnarkomaani ja itseni rankaisija, joka nauttii (sairaalla tavalla) myös kunnon yliannostuksista raatamista. Tiedän kyllä, että saan parhaimmillaan kirjoittamisesta yhtä hyvät kiksit, mutta koska en ole käyttänyt tätä kamaa ihan niin paljon, kunnon tripille on vaikeampi päästä.

Parhaissa kirjoitusfiiliksissä olen ollut tänä keväänä työreissuilla jossain toisessa kaupungissa. Olen päässyt irti arjesta ja iltaisin olen pystynyt antautumaan hetkeksi vain kirjoittamiselle. Tavallaan toivoisin, että minulla olisi sellainen Aleksis Kiven kuolinmökki, jonne voisin paeta pahaa maailmaa, arkea ja etätyöpisteitä. Se olisi sellainen paikka, johon voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa. Siellä voisi uppoutua fantasioimaan ja haaveilemaan, kirjoittamaan ylös mielikuvitusseikkailuja ja kuuntelemaan hiljaisuutta ja ajatusten kohinaa.

Huomaan välillä kaipaavani yksinäisyyttä, nautintoa jota niin harvoin nykyisessä elämäntilanteessani on tarjolla. Perheellisen erakon ja sosiaalisuutta vaativaa työtä tekevän introvertin pitäisi osata määritellä itselleen enemmän aikaa yksin olemiselle. Liika stressi ei tee myöskään hyvää luovuudelle.

Minulla on aina ollut tapana tuijotella tyhjyyteen. Pysähdyn paikoilleni, kiinnitän katseeni johonkin pisteeseen enemmän tai vähemmän kaukaisuudessa ja jään tuijottamaan sitä. Joskus saatan tuijottaa samaa pistettä ties kuinka pitkään näkemättä sitä kuitenkaan ollenkaan. Silmät pysyvät auki, mutta ne eivät näe mitään. Se on nautinnollinen tila, jossa olen vähän kuin valveunessa, ja ajatukset harhailevat välillä mitä erikoisemmille poluille. Samaan aikaan hallitusti ja hallitsemattomasti. Tuumailen jotain ja aivot alkavat tuottaa unikuvien kaltaisia mielikuvia päähäni, pystyn ohjailemaan ajatusta ja toisaalta seuraamaan eteen aukeavia polkuja. Se on sellainen hyvin luova tila mutta siihen pääseminen vaatii aikaa ja rentoutta. Yritän järjestää molempia elämääni.

Tässä mä feikkaan sitä luovaa tuijotusta keittiössä

Kaiken tämän keskellä saan vielä kuulla, että sinä olet pettänyt minua. Olet ryökäle mennyt kirjoittamaan joidenkin toisten ihmisten kanssa! Ja vielä kirjoittamiskurssille. Olen julmistunut! No en sentään, oikeastaan päinvastoin. Kuulostaa todella hyvältä sekä tätisi kanssa kulkema lauluntekemisen sarka että paskojen kirjoitusten verkkokurssi.

On minusta erinomaisen hyvä merkki, että olet alkanut pallotella tekstejäsi myös muiden ihmisten kanssa. Aikaisempia kirjeitäsi muistellen uskallan jopa väittää, että tässä suhteessa on tapahtunut aika iso kehitys projektimme alkuhetkiin verrattuna. Todistaahan tämä myös sitä, että kun alkaa kirjoittamaan jotain, vaikka vain kirjeitä kirjoittamisesta, niin asioita alkaa kyllä tapahtua. Lumipallo alkaa pyöriä ja kasvaa.

Haluaisinkin kuulla vielä lisää kurssikokemuksistasi Kirjoittajaklubissa. Aivan paskojen kirjoitusten kurssi kuulostaa nimittäin joltain mikä sopii ihan täydellisesti omaan elämänfilosofiaani. Tulee mieleen eräs improharjoitus, jossa pyritään tekemään niin huono ja tylsä kohtaus, ettei ketään naurata. Harjoituksen tarkoituksena on tietysti tajuta, että kun lakkaa yrittämästä, rentoutuu ja luovuus pääsee todella valloilleen. Liika yrittäminen tuppaa johtamaan puskemiseen ja pakottamiseen, itsensä arvosteluun ja ideoiden tyrmäämiseen. Siksipä iloinen epäonnistuminen tai aivan paskojen kirjoitusten kirjoittaminen on niin vapauttavaa. Yliminä antaa tilaa vaistoille ja alitajunnalle. Minkälaisia tekstejä tulit kirjoittaneeksi kurssilla? Yllätitkö itsesi?

Ah, olipa mukava kirjoittaa taas kirje. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle ominaisin ilmaisun muoto. Kirjoittaessa pystyn käymään dialogia itseni kanssa ja nämä kirjeet ovat kyllä ihanasti pakottaneet minut tutkimaan itseäni entistäkin tarkemmin. Kuka minä olen? Millaisista asioista minä pidän ja mitkä asiat tekevät minulle hyvää? Minkälaisia asioita minun tulee etsiä elämääni? Ja pitäisikö jotain painolastia heittää pois ajatusten selkärepusta? Pikkuhiljaa alan löytää myös vastauksia.

