Viimeinen

”Lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.12.2020

Ystäväni,

Tämä on vuoden viimeinen kirje.

Kiitos sinulle tästä melkein vuoden kestäneestä kirjekaveruudesta! Olen todella tyytyväinen, että olemme jaksaneet näin pitkään pitää kiinni viikoittaisesta kirjoitusrutiinista. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä sinusta.

Näyttää jo vähän talvelta

On tässä vuoden aikana kyllä tullut luotua jos jonkinlaista tarinaa. Osa on ollut hyviä, osa keskinkertaisia ja osa jopa huonoja – ja olen niistä kaikista iloinen. Olen oppinut, että kirjoittaminen(kaan) ei ole niin vakavaa. En menetä kasvojani enkä ylpeyttäni, enkä huonone ihmisenä, jos joskus teen vähemmän hyvän tarinan tai jos runon riimit eivät ihan osu kohdilleen. Pääasia on, että luo. ”Kaikissa simpukoissa ei ole helmiä”, ”joskus täytyy syödä kattilallinen puuroa löytääkseen mantelin” ja muita uusia, juuri keksittyjä sanontoja. Eli jos vain odottaa täydellistä, niin eihän silloin tule kirjoitettua yhtään mitään. Jos taas kirjoittaa paljon, niin todennäköisemmin siellä seassa joskus pilkistää se onnistunutkin tekele.

Huonoista kirjoituksista puheen ollen… En ole vieläkään saanut kirjoitettua tämän kertaista tehtävää. Haluaisin taas kirjoittaa runon tai laulun, koska koen, että se on itselleni omin tapa kirjoittaa. Olen yrittänyt ihan oikeasti jo pari päivää. Koko kirje on sen takia myöhässä sovitusta.

Olen kirjoittanut kolme sivua ideoita, ajatuksia ja keskeneräisiä säkeitä mutta mikään niistä ei tunnu olevan Se Säe tai Se Idea, joka vapauttaisi luovuuden ja valuttaisi paperille vapaana aaltoilevan runolammikon. Alitajuntakaan ei tällä kertaa auttanut yön aikana selventämään ajatuksia. Luulen, että (vaikka juuri sanoin, että olen oppinut armollisuutta itseäni ja kirjoittamista kohtaan, niin kuitenkin) nyt lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.

Kun olin ottanut tämän kuvan, katsoin oikealle ja näin 50 metrin päässä kaksi tien yli hölkkäävää hirveä. Se oli hieno hetki. <3

Luulenpa, että minun täytyy nyt luovuttaa. En nyt saa tähän kirjeeseen synnytettyä viimeisen kirjeen arvoista runoa.
Liitän kuitenkin mukaan, jotta mukana jotain olisi, pienen runosen, joka ei edes vastaa tehtävänantoa. Tämä runo voisi toimia lämmittelijänä sille Suurelle Runolle, joka ideaalimaailmassa olisi valmistunut ja löisi kaikki ällikällä. (Mikä se ällikkä muuten edes on?) Valitettavasti tässä maailmassa tämän lämppärirunon jälkeinen kohta on runoton.

Heippa vaan, vanha vuosi,
aja varovasti!
Älä katso taaksesi.
Aja historiaan asti!

Terve sulle, uusi vuosi!
Olet odotettu.
Suuret haaveet harteillasi,
toivein korotettu.

Älä pelkää, uusi vuosi.
Voit tehdä parhaas vaan.
Vaikka epäonnistuisit
ja ajaisit ojaan,
vuoden päästä varmasti
jo painut unholaan.


Voi, minä niin toivon, että lähetän sinulle vielä yhden kirjeen, jossa on hieno runo uuden vuoden lupauksista!

Lumilepardi

Hyvää viikonloppua ja hyvää joulua! Toivottavasti osaat ja ehdit sekä levätä että nauttia lomasta.

-Annastiina


P.S. Googlasin sen ällikän. Se johtuu sanasta ”älli” eli taju eli järki. ”Ällikällä lyöty” on hetkellisesti niin pöllämystynyt, että järkensä on kadonnut. Olisihan se pitänyt tajuta. Eli ällätä.

