Oikeita ja vääriä ajatuksia

”Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.04.2020 klo 12:47

Ystäväni,

Kiitos! Mikä syvällinen pläjäys tuo kirjeesi olikaan! Sanat ovat todentotta mielenkiintoisia. Ja mitä enemmän kuhunkin sanaan keskittyy ja uppoaa, sitä enemmän siitä löytää merkityksiä. Sana ei ole vain sana. Ajattele, kuinka paljon me viestimme ihan tavallisessa keskustelussa. Jokaisen sanan alla on etymologian rakentama jalusta ja sillä kiipeilevät kulttuurin, yhteiskunnan sekä sanojan itsensä luomat tarkoitukset, eleet, oletukset ja odotukset. Kuinka me ikinä voimme ymmärtää toisiamme?

Minua kiehtoo esittämäsi ajatus siitä, että jokaisen elämä on täydellinen riippumatta siitä, millainen se on. Niin kuin kirjoitit: Asia, joka on täynnä, on täydellinen. Sitähän se sana tarkoittaa. Tämän ajatuksen mukaan elämä täydellistyy vasta silloin, kun se päättyy. Olet onnistunut elämässä vasta kun kuolet; olet silloin suorittanut elämän. Tämä antaakin mielenkiintoisen perspektiivin käynnissä olevaan elämään. Tässä ajatusleikissä en suosittele tavoittelemaan täydellisyyttä. Mutta ehkä tällainen ajatus saa elämän tuntumaan vähemmän vakavalta. Täydellisyyden perässä ei kannata juosta vaan pikemminkin kannattaa keskittyä olemaan tyytyväinen olemassa oleviin asioihin. Jos ei huomaa tätä hetkeä, niin eikö silloin juuri tuhlaa elämäänsä tavoittelemalla täydellisyyttä, ajamalla takaa kuolemaa? Jos taas ajatellaan elämän täydellisyyden olevan kulloisenkin elämän hetken täynnä oloa, eli siis että elämä on joka hetki eläjälleen täynnä sellaista sisältöä, että hän ei kaipaa siihen mitään muuta, pääsemme silti samaan lopputulokseen: Elämän täydellisyys tarkoittaa tähän hetkeen keskittymistä. Jos tavoittelee jotain, se tarkoittaa sitä, että elämässä on sen jonkun mentävä aukko, eli siitä puuttuu jotain. Jos elämästä puuttuu jotain, silloin elämä ei ole täydellistä.  

Täydellinen kaveri

Olen nyt virallisesti myöhässä kirjeen lähettämisessä. Nyt on jo perjantai. Olen taas koko torstaipäivän kierrellyt tietokonetta kuin se entinen kissa kuumaa puuroa ja todistellut itselleni, että ehdin kyllä kirjoittaa tämän kirjeen vielä illalla… ihan viimeisillä hetkillä ennen nukkumaanmenoa… tai jos oikein koville ottaa, niin ehtiihän sen vielä aamullakin… En tiedä, miksi tämä on nyt taas niin kovin vaikeaa. Tai no, jos nyt oikein alkaa syventyä aiheeseen, niin ehkä tässä on kyse alemmuudentunteesta.

Tuo edellinen kirjeesi oli jotenkin sellainen, että vanha tunne siitä, etten ole kovin älykäs, nosti taas päätään. Pelkään, etten osaa vastata yhtä fiksusti, ja sitten näet, että en oikeasti tajua mistään mitään. Minun sisuksissani on sellainen perustason (väärä) ajatus, että asioihin on olemassa vain kaksi vastausta: oikea ja väärä. Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä. Vasta yliopistossa opiskellessani aloin pikku hiljaa tajuta, että ”vastaukset”, joita opiskelijat luennoilla heittelivät huolettomasti ilmaan, olivat arveluita, pohdintoja, mielipiteitä, eivätkä välttämättä lainkaan oikeita vastauksia. Edes yliopiston lehtorit eivät aina olleet oikeassa. Hekin ovat vain ihmisiä, ja ihmisillä on mielipiteitä, jotka eivät välttämättä ole absoluuttisia totuuksia. (Mikä edes on ”absoluuttinen totuus”..?) Ymmärrän siis, että maailma on täynnä harmaan sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi mutta silti – vaikka tuosta yliopistoaikaisesta oivalluksesta on jo parikymmentä vuotta – väärän vastauksen pelko kummittelee minussa ja tulee silloin tällöin esiin.

Jännää, miten jotkin asiat tökkivät traumoja esiin, kun taas toisinaan sitä vain porskuttaa menemään muistamatta mitään alemmuus- tai muitakaan kompleksejaan. Ehkä tuo kirjoituksesi ulkopuolisuuden tunteesta kolahti minuun niin tuttuna tyhjyytenä, että nyt jollain tasolla mietin, kuten sinäkin kirjoituksessasi, olenko huonompi muita, kun en osaa olla heidän kaltaisensa.

