Kiireestä kantapäähän

”Ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 12.06.2020 klo. 15:23

Ystäväni,

Kiitos (lyhyestä) kirjeestäsi. Minä aivan innostuin laulustasi ja ehdottomasti tahdon lukea lisää runoilujasi, niin upeita riimejä siinä oli! Minä ja kielioppikorvani lähetimme sinulle pari pientä ehdotusta runon muokkaukseen mutta voit yhtä hyvin halutessasi pyyhkiä niillä pöytää tai muuta kodin irtaimistoa.

Kiire on kyllä kamala asia. Estää ihmisiä mm. kirjoittamasta kirjeitä! Ja vakavasti puhuen kiireellä on paljon negatiivisia vaikutuksia ihmiseen. Itse yritän välttää sitä viimeiseen asti. Vaikka on paljon asioita tehtävänä, pyrin saamaan itseeni sellaisen rauhan, etten stressaannu tekemättömistä töistä. Saapa nähdä, kuinka se pidemmän päälle onnistuu. Toki toisaalta kiireellä tehty projekti tuo sellaista tekemisen tuntua, että sitä tuntee elävänsä. Joskus se siis on hyväkin asia.

Tiesitkö muuten, että sana ”kiire” on ennen tarkoittanut päälakea? Ehkä kiireen ja hopun keskellä pitäisikin sanoa, että ”minulla on päälaki”. Se saattaisi asettaa asian toisenlaiseen valoon…

Ei minullakaan näköjään ole juuri mitään järkevää sanottavaa… Ajatukset ovat edelleen ulkona. Oman pihan työt kutsuvat taas. Ja onpa tähän kesään siunaantunut muutama muidenkin puutarhoissa toteutettava työ.

(Kerron tähän sulkuihin, että käytin sanaa ”siunaantua” tuossa äsken vain sisäpiirivitsin takia, joka minun täytyy nyt tässä avata. Tai ei täydy mutta haluan, koska se on mielestäni hauska.
Käydessäni äitini luona toissapäivänä luin hyönteiskirjaa yrittäessäni tunnistaa näkemäni koppakuoriaisen. Kyseisen kirjan suomentaja oli suorittanut työnsä jokseenkin lennokkaasti. Nauroimme äidin kanssa makeasti, kun luin ääneen, että täplätupsukkaan toukalle on ”siunaantunut” selkäpuolelle monta tupsua ja, että joku koppakuoriainen ”harrastaa” suurempia eläimiä kuin sukulaisensa.)

Hieman vielä keskeneräinen kukkapenkki

Tämän verran vielä kuitenkin kirjoitan, kun tämä ajatus tuli vahvana mieleen: Olen huomannut, että tämän kirjeenvaihdon myötä luottamus omaan tekemiseeni on kasvanut kohisten, ja kun kirjoittaminen nyt(kin) venähti seuraavan päivään, kyse oli enemmän ajanpuutteesta ja jaksamisesta kuin apua-emmä-keksi:stä. Nykyään luotan siihen, että saan aikaiseksi sekä kirjeen että tehtävän. Myös ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.

Ja epätäydellisyydestä puheenollen, tässä muutama sananen seuraavasta runosta: Minua ärsyttää siinä sen saarnaava sävy. Tiedostan, että olen jo pienenä kirjoittanut samanlaisia runoja samalla kaavalla; ensin kerrotaan naiivisti, mikä on vialla ja sitten tuputetaan minun hienoa autuaaksi tekevää vastaustani. Hip hei. Näin se menee:

Kiire

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
vanhemmilla on kiire.

Ei ehdi ajatella,
ei tuijotella pilviin,
ei olla onnellinen,
ei ehdi katsoo silmiin.

Keskustella kunnolla
ei ehdi, pitää mennä.
Se on nykyajan piirre,
kaikilla on kiire.

Tehokkaat uraohjukset
ja ”rennot” kotihiiret;
ovat kaikki samanlaisia
seuranansa kiire.

Jos katsot puron virtaa
ja vanhan kiven pintaa,
ehkä huomaat, ettei kiire
ole välttämätön piirre.

Voi joskus vähän hengähtää
ja toisen luokse mennä.
Voi tehdä työtä tärkeintä:
tienata sydämellä.