Pehmoisia ajatuksia

”Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 10.12.2020 klo. 19:58

Ystäväni

Kiitos kirjeestä! Ihanaa, kun jaksoit taas kirjoittaa runonkin. Toivottavasti pääsi pysyy nyt poissa sieltä harmaasta maailmasta, jossa ei jaksa edes kirjeitä kirjoittaa. Se on huono paikka se.

Tule takaisin valoooon… Hypnot*

Minä ajattelin nyt listata sinulle vain positiivisia kuulumisia ja pehmoisia ja lämpimiä asioita (vaikka on niitä tummempiakin kuulumisia tietysti).

Laitoin tänään ensimmäistä kertaa tänä syksynä (ja talvena) hellaan tulen. Olin varautunut pitkään väsytystaisteluun, koska hella on aina pitkän tauon jäljiltä savuttanut ihan mahdottomasti eikä vetoa ole löytynyt kunnolla, vaikka olisin mitä tehnyt. Mutta tänään!

Tänään poltin hellanpesässä ensin pari ihan pientä paperisuikaletta ja sen jälkeen pienen tuohikäppyrän ja olin varautunut jatkamaan tätä ikuisuuden. Pieni hupsu musta savukiehkura pussahti hellan levyjen välistä ylös mutta sen jälkeen savu lähti aivan oikeaan suuntaan. Sitten kaikki toimi moitteettomasti. Olen super-iloinen! Rakastan sitä lämmintä ja kotoisaa oloa, kun aamulla herään ja laitan ensimmäisenä aamuasianani hellaan tulen…

Rakkaani, Porin Valu

Olen hankkinut kaikki joululahjat jo tässä vaiheessa joulukuuta! En ole ikinä ollut näin ajoissa. Yleensä tajuan vasta viikon sisällä joulusta, että ai niin ne lahjatkin (vaikka ei niitä edes kovin monta ole muistettavaksi).
Myös joulusiivous on aloitettu! Ja onpa ihanaa, että ehdin tehdä siivousta leppoisasti ihan omassa tahdissani. Esimerkiksi tänään pidin ihan suosiolla välipäivän, koska keskityin mm. kirjoittamiseen ja auton renkaan tyhjenemismysteerin selvittämiseen. Ja hellan vedon ihasteluun.

Kirjoittamisesta puheen ollen, se sujui jälleen kivasti. Mitä nyt kissa rönötti sylissä niin, että jouduin välillä käyttämään vain yhtä kättä. Sinnikkäästi kissi-miironi teki tahtonsa selväksi ja tuli kolme kertaa takaisin, vaikka siirsin sen aina uudestaan omaan pehmeään petiinsä… Hänellä saattaa olla jonkinlainen läheisriippuvuus… Mutta niin, itse kirjoittaminen oli kohtalaisen helppoa.

Miksei muka voi olla sylissä 24/7 ?

Minä tykkään todella paljon siitä tunteesta, kun runo ja tarina soljuvat omiin uomiinsa. Joskus se tapahtuu yllätyksenä minullekin (suomen kieli ikään kuin ehdottelee minulle tarinan jatkoa; tällainen riimi olisi tässä – saatkos sen sovitettua tarinaan?) ja joskus – niin kuin nyt – tiesin jo alussa, mihin pyrin ja täyttelin vain aukkopaikkoja sopivilla sanoilla kunnes tarina oli valmis.

Tässäpä siis iloinen joulutarina (- toistaiseksi säveltämätön joululaulu), jossa lapsella on kolme salaista jouluperinnettä:

Salatontun tehtävä

Heti herätessä muistan perinteisen tehtävän.
On tänään suuri päivä salatontun tärkeän!
Punainen lakki päähän niin kuin tontuillakin on
ja sitten voinkin aloittaa joulumission.