Mutta hei, eikö ole niin, että tämä erillisyyden tunne ja tyhjyys on toisaalta myös täydellisyyttä; se on täynnä kysymyksiä ja ihmettelyä. Ilman niitä ihminen ei opi eikä mene eteenpäin, vai mitä?

Oppimisesta ja eteenpäin menemisestä puheen ollen… Kaikessa ei kai tarvitse edetä. Joistain asioista voi aikuisenakin nautiskella aivan samaan tapaan kuin lapsenakin.
Rakastin lapsena kevään kurakeleissä läträämistä! Vietin pitkiä aikoja rakentaen tielle muodostuneisiin vesilammikkoihin puroja ja katsellen kuraveden marmorikuvioita, kun vesi pyöri kivien ympärillä ja veti mukaansa hienoja maa-aineksia. Tämä asia ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään. En edelleenkään voi vastustaa purojen tekoa – vaikka siinä kastuu kengät ja housunlahkeet tahriutuvat kuraan. Kuinka ihana tapa ottaa välimatkaa aikuisten maailman ajatuksiin ja ongelmiin!

Kirjoittaminen on ollut menneellä viikolla lähes täysin katkolla (lukuun ottamatta joitain tulevaan blogiini liittyviä hahmotelmia). Tässä sinulle kuitenkin haiku kuralätäköstä, ole hyvä.

kuralätäkön
kauniit marmoripyörteet
palaan lapsuuteen

Toivon sinun viikkoosi energiaa ja onnea (kaikissa sanan tarkoituksissa).


Annastiina

P.S. Kirjoittaisitko sinäkin haikun?

Syvällä sanoissa ja itsessä

”Tietyllä tavalla elämme siis kaikki täydellisen elämän, oli se sitten minkälainen tahansa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 13.04.2020 klo. 23:39

Rakas ystävä,

Pääsiäisloma on päättymässä, kun tätä kirjoitan mutta lomailusta ja siihen liittyneestä varsin runsaasta makoilusta ja nukkumisesta huolimatta olen ehkä tavanomaistakin synkkämielisemmällä tuulella. Mielisyyden syistä kirjoitan sinulle tarkemmin ehkä jossain myöhemmässä kirjeessäni. Nyt saat tyytyä vain angstiseen pohdiskeluun. Olen melko varma, että antaamasi pyöräretkitehtävää en tule tänään kirjoittamaan vaikka arvostankin sitä ja olen samaa mieltä siitä, että esteistä pitää mennä yli ja pelot voi parhaiten voittaa syömällä ne lounaaksi. Kun kaadut pyörällä, on tärkeää nousta takaisin satulaan, ettei kaatumisen pelko ota valtaa sinussa. Itse tehtävä osuu ihan muista syistä tänään ehkä johonkin täysin toisenlaiseen kipupisteeseen kuin aiemmin Taikin pääsykoetehtävänä, joten sysään sen toistaiseksi jonotuslistalle. Lisäksi mielessäni pyörii eräänlainen eksistentialistinen pohdinta, jonka luultavasti oksennan vielä kirjalliseen muotoon sinulle luettavaksi. Ja päästäni ulos.

Ennen sitä jään kuitenkin hetkeksi makustelemaan sinun kirjeessäsi esiin nostamia teemoja: täydellisyys, onnellisuus, unelmat. Kiinnitin huomiota, että epätäydellisyyttä pohtiessasi käytit näitä käsitteitä sujuvasti limittäin, yhdessä ja erikseen. Itsehän kirjoitin edellisessä kirjeessäni tarinamuotoisen pohdinnan täydellisestä elämästä ja kirjeesi luettuani huomasin käyttäneeni siinä tuota täydellisyys -sanaa ikään kuin onnellisuuden korvikkeena tai siis sellaisissa yhteyksissä, missä ihmiset yleensä ehkä puhuisivat onnellisuudesta täydellisyyden sijaan.

Aloin miettiä ja tutkailla noita sanoja ja totesin, että sana ”täydellinen” on johdettu sanasta ”täysi” (tarkistin ihan Wikisanakirjasta asti tämän). Onko esimerkiksi elämä siis täydellinen sitten, kun se on täysi eli siinä on on suurin mahdollinen määrä siihen mahtuvaa sisältöä (Wikisanakirjaa edelleen lainatakseni). Elämä on siis täydellinen siinä vaiheessa, kun se loppuu ja kuolemme. ”Se on täytetty” sanos Jeesus ristillä roikkuissaan (vanha suomalainen sananlasku). Tietyllä tavalla elämme siis kaikki täydellisen elämän, oli se sitten minkälainen tahansa. Jossain vaiheessa mittakuppi vain tulee täyteen. Täydelliselle on toki muitakin määritelmiä matematiikasta lähtien.