Toivottavasti sinun kiireesi on jo helpottanut. Ja muistat välillä tienata sydämellä. 😀

Lemmikki, yksi lempikukistani (englaniksi forget-me-not l. älä unohda minua)

Haluaisin, että kirjoitat ensi kerraksi onnitteluvärssyn 80-vuotiaalle ihmiselle. Saat tulkita tämän niin kuin haluat – ja niinhän sinä tulkitsetkin.

Hyvää viikkoa! Muista levätä!

-Annastiina

Kirjeenvaihdolle kiitos!

”Tuntuu, kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 30.03.2020

Rakas ystävä,

Voi mummo sentään! Kiitos kirjeestäsi ja erityisesti elämänmakuisesta reseptistä. Nyt tämä kehitys kyllä tulee niin selkeästi esiin, kun kirjeestäsi suorastaan huokuu jonkinlainen vapautuminen ja rohkea heittäytyminen. Niinhän se tosiaan on, ettei kaiken aina tarvitse olla niin valmista tullakseen nähdyksi, luetuksi ja koetuksi. Itse asiassa päinvastoin, monesti keskeneräisen tai ei vielä valmiiksi julistetun altistaminen katseelle tekee juurikin hyvää tekstille. Eikä tekstiä aina tarvitse edes hioa loppuun asti ”valmiiksi”. Se, mikä itselle tarkoittaa valmista, tarkoittaa usein muille jo ihan tukkoon väritettyä. Samalla tavalla kuin maalauksen voi maalata tukkoon, myös tekstin voi kirjoittaa umpeen. Liian pitkälle jynssätystä ”valmiista” tekstistä ei sitten enää välitykään se raikas ajatus, josta kaikki sai alkunsa. Ainakin jotkut tekstit ovat parhaita juuri raakana pureskeltuna. SIlloin niissä on kaikki alkuperäiset vitamiinit tallella ja lukija joutuu käyttämään omia hampaitaan. Siinä kai ne hampaatkin sitten eniten vahvistuvat.

Minä itse jatkan täällä elämänhallinnallisia harjoituksiani ja yritän hieman höllätä tahtia. Enemmän pötköttelyä, vähemmän kiireessä juoksemista. Olin jo rohkea ja reipas ja otin asian töissäkin puheeksi. Ja sain tukea ja ymmärrystä osakseni, mikä jo itsessään helpotti oloa. Tuijottelu tyhjyyteen kun on viime aikoina alkanut taas olla enemmän sitä väsynyttä ja stressaantunutta tuijotusta, ei sitä ihanaa luovaa päänsisäistä tutkimusmatkailua. Kokemuksesta tiedän itsekin, minne se johtaa, jos stressi puristaa liian tiukasti sormensa pienen mieleni ympärille. Ja juuri nyt se tuntuu tukkivan luovuutta aika pahasti. Laitan sinulle kuvan työpöydästäni, joka kuvastaa aika hyvin myös mielentilaani. Tuntuu, että pään sisällä on sekamelska, eikä sellainen luova sotku.

Kaiken sen keskellä tämä kirjoittaminen on erittäin tarpeellinen henkireikä. Vaikkaen koekaan tällä hetkellä pystyväni oikein mihinkään huippuluokan luoviin purskahduksiin, niin tämä sentään pitää minut luovan tekemisen syrjässä kiinni. Ilman näitä kirjeitä olisin varmaan taas jo luovuttanut kirjoittamisen suhteen ja sysännyt sen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onnea on kirjekaveri ja vertaistuki. Onnea on myös itsetutkiskelu sekä ajatusten ja tunteiden ylös kirjaaminen. Lueskelin tällä viikolla vielä lisää mennyttä kirjeenvaihtoamme ja oli mielenkiintoista huomata, miten kirjeistä (varsinkin omistani) pystyy lukemaan näin jälkikäteenkin mielentilan ja hetken, jossa ne on kirjoitettu. Itse asiassa tuntuu kuin ensimmäisestä kirjeestä olisi kulunut jo tolkuttoman pitkä aika ja kuin olisin suorastaan eri ihminen nyt.

