Sakkopaikalla

”Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 22.09.2020 klo. 00:39

Rakas ystävä,

Selailin tässä vähän mennyttä kirjeenvaihtoa ja kelailin mielessäni kaikkia niitä tekstejä, joita on kirjoiteltu matkan varrella. Ihan ensimmäisenä itselle tuli sinun kirjoituksistasi mieleen se keskeneräinen runo, jonka lähetit. Se tuntui jotenkin tärkeältä merkkipaalulta. Jo silloin tuntui siltä, että tällä kirjekaveruudella oli jokin tarkoitus, joka oli osittain jo siinä hetkessä täyttynyt.


Toinen mieleen noussut kuva oli se pyöveli-piirros, jota en onnistunut nyt löytämään (näitä kirjeitä on lähetetty niin paljon!!!). Muistan myös sen runon tai laulun, jonka kirjoitit nuoruuden tai lapsuuden Annastiinalle. Se jotenkin kosketti. Pysäyttävä oli myös se ihmissuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa käsittelevä teksti. Eikä nyt unohdeta niitä legendaarisia räppi-lyriikoitakaan.

Olen kyllä ylpeä meistä ja siitä, miten säntillisesti ja sinnikkäästi olemme onnistuneet pitämään rutiinista kiinni (paria poikkeusta lukuunottamatta kai). Siitäkin huolimatta, että monessa kohtaa meillä näyttäisi olleen varsin kova kiire jonnekin.

Minä toivoisin, että tulevaisuudessa minulla ei olisi kiire juuri minnekään. Jos sitä jotenkin oppisi elämään niin ja järjestämään työt ja asiat sillä tavalla, että ei tarvitsisi tuntea sitä kiireen viiltoa niskassaan.

Kiire on niin kauhean ahdistavaa. Mulla on hyvin usein sellainen tunne, että mun autoni on pysäköitynä kiekkopaikalle ja aika on juuri kulumassa umpeen. Vaikka mulla ei edes olisi autoa. Tai vaikka auto olisi parkkeerattuna kotipihassa ja minä istun keskellä yötä kotisohvalla. Se on sellainen salamannopea väristys, joka menee pitkin selkänikamia, huips vain, ja nanosekunnin mittainen paniikki siitä, että pysäköinnin valvoja vaanii jo jossain sakkolappunsa kanssa. Sellaisesta syyllisyyden tunteesta olisi mukava päästä myös eroon.

Kiire on tietysti myös ihan todellista. Ruuhkavuodet ja niin edelleen. On liikaa töitä, liikaa tekemistä suhteessa resursseihin ja voimavaroihin. Ei ehdi tekemään kaikkea mihin luulee pystyvänsä. Vanhenee ja väsyy, mutta luulee pystyvänsä yhä nuoruuden urotekoihin.

Kiire on myös tarttuvaa. Jos kaverilla vieressä on kiire, niin en kai minä voi jäädä tähän laiskottelemaan. Kyllä sitä aina jostain kiireen itselleen keksii. Kunnes sitten lopulta ei olekaan enää kiire mihinkään.

No joo, se siitä kiireestä. Sytytän pari kynttilää, koska nehän rauhoittavat. Tulitikkurasian kannessa on Kekkosen rintakuva. Muisto menneiltä vuosilta. Kynttilöiden alustana olevan tarjottimen ostin Minimanista, koska henkilökunta oli niin mukavaa ja kerrankin jonkin asian ostamisesta tuli hyvä mieli. Sytytetty ja sammunut tulitikku tuoksuu hyvältä. Se on varmaan parasta kynttilöiden polttamisessa.


Sitten vielä se tehtävä. Tällä kertaa en kirjoittanut sitä ensin, vaan kaikki tämä edellä oleva piti pullauttaa ulos ennen sitä.


LUKU 18: OLEN SUOMALAINEN

Minä en juo kahvia. En ole koskaan juonut. Inhoan kahvia, koska se maistuu pahalta. Osaan silti keittää kahvia ja minulla on aina kaapissa kahvipaketti, mutta koskaan en ole varma siitä milloin se on avattu, ovatko aromit jo kokonaan haihtuneet tai onko kahvi muuten vain pilalla. Kahvipannua minulla ei ole, eikä kahvinkeitintä, luojan kiitos, mutta mummoni on ostanut minulle sellaisen muovisen tislaimen, johon saa suodatinpussin ja kahvia pystyy tiputtelemaan kupillisen kerrallaan. Hän osti sen, jotta pystyi keittämään itselleen kahvia vieraillessaan minun luonani silloin, kun olin muuttanut elämäni ensimmäiseen omaan asuntoon.

Lapsena yritin maistella kahvia, kun aikuiset sitä joivat. Mikähän minussa oli vikana, kun en oppinut siitä tykkäämään? Kaikki edellytykset olivat ja opettajia ympärillä vaikka kuinka paljon, mutta tällainen teenlipittäjä sivari minusta silti kasvoi. Englannissa ne juovat teetä päivät pitkät, mutta Suomessa on eri kulttuuri. Täällä juodaan kahvia, eikä sellaista ihmistä oikein voi pitää luotettavana, joka ei sitä juo. Joudun melkein päivittäin kieltäytymään siitä sosiaalisesta leikistä, joka kahvinjuonnin ympärille on rakentunut. ”En minä kahvia juo, mutta jos teetä on niin saattaisin kupillisen ottaa.” Ei ole sama klangi siinä ja heti on kaikki vähän pilalla. Vitun tee. Opettelen huomenna juomaan kahvia.