Onnea taas on etymologisessa mielessä ainakin kahdenlaista. On sitä onnellisuutta ja iloa ja sitten on siitä tuuria eli lykkyä eli hyviä sattumia. Molempia tarvitaan elämässä mutta tässä on kai nyt puitu enemmän tuota ensimmäistä. Siihen onneen kun pystymme ainakin jollain tavalla itse vaikuttamaan. Eniten varmaan ihan omalla asenteella ja odotuksilla. Näin palasteltunahan onnellisuus on siis kaikkea sitä, mikä elämässä tuottaa meille iloa, autuutta ja riemua. Onnellisuus on siis juurikin niitä mainitsemiasi langanpätkiä, joista muistaa ja uskaltaa olla onnellinen. Ja kaipa ne surut ja murheetkin ovat osa onnellisuutta. ”Autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen” sanos Jeesus vuarelle kiipeissään.

Kävin takapihalla etsimässä autuutta lumituiskusta

Common asparagus fern (lat.) eli unelma taas on eräs hento koristekasvi. Unelman voi siis ostaa vaikka kukkakaupasta. Unelma on myös suomalainen etunimi ja lisäksi kielitoimiston sanakirjan mukaan unelman kanssa samassa rintamassa seisoo haave, toiveuni, pilvilinna ja tuulentupa. Haave taas on kuulemma usein epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. Tässä etymologisen taskulampun valossa unelmat tuntuvat aika saavuttamattomilta ja höttöisiltä ja niiden tavoitteleminen siis aika tuhoon tuomitulta seikkailulta. Ehkäpä tässä tarkoitetaankin juuri niitä suuria unelmia, joita ei välttämättä edes saavuteta vaan niiden tavoitteleminen itsessään tuottaa meille jotain arvoa, ehkä jopa onnellisuutta.

Arkisempaa unelmakäsitystäkin on tarjolla, kun kielitoimisto lataa tiskiin huomion siitä, että unelma-sanaa käytetään varsinkin yhdyssanan osana merkitsemään jotain täydellistä tai ihanteellista. Jotain ihanaa. Huomaan itsekin puhuvani unelmalomasta tai unelmatyöstä, unelmakodista ja unelmien polkupyörästä. Ja joskushan homma vaan toimii kuin unelma. Tämä on kai sellaista arkista unelmointia, unelmia jotka on helppo tavoittaa ensi viikolla tai vaikka ensi vuonna.

Mitäs tästä etymologisessa suossa rämpimisestä nyt sitten pitäisi oppia? Elämä on täydellinen sitten, kun kuollaan pois. Onnellisuus on niitä pieniä ilon hetkiä siinä matkalla. Pienet unelmajutut tuottavat ilon hetkiä ja isoa unelmaa jahdataan koko elämä. Miksi minä näitä mietin? Koska sinä kirjoitit ja minulla heräsi ajatuksia. Ja minä tunsin itseni onnelliseksi näitä sanoja jahdatessani. Minä rakastan sanoja ja niiden pohtimista.

Läysin pihakuusen alta harvinaisen elukan jäljet. Liuk astus komp as tus (lat.) eli suomalaisittain Iljanne on liikkunut täällä päin.

Isoin oppi tässä kaikessa lienee se, että sanoissa piilee iso voima. Yksinkertaisilta vaikuttaviin sanoihin on ladattu monia eri merkityksiä. Itse olen sitä mieltä, että meidän ihmisten tulisi kiinnittää enemmän huomiota sanoihin, joita käytämme ja mitä me niillä sanoilla tarkoitamme ja mitä itse asiassa tulemme sanoneeksi juuri niitä sanoja käyttäessämme. Yksi sanoo yhtä, tarkoittaa toista ja toinen ymmärtää jotain kolmatta. Itse aionkin nyt sanoittaa omaa maailmankuvaani vähän uusiksi. Aion keskittyä havainnoimaan haaveitani sekä etsimään autuutta elämääni. Onnellisuuden, unelmat ja täydellisyyden sysään hetkeksi syrjään.
Minulle autuaan hilpeyden hetken soi tämä löytämäni aito muinaissuomalainen kansanuskon sitaatti (lähteenä niinikään Wikisanakirja): Suomalaisessa kansanuskossa onnen määrä on vakio, ja sitä voi saada vain toisilta riistämällä. Siin kiteytyy jotain perin suomalaista – mutta ei mennä niin ikävään aiheeseen nyt. Toisten onnen varastamisesta voin kirjoittaa ihan oman kirjeen joskus myöhemmin.