Lopuksi annan vielä pikku tehtäväksi kirjoittaa ruokareseptin, joka on tarina. Saat tulkita tehtävänantoa itsellesi sopivalla tavalla. Jään odottamaan taas kirjettäsi.

– Jussi

Omakohtaisia aiheita

”Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.01.2020 klo 0:23

Rakas ystävä,

Tämä on ollut kauhea päivä. Paskaa! Olen yrittänyt luoda kirjoittamisen rutiinia ja varasin alunperin koko päivän sitä varten, että kirjoitan erilaisia asioita, kokeilen ja leikin. Ideoita on pyörinyt päässä pitkin viikkoa ja viimeisin kirjeesi lisäsi vielä paloa ja poltetta päästä kirjoittamisen äärelle. Mutta pala palalta minä itse murensin oman suunnitelmani, lupasin käydä palaverissa, sitten vielä toisessa… tuli puhelu ja yllättävä virallinen kirje, johon piti reagoida (muka) heti. Ja ihan aamusta tietysti myös väsytti ja laiskotti huonosti nukutun yön jälkeen. Äääh, tämä on perseestä. Minä olen perseestä.

Tieni luovuuteen

Minun haasteeni kirjoittamisessa on ehdottomasti rutiinien luominen. Olen laiska ja saamaton, ja tietysti myös vähän pelottaa aina laittaa omaa tekstiä paperille. Kuten eräs ystäväni totesi, kirjoittaminen on aina vähän pakko vaikka siitä kuinka unelmoisi ja nauttisi. Minä olen itse pahin viholliseni, en osaa sanoa ei asioille, jotka ovat muka tärkeämpiä kuin minun kirjoittamiseni. Päinvastoin, olen hanakka keksimään esteitä kirjoittamiselleni.

Siksi nämä kirjeet ovat pelastukseni ja näistä aion pitää kiinni. Vaikka en kirjoittaisi koko päivänä mitään muuta, niin tämän kirjeen minä kirjoitan. Siitä muodostuu pikku hiljaa rutiini, jota opin noudattamaan. Ehkä jo ensi maanantaina olen viisaampi ja vahvempi, eikä aikani kulu muuhun puurtamiseen vaan istun oikeasti kirjoituspöydän ääressä nauttimassa kirjoittamisesta. Tai ehkä inspiraatio, aika ja aikaansaavuus yllättävät minut jo aiemmin tällä viikolla.

Kiitos kuitenkin vielä kirjeestäsi. On huojentavaa kuulla, etten ole kamppailuni kanssa yksin.

Kirjoittamasi runo oli aivan mahtava. Ränttätänttä ei todellakaan ollut se, mitä odotin ja olen aivan hurmaantunut! Varsinkin ensimmäisen runon ensimmäiset säkeet saivat minut purskahtamaan ääneen. Kuolema on ollut omassa elämässä vähän turhankin lähellä, vähän turhankin paljon. Kirjoittamissasi sanoissa purkautui niin suorasukaisen kauniilla tavalla totuus, ja lopulta runo lipui hyvin aidon ja rehellisen tuntuiseen loppukaneettiinsa lämpö on vielä, vaan valoa ei. Niin se on. Eikä sinun tarvitse selittää runoasi minulle, se selitti itse itsensä ja tuli osaksi tajuntaani.

Seuraavan tekstikappaleen inspiroiduin kirjoittamaan runosi luettuani.

  Yhteys

  Isä kuoli kuusi vuotta sitten. Teki itsemurhan ja katosi elämästäni kuin sormia napsauttamalla. Isä ei yllättäen varoittanut etukäteen, eikä sen puoleen jättänyt selittävää viestiä jälkeensä. Tavallaan se ei ollut yllätys, vaan masentuneen ja elämänhalunsa menettäneen ihmisen ratkaisu. Uskomatonta se oli, vaikka aavistin, kun mummo soitti niin aikaisin aamulla, että tulossa ei ollut hyviä uutisia. Loppu oli tullut, isä oli vetänyt töpselin seinästä.
Yritin jo siinä hetkessä vielä tavoittaa isän. Kuulla, haistaa, nähdä ja muistaa voimakkaasti jotain hänestä. Olisin halunnut soittaa isälle. Monta viikkoa, kuukausia yritin tavoittaa häntä. Yritin saada yhteyden. Etsin häntä paikoista, joissa olimme olleet yhdessä. Etsin minulle jätettyä viestiä. Etsin kanavaa, jonka kautta vielä saisi yhteyden. Etsin lapsuuden kotipihasta. Etsin jalkapallokentältä ja yhteisiltä lenkkipoluilta. Etsin isän avopuolisonsa mökiltä, jonka terassille isä hirtti itsensä. Etsin parrusta, johon köysi oli kiinnitetty. Olisin etsinyt hirttoköyden silmukasta, jos se olisi ollut vielä jäljellä. Minulla oli tarve saada yhteys vielä kerran.
Lopulta etsin tietysti arkusta kappelin kellarissa, hetkeä ennen hautajaisia. Etsin virsistä ja tutuista lauluista. Etsin ystävistä ja tuttavista. Mutta ei sitä yhteyttä löytynyt sieltäkään. Löytyi vain tyhjä kuori, ei selitystä eikä isää. Yhteys oli poikki. Sitä yhteyttä etsin välillä vieläkin. Metsän puista, jälkeen jääneistä esineistä ja joskus jopa hautakivestä. Mutta se yhteys on poikki.
Vain yhtä kautta olen onnistunut kuulemaan, haistamaan, näkemään ja muistamaan. Omien lasteni kautta. Olemalla isä heille, niinkuin isä oli minulle. Signaali on vahva ja kuuluvuus hyvä.