Kirjoittamiseen liittyvien haasteiden ja luovuuden ruokkimisen lisäksi tästä kirjeenvaihdosta on nyt siis tullut eräänlainen elämäni ensimmäinen päiväkirja. Olen kirjoittanut välillä aika henkilökohtaisista aiheista ja huomaan pureskelleeni aika usein kirjeissä omaa jaksamistani ja mielentilaani. Kiitos siis, kun olet kuunnellut ja peilannut noita ajatuksia myös omiin kokemuksiisi. Olen saanut ajatuksistasi hyvää perspektiiviä itsetutkiskeluuni. Olen aina ollut enemmän kallellaan dialogiin kuin yksinpuheluun päin.

Kirjeenvaihdon alussa taisin määritellä, että minulle hyvä tapa kirjoittamisen äärellle palaamiseen olisi kirjoittaa omasta itsestäni. Tässä sitä on sitten tullut kai tehtyä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta. Tähän kirjeeni loppuun purskautan vielä päässäni nyt pyörivät ajatukset eräänlaisena fiktion ja faktan sekoituksena.


Elämän virta

Työpöydälläni on läjä tavaraa, joka ei kuulu työpöydälleni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat tässä. Vessapaperirullan tyhjiä holkkeja rutistettuna sisäkkäin. Erään ystäväni autoni takapenkille unohtamat bokserit (pyykätyt). Kolmioksi taiteltu muovipussi. Rikkinäiset lasten aurinkolasit. Läjä vesiväripaperia. Vanhan matkalaukun kulmarauta. Palkintopysti, jota ei ole annettu minulle. Vilkkuva maksupääte, joka on tursottanut itsestään ulos ryttyyn rullaantunutta kuittipaperia. Lasten piirustuksia. Täyttämätön vauvakirja. Kultapossukerhon säästöpossu lapsuudestani. Dymo-täyttökasetti koneeseen, jota ei ole olemassa. Puupalikoita. Rikkinäinen puhelimen laturi. Purkillinen 5 sentin kolikoita ja toinen neuvostoaikaisia seteleitä. Eivät nämä tavarat kuulu minun työpöydälleni mutta siinä ne nyt ovat. Työpöytäni on kuin kaatopaikka tavaroille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa.

Päässäni on läjä asioita ja ajatuksia, jotka eivät kuulu päähäni. En jaksa heittää niitä pois mutta en käsitä miksi ne ovat siellä. Eivät nämä asiat kuulu minun päähäni mutta siellä ne nyt ovat. Ja ne ovat olleet siinä jo pitkään. Pääni on kuin kaatopaikka ajatuksille, joilla ei ole muutakaan paikkaa maailmassa. Ne ajatukset ovat kaikkea ylimääräistä paskaa, joka tukkii tien muilta ajatuksilta.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet uinut paskavedessä kakoen ja henkeäsi pidättäen niin kauan, että olet tottunut sen hajuun, makuun ja tuntumaan? Olet turtunut, etkä enää tajua, miksi sinua oksettaa koko ajan. Yökkimisestä on tullut elämäsi uusi normaali. Miten siitä pääsee eroon? Pitääkö yrittää puhdistaa vesi paskasta vai onko vain helpompi nousta itse pois vedestä ja etsiä puhtaampi joki uimiseen?

Mitä tämä vertauskuva oli tarkoittavinaan? Hitostako minä tiedän. Jos tietäisin, niin en varmaan kyselisi vastausta maailmankaikkeudelta.


Näihin sopivan häiriintyneen itsetutkiskelun tunnelmiin päätän kirjeeni tänään. Nyt menen nukkumaan uupumushumalaani pois. Heitän vielä ilmoille tehtävän, koska olen näemmä erikoistunut sekä tehtävien antamiseen että tehtävien tekemättä jättämiseen. Toivoisin, että kirjoitat kahden henkilön lyhyen dialogin, jonka aiheena on helpottuneisuus. Henkilöiden välillä tulee olla jonkinlainen status-ero.


– Jussi

Kirjoittamisen iloa

”Hauskaa voi olla, vaikka ei olisikaan täydellistä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 27.03.2020

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi.