Ensimmäinen tehtävä on vajaan hiipiä.
Haen sieltä sahan – se vasta onkin terävä!
Metsän reunasta sahaan kuusen – ihan pienen vain.
Sen leikkimökin taakse pystytän laulaessain:

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että sahaan voisit itses satuttaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Toinen tehtävä on koristeita hankkia
mut ensin täytyy syödä aamiaista.
Muuten äiti epäilee jotain hämärää
– sitä paitsi salatontunkin on syötävä.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että pihan perää ei saa koristaa,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Kolmantena tehtävänä salatontun on
lahjat viedä kuusen alle, niin kuin oikein on.
Ehkä pari piparkakkua nyt tuosta joutaa
ja omenoita muutama herkkukorista.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että ruoka nykyään on kallista,
eikä varmaan ymmärtäisi, että en
itseäni varten tätä tee – vaan eläinten.

Illalla ikkunasta katson leikkimökin taa.
Eläimiä kerääntyy viettämään joulujuhlaa.
Pipareita maistellaan ja purraan omenaa.
Ei kukaan pelkää toistansa, on rauhaa vaan.

Ei – aikuiset ei tätä tietää saa!
Ne sanois, että kuvittelet kaiken varmaan vaan.

Isä näyttää hellältä, kun katsoo minua.
No, jouluhan on tunteellista aikaa.
Äiti hymyilee ja kyynel valuu pitkin naamaa.
No, se on varmaan joulun aikaansaamaa.

Kirjoittaisitko minulle ensi kirjeeseen tarinan huonomuistisesta tavaralähetistä?

Toivottavasti viikonloppusi on rentouttava. Mukavia ja lämpöisiä ajatuksia täältä sinne.
Soita, jos on aikaa?

-Annastiina

Harmaata näkyvissä!

”Latasin lauluun ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 08.12.2020 klo. 01:07

Rakas ystävä,

Pääkoppa temppuilee. Siksi jäi edellinen kirjekin välistä. Nyt on onneksi vähän parempi. Mutta kirjoitan silti vain lyhyesti, koska pitkäaikaisväsymys vaivaa taas. Vähän on työstressiäkin, kun maailma pitää taas saada valmiiksi ennen suomalaisten joululomien alkua, mutta pääasiassa päätä vaivaavat paljon vanhemmat velat, kaunat ja muut päänsisäiset rasitteet.

Harmaata myös pään yläpuolella

Kiitos kirjeestäsi. Ja ihanasta laulusta sekä tekstinä että videona. Tätä kelpaa maailmallekin soittaa.

Omat kuulumiseni jäävät nyt vähemmälle, sillä keskityin toivomasi joululaulun kirjoittamiseen. Latasin siihen ehkä jopa vähän enemmän melankoliaa ja pessimismiä kuin sinä.
Olepa hyvä, ja oikein surullista joulua!

MULKUN JOULU

Lahjapino pieni kuusen alla,
keittiössä joulu tuoksuu
Ahdistuksen peitän humalalla,
kohtaa huuleni vain pullon suu
Pelkään edes veljelleni soittaa,
toivon että huomen pian koittaa
Häpeän vaik onkin sydän jäinen,
oonko yksin vaiko yksinäinen?
Viima, vihma, tuska ihon alla,
sielun säikeet vereslihalla

Muistan mielessäni tovereita,
juhlan keskipiste olla sain
Sattui matkalleni havereita,
luotani join pois myös rakkaimpain
En tietoisesti tahtonut ma pahaa,
katkeruus vain oksat poikki sahaa
Vittumainen huumor jumalalla,
paras ystäväkin mullan alla
Jäljellä vain yksin syyllisyys,
ansaittu on mulkun yksinäisyys


Rytmityksestä ja tyylistä kiitokset Eino Leinolle, jonka runoja olen tässä pyöritellyt viime aikoina. Olen pidemmän aikaa jo halunnut kirjoittaa jotain samanlaisella poljennolla ja nyt sitten päätin kokeilla.

Mutta että tässä ei nyt ennen joulua ihan vaivuta synkkyyteen, niin kirjoitapa sinä jotain kepeää. Olkoon teemana edelleen tuo joulu, mutta kirjoita jotain onnellista ja ihanaa. Kirjoita lapsesta, jolla on kolme ihan omaa (muilta salaista) jouluperinnettä.

– Jussi