Tämä teksti on käytännössä totta, niin todellista kuin pystyin aiheesta ja minulle tapahtuneista asioista nyt kirjoittamaan. Keskustelin kirjoittamisesta erään yhteisen ystävämme kanssa ja tuli puheeksi, että minulle hyvä tapa aloittaa voisi olla kirjoittaa ihan suoraan omasta elämästä.

Kuuntelin tässä taannoin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin samannimiseen kirjasarjaan pohjautuvan kuunnelmasarjan ”Taisteluni” (Min Kamp), joka on todella ronskin omaelämäkerrallinen teos (jopa niin röyhkeästi ettei hänen läheisten ihmistensä nimiä ole muutettu) ja aika vavisuttava kuvaus nuoren miehen kasvusta kirjailijaksi, elämän raadollisuudesta ja suurista virheistä, jotka tahtomatta perityvät sukupolvelta toiselle. Knausgård on jopa itseään vahingoittavan rehellinen ja dokumentaarinen kerronnassaan ja on varmasti loukannut todella monia hänelle rakkaita ja läheisiä ihmisiä teoksellaan.

Ihan näin pitkälle en ole omassa kirjoittamisessa ajatellut mennä, mutta toisaalta koen kyllä itseni tarkastelun varsin helpoksi ja hedelmälliseksi tavaksi aloittaa kirjoittaminen. Ehkäpä suoraan synteihin syöksymällä, vapaudun niistä, eikä enää tarvitse pelätä kirjoittaa mitään.

ENSIMMÄiNEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Vittu jee!
Jeesus tulee!

TOINEN RUNO ELÄMÄNILOSTA

Listasin tähän joukon asioita, jotka tekevät minut elämässä iloiseksi.
Hyvä keskustelu.
Kuppi hyvää teetä.
Hetki näyttämöllä.
Aito ja puhdas yhteys toiseen ihmiseen.
Häpeämättömyys.
Oma rauha.
Lista päättyy tähän.

KOLMAS RUNO ELÄMÄNILOSTA

Elämänilo = Lapsi
Lapsi + Hetki aikaa = Leikki
Leikki + Lapsi = Yllätyksiä täynnä
Yllätys + Häpeämättömyys = Elämänilo
Elämänilo = Lapsi


Ole hyvä, olen vastannut haasteeseesi. Oli yllättävän vaikea haaste minulle, mutta olen tyytyväinen. Minun on ilmeisesti alettava etsiä iloa elämään, kun kuolema tuntui paljon helpommalta aiheelta kirjoittaa kuin elämä. Kiitos haasteesta, se teki hyvää ja ravisutti mieltä.

Nyt olen myöhästynyt kirjeen lähettämisestä ja kello on jo 20 minuuttia tiistain puolella. Annan sen itselleni anteeksi, kirjoitinhan kolme upeaa runoa antamastasi aiheesta. Olen oman elämäni Juice Leskinen.

Kiitos rohkeudestasi ja rehellisyydestäsi tämän yhteisen haasteemme edessä. Ei todellakaan ole helppoa asettua kirjoittamaan ja vielä vähemmän helppoa on olla kritisoimatta itseään ja lähettää tekstejä luettavaksi toiselle ihmiselle. Kiitos kun saan kanssasi hoitaa itseäni ja löytää tien takaisin kirjoittamisen nautintojen äärelle. Paikkaan, josta olen ollut liian kauan poissa.

Heitän haasteeksi sinulle ihan pienen novellin kirjoittamisen. Teemana on houkutus ja haluan, että novellin päähenkilö on jokin eläin. Nyt menen nukkumaan. Odotan innolla seuraavaa kirjettäsi. Nautin niistä suunnattomasti.

– Jussi

P.S. Älä katso Ruusun nimi -tv-sarjaa. Se oli erittäin hyvä, mutta älä katso silti. Se ei ole se kirja. Joskus mielikuvat on parempi pitää puhtaana.