Etymologisen pohdinnan jälkeen siirryn nyt lyhyeen eksistentialistiseen pohdintaan. Olen tässä vuoden verran ja vähän päälle pohtinut tiedostamatta ja enenevässä määrin myös tietoisesti varsin perustavanlaatuista kysymystä: Kuka minä olen? Olen löytänyt vastauksiakin mutta ennen kaikkea tajunnut, kuinka pitkä ja tärkeä polku sen kysymyksen kanssa minulla on vielä kuljettavanani.
Inspiroiduin sinun edellisestä kirjoituksestasi ”Peili”, jossa heittäydyit upean syvällisesti ja itseäsi tutkiskellen varsin leppoisasti heittämääni kuvailutehtävään. Sen sijaan, että olisit kuvannut minkä tahansa neliömetrin kodistasi, päätitkin kuvailla sen ehkä henkilökohtaisimman neliömetrin. Oli kaunista ja ajatuksia herättävää luettavaa tuo kirjallinen omakuvasi. Pohdintaa se herätti paljonkin vaikka itse välttelitkin taitavasti tulkitsemista. Tämäkin omakuva, kuten omakuvat yleensäkin, pisti minut ajattelemaan sitä, miten minä katson ja näen itseni. Minkälaisen kuvauksen minä tekisin itsestäni? Kuinka armoton kokisin olevani? Mihin minä kiinnitän peilikuvassani huomiota? Noh, nyt en kurkista peiliin mutta johokin kristallipalloon, joka heijastelee pään sisäistä maisemakuvaa.


Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen

Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen, koska tuntuu, etten ehkä ole ihminen ollenkaan. Verta ja lihaa on, syön ja hengitän kuin muutkin, olen tavallinen ja sulaudun joukkoon mutta kuitenkin olen erilainen ja ihan yksin ihmisten keskellä. Olen ikuinen ulkopuolinen, joka ei uskalla päästää ketään sisään. Olenko toiselta planeetalta vai sammakko, jota suudeltiin? Minut on ehkä kiskottu jonkun ihmisen nahkoihin ja ladattu täyteen tietoa siitä, minkälaista ihmisenä oleminen on mutta näkökulmani on vain teoreettinen. Kävelen ihmisten joukossa, kuin täydellisesti soluttautunut kummajainen, joka näyttelee roolinsa täydellisesti mutta samalla huutaa sisällään, että minä en ymmärrä teitä ollenkaan. Ja kyllä minä ymmärrän mutta en osaa olla niin kuin muut. Helpointa on katsoa toisten elämää televisiosta, valkokankaalta, kirjojen sivuilta, maalauksista ja teatterin näyttämöltä. Olen kotonani roomalaisen 60-luvun italialaisessa kylpylässä, Hollywood-kukkulan rinteessä kiemurtelevalla asfalttitiellä ja tomainialaisella puhujankorokkeella. Silti tuntuu, että sydämeni oli tyhjä ja elämä oli tuhkaa käsissäni, kuin Sinuhe egyptiläisellä. Mutta keitä ovat nämä ympärilläni olevat ihan oikeat ihmiset? Ne, jotka ovat lähellä ja liki, lihaa ja verta. Olenko minä osa heitä ja ovatko he osa minua? Mitä minun pitäisi, mitä saan ja mitä uskallan tuntea heitä kohtaan? Toisinaan onnistun huijaamaan itseäni ja tunnen oloni pitkiäkin aikoja ihan ihmiseksi. Tänään ei ole yksi niistä päivistä. Siksi huomenna varastan naapurini polkupyörän ja pyöräilen sillä stratosfääriin ja sen yli. Jos kotini on siellä kaukana, pystyn hengittämään ja lentämään kotiin asti. Mutta jos olenkin ihan tavallinen ihminen, niin tukehdun ja jäädyn kiertoradalle kellumaan. Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.

Teksti ei nyt ottanu ihan tullakseen mutta pidän tätä onnistuneena luonnoksena, jossa on ehkä häivähdys sitä varsinaista ajatusta, jota olen tänään pyöritellyt päässäni. Ja livahtihan sinne se pyöräretkikin mukaan. Minulla on sellainen tunne, että jatkan tämän ajatuksen pyörittämistä vielä eteenpäin ja tuosta tekstinpätkästä saattaa tulla osa isompaa kokonaisuutta. Heitä ihmeessä ajatuksia tiskiin ulkopuolisuudesta ja avaruuden sankareista. Ziggy Stardust vilkuttakoon taivaankannen takaa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Kirjoita jotain ihan vapaasti. Ei siis tehtävänantoa tällä kertaa.

– Jussi