Tuo kaukaisuuteen tuijottelu, mistä kirjoitit, kuulostaa todella tutulta minullekin. Rauhaa ja aikaa sellainen produktiivinen tuijottelu kyllä vaatii. Olen monesti tuijotellut myös väsyneenä ja stressaantuneena tyhjyyteen – mutta silloin päässä ei todellakaan liiku mitään kovin tuottavaa vaan siellä saattaa vaikkapa kaikua jonkun typerän biisin typerä kohta uudestaan ja uudestaan… tai sitten siellä ei liiku mitään. Tiedätkö sen tunteen, kun katsoo jotain mutta ei näe sitä. Ja yrittää ajatella jotain, mitä pitäisi ajatella mutta on niin väsynyt, ettei kykene siihen. Silloin sitä vain lilluu omassa pienessä sumuisessa kuplassaan tajuamatta, että sen ulkopuolellakin on jotain. Onneksi siitä pystyy tahdonvoimalla repäisemään itsensä pois silloin, kun on pakko. Ja onneksi nämä tällaiset sumukuplat ovat huomattavasti vähentyneet yhtä vauhtia stressitasojen kanssa… Olen kyllä superonnellinen, että muutin maalle! Toivoisin, että sinunkin kiireesi ja stressisi hellittäisi (edes vähän) ja että ehtisit silloin tällöin rauhassa tuijotella ja antaa aivojen tehdä taikojaan.

Hauskan tehtävän annoit taas; ruokaresepti, joka on tarina! Kun luin sen ensimmäisen kerran, minulta pääsi sellainen innostunut nauru ja toivoin pääseväni nopeasti tehtävän kimppuun. Juuri silloin en kuitenkaan voinut keskittyä siihen sen enempää, ja kun seuraavan kerran luin kirjeesi herätelläkseni ajatuksia, tehtävä tuntuikin todella vaikealta. Ajattelin sitä todella kirjaimellisesti, ja tuntui aivan mahdottomalta muodostaa reseptistä tarinaa. Jätin tehtävän sivuun, ja siihen läsähti vastenmielisen tehtävän leima (melkein yhtä vahva kuin tiskaamiseen). Kolmannen kerran palasin aiheeseen tänään pakon ajamana, koska kirjeen deadline oli jo lähellä. Ensimmäinen mieleen tuleva asia oli kliseinen lause ”Elämä on kuin resepti”. Tämä sanottiin päässäni vanhan naisihmisen narisevalla ja jokseenkin paasaavalla äänellä, ja siitä tämä sitten lähti. Piirsin sinulle myös mummun, jonka suusta tämä teksti on lähtöisin ja jonka äänellä voit tuon tehtävän lukea. Hän on kyllä ihan vilpitön puheissaan, eikä lainkaan paasaava (vaikka heilutteleekin kauhaa).

Tämän tehtävän kirjoittaminen oli hauskaa! Ja huomaan kyllä selkeän eron kirjeenvaihtomme alkuaikoihin juuri tässä kehtaamisessa. Tiukka kirjoituspipo on hieman hellittänyt otettaan! Ja ajatella, että uskallan lähettää sinulle piirustuksenikin, vaikka olen kyllä tietoinen sen puutteista. Ei tämä ole niin vakavaa. Hauskaa voi olla, vaikka ei olisikaan täydellistä! Niin kuin sanoit, lumipallo on tämän kirjeenvaihdon seurauksena lähtenyt liikkeelle…

Oma osansa pipon löystymisessä oli varmasti myös Kirjoittajaklubin Aivan paskojen kirjoitusten verkkokurssilla. Kun päämääränä on tuottaa mahdollisimman huonoa tekstiä, kynnys kirjoittamiseen madaltuu (kunhan on ensin päässyt eroon ajatuksesta, että ”en minä varmasti osaa kirjoittaa oikealla tavalla huonoa tekstiä”…) Yllätin itseni kurssin aikana muun muassa lähettämällä yhden tekstini muiden kurssilaisten nähtäväksi. Eikä siinä vielä kaikki! Sillä tämä kyseinen teksti sisälsi lyöntivirheitä, jotka tietoisesti jätin korjaamatta! Ne saivat tekstin näyttämään todella huonosti kirjoitetulta, ja olin siitä oikein ylpeä!

Nyt jatkan tutustumista pikkuhiljaa, omaan tahtiini Kirjoittajaklubin ja Miki Liukkosen Kirjoituskouluun (josta kerroin jo viime kirjeessä) ja keskityn sen tehtäviin aina, kun aikaa on. Tässä kurssissa onkin sitten vähän vakavampi lähestymiskulma, kun on tarkoitus tutkia itseään kirjoittajana, löytää rohkeutta olla oma itsensä ja uskaltaa kirjoittaa aidosti. Mielestäni tässä ollaan kirjoittamisen peruskysymysten äärellä.

Kevät on ottanut harppauksia eteenpäin täällä (Rovaniemeen verrattuna) etelässä. Olemme istuneet monena päivänä parhaan kaverini kanssa pitkiä aikoja leikkimökin rappusilla ja nauttineet auringon lämmöstä. Aslan on jopa ottanut pienet torkut ulkosalla, niin mukavan rentoa sen mielestä tämä kevätsäässä ulkoilu on. Olen jo pari viikkoa yrittänyt kirjoittaa sitä samaista laulua, mistä jo viimeksi kerroin mutta se ei vain löydä muotoaan! Nyt parina päivänä olen jättänyt koko biisin tietoisesti sivuun. Jospa pieni tauko tekisi hyvää ja seuraavan kerran, kun otan laulun taas työn alle, jotain ratkaisevaa naksahtaisi paikalleen…

Ulkotoimisto

En taida vieläkään antaa sinulle kirjoitustehtävää, sen verran kiireiseltä kuulostaa tuo elosi edelleen. Toivottavasti kuitenkin jaksat kirjoittaa kirjeen taas ensi maanantaina. Niitä on aina kivaa lukea. (Ja jos yhtäkkiä saat kauheasti lisäaikaa elämääsi ja haluat kirjoittaa tehtävän, niin onhan noissa menneissä kirjeissä pari juttua, tajunnanvirtatehtävä ja minuuttitarina, jotka voit kirjoitella pois…)

Pysy terveenä! Muista jättää aikaa myös perheelle ja levolle! Älä mene sumuiseen kuplaan (kuten minä stressiaikoinani), mene mieluummin nukkumaan.

Annastiina

Paluu rutiineihin

”Toivon, että minulla olisi paikka, jonne voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.03.2020 klo 00:47

Rakas ystävä,

Olen hukannut kirjoittamisen rutiinin viimeisten viikkojen aikana. Noh, olen hukannut suurinpiirtein kaikki mahdolliset rutiinit elämästäni, kun olen tehnyt teatteria ja töissä on jouduttu pistämään monet asiat ihan uusiksi. Tajusin sen, kun lueskelin tässä huvikseni alkuvuoden kirjeenvaihtoamme.

Tajusin, että olen hukannut kirjoittamisen riemun, jonka olin jo jossain vaiheessa tätä projektiamme tavoittanut. Nautinto on poissa, koska minulla ei ole aikaa. Ei ole aikaa olla ja harhailla jossain ajatusten ulapalla. Ei ole aikaa maata sohvalla ja miettiä, tuumailla ja tuijotella. Olen palannut perusongelmani äärelle: en hallitse aikaa. Olen työnarkomaani ja itseni rankaisija, joka nauttii (sairaalla tavalla) myös kunnon yliannostuksista raatamista. Tiedän kyllä, että saan parhaimmillaan kirjoittamisesta yhtä hyvät kiksit, mutta koska en ole käyttänyt tätä kamaa ihan niin paljon, kunnon tripille on vaikeampi päästä.

Parhaissa kirjoitusfiiliksissä olen ollut tänä keväänä työreissuilla jossain toisessa kaupungissa. Olen päässyt irti arjesta ja iltaisin olen pystynyt antautumaan hetkeksi vain kirjoittamiselle. Tavallaan toivoisin, että minulla olisi sellainen Aleksis Kiven kuolinmökki, jonne voisin paeta pahaa maailmaa, arkea ja etätyöpisteitä. Se olisi sellainen paikka, johon voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa. Siellä voisi uppoutua fantasioimaan ja haaveilemaan, kirjoittamaan ylös mielikuvitusseikkailuja ja kuuntelemaan hiljaisuutta ja ajatusten kohinaa.

Huomaan välillä kaipaavani yksinäisyyttä, nautintoa jota niin harvoin nykyisessä elämäntilanteessani on tarjolla. Perheellisen erakon ja sosiaalisuutta vaativaa työtä tekevän introvertin pitäisi osata määritellä itselleen enemmän aikaa yksin olemiselle. Liika stressi ei tee myöskään hyvää luovuudelle.

Minulla on aina ollut tapana tuijotella tyhjyyteen. Pysähdyn paikoilleni, kiinnitän katseeni johonkin pisteeseen enemmän tai vähemmän kaukaisuudessa ja jään tuijottamaan sitä. Joskus saatan tuijottaa samaa pistettä ties kuinka pitkään näkemättä sitä kuitenkaan ollenkaan. Silmät pysyvät auki, mutta ne eivät näe mitään. Se on nautinnollinen tila, jossa olen vähän kuin valveunessa, ja ajatukset harhailevat välillä mitä erikoisemmille poluille. Samaan aikaan hallitusti ja hallitsemattomasti. Tuumailen jotain ja aivot alkavat tuottaa unikuvien kaltaisia mielikuvia päähäni, pystyn ohjailemaan ajatusta ja toisaalta seuraamaan eteen aukeavia polkuja. Se on sellainen hyvin luova tila mutta siihen pääseminen vaatii aikaa ja rentoutta. Yritän järjestää molempia elämääni.

Tässä mä feikkaan sitä luovaa tuijotusta keittiössä

Kaiken tämän keskellä saan vielä kuulla, että sinä olet pettänyt minua. Olet ryökäle mennyt kirjoittamaan joidenkin toisten ihmisten kanssa! Ja vielä kirjoittamiskurssille. Olen julmistunut! No en sentään, oikeastaan päinvastoin. Kuulostaa todella hyvältä sekä tätisi kanssa kulkema lauluntekemisen sarka että paskojen kirjoitusten verkkokurssi.

On minusta erinomaisen hyvä merkki, että olet alkanut pallotella tekstejäsi myös muiden ihmisten kanssa. Aikaisempia kirjeitäsi muistellen uskallan jopa väittää, että tässä suhteessa on tapahtunut aika iso kehitys projektimme alkuhetkiin verrattuna. Todistaahan tämä myös sitä, että kun alkaa kirjoittamaan jotain, vaikka vain kirjeitä kirjoittamisesta, niin asioita alkaa kyllä tapahtua. Lumipallo alkaa pyöriä ja kasvaa.

Haluaisinkin kuulla vielä lisää kurssikokemuksistasi Kirjoittajaklubissa. Aivan paskojen kirjoitusten kurssi kuulostaa nimittäin joltain mikä sopii ihan täydellisesti omaan elämänfilosofiaani. Tulee mieleen eräs improharjoitus, jossa pyritään tekemään niin huono ja tylsä kohtaus, ettei ketään naurata. Harjoituksen tarkoituksena on tietysti tajuta, että kun lakkaa yrittämästä, rentoutuu ja luovuus pääsee todella valloilleen. Liika yrittäminen tuppaa johtamaan puskemiseen ja pakottamiseen, itsensä arvosteluun ja ideoiden tyrmäämiseen. Siksipä iloinen epäonnistuminen tai aivan paskojen kirjoitusten kirjoittaminen on niin vapauttavaa. Yliminä antaa tilaa vaistoille ja alitajunnalle. Minkälaisia tekstejä tulit kirjoittaneeksi kurssilla? Yllätitkö itsesi?

Ah, olipa mukava kirjoittaa taas kirje. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle ominaisin ilmaisun muoto. Kirjoittaessa pystyn käymään dialogia itseni kanssa ja nämä kirjeet ovat kyllä ihanasti pakottaneet minut tutkimaan itseäni entistäkin tarkemmin. Kuka minä olen? Millaisista asioista minä pidän ja mitkä asiat tekevät minulle hyvää? Minkälaisia asioita minun tulee etsiä elämääni? Ja pitäisikö jotain painolastia heittää pois ajatusten selkärepusta? Pikkuhiljaa alan löytää myös vastauksia.

Lopuksi annan vielä pikku tehtäväksi kirjoittaa ruokareseptin, joka on tarina. Saat tulkita tehtävänantoa itsellesi sopivalla tavalla. Jään odottamaan taas kirjettäsi.

– Jussi