Valehtelin, kun sanoin, että minulla ei ole kahvipannua. On minulla, takanreunuksella suuri isoisoäitini perintökalleutena suvussa kulkenut kuparinen kahvipannu. Mutta ei siinä voi kahvia vieraille hienolla induktioliedellä keittää. Pitäisi olla puuhella ja paljon vieraita. Mutta ei minulla koskaan käy paljon vieraita. Pelkään ihmisiä, enkä ole oppinut pitämään heistä, niin kuin en kahvistakaan. Yhdelle satunnaiselle vieraalle on turha keittää kuparipannullista. Riittää, kun tislaa suodatinpussilla suoraan kuppiin.

Tuijotan takan päällä kököttävää kuparipannua. Yhtäkkiä se symboloi minulle omaa ulkopuolisuuttani peräti kahdella tavalla. Se näyttää siltä kuin osoittaisi mieltään pitäen mykkäkoulua, vaikka eihän kahvipannu osaa edes puhua. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole suostunut sopeutumaan osaksi suomalaista kulttuuria ja aloittanut systemaattista vatsahaavan kehittämistä 12-vuotiaana. Kahvin lisäksi olen kieltäytynyt myös tupakasta, viinasta, aseista ja kovista huumeista. Voiko tällainen ihminen olla isänmaallinen? Tunnen syyllisyyttä myös siitä, että en ole ollut yhtä vieraanvarainen kuin isoisoäitini, vaikka en oikeastaan edes koskaan tuntenut häntä, enkä tiedä kuinka vieraanvarainen hän oli. Kuvittelen vain mielessäni ne lukemattomat hetket, kun tuolla pannulla on keitetty kahvit kaikille kyläläisille, vaikka todellisuudessa isoisoäiti perheineen on asunut varsin kaukana muista kyläläisistä ja he elelivät vähän erillään muista ihmisistä. Luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Se tieto ei silti estä minua tuntemasta syyllisyyttä.

Otan kuparipannun alas takanreunukselta. Täytän sen vedellä ja laitan liedelle, mutta eihän se vittu kuumene. Googlaan ”kuparipannu induktioliesi” ja löydän iltapäivälehden artikkelin, jossa kerrotaan Ylen uutisoineen siitä, että tinakauha ei välttämättä kuulu induktioliedellä toimiviin astioihin. Minulle selviää myös se, että kupari ei induktioliedellä kuumene, koska induktiolieden toiminta perustuu magnetismiin. Tiesin tämän, mutta silti minun oli pakko kokeilla. Paska pannu. Nykyajassa se on vain muisto ajoista, joihin minulla itselläni ei ole mitään kosketuspintaa. Säilytän pannua takanreunuksella, koska muistan sen olleen äidilleni tärkeä ja koska voin osoittaa vierailleni (silloin harvoin kun heitä luonani käy), miten juureva olenkaan. Todellisuudessa kannan mukanani toisten ihmisten muistoja, säilytän esinettä, jolla ei ole mitään käyttötarkoitusta, eikä oikein muutakaan arvoa minulle. Se ei ole edes kauniin näköinen.

Alan itkeä, koska yhtäkkiä tunnen itseni yhtä valheelliseksi kuin tuo muistoesine, joka ei lämpene edes liedellä. En ole aamulla ottanut mielialalääkkeitä, joita psykiatri ei minulle määrännyt, koska ajattelin, että en minä niitä varmaan tarvitse. Nyt seison pelkässä kylpytakissa keittiössä itkemässä sitä, miten tyhjä ja kylmä kahvipannuni onkaan, tajuamatta edes siinä hetkessä, ettei vika ole kahvipannussa, vaan minussa itsessäni. Siinä miten olen vuosikausia yrittänyt lämmittää itseäni elämän induktioliedellä tajuamatta, että eihän se vittu lämmitä yhtään. Ajatuksissani en ole masentunut, minua saattaa välillä vain itkettää ja heikottaa tällaisissa tilanteissa.

Nappaan kuparipannun hellalta ja heitän sen näyttävästi huoneistoni läpi siivittäen sen lentoa jollain terävällä kirosanalla. Sen verran suomalainen minäkin sentään olen. Pannu kolahtaa makuuhuoneen seinään ja kuulen miten vesi roiskahtaa pitkin tapettia ja pannun kansi pyörähtää lattialle. En välitä, se on vain tapettia, ja silmäni ovat sumeina kyynelistä, sydän hakkaa ja tunnen oloni pieneksi ja paskaksi. Otan keittiön kaapista viinapullon, jonka olen hankkinut juuri tällaisia hetkiä varten. Korkkaan pullon ja juon siitä pitkän kulauksen. Ensimmäistä kertaa elämässäni sitten konfirmaatiomessun tunnen vahvan alkoholin polttavan nieluani ja valuvan sisääni samalla lämmittäen ja vahvistaen, samalla heikentäen minua. Annan suomalaisen kulttuurin valua sisääni kaikessa jakomielisyydessään.

Tästä innostuneena täräytän päälle stereoni, joihin olen upottanut tuhansia euroja. Laitan Kari Tapion soimaan. Italialainen iskelmä on muuttunut suomalaisuuden uskontunnustukseksi ja minä laulan mukana. Avaan vaatekaappini ja tyhjennän sen sisällön lattialle. Minulla on vain paskoja vaatteita. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu. Olen kaikki nämä vuodet esittänyt jotain toista henkilöä. Olen pukeutunut vaatteisiin, joita olen luullut haluavani käyttää. Nyt en enää löydäkään mitään sopivaa päälle pantavaa. Olenko hukannut itseni vai päinvastoin löytänyt itseni? Kummassakaan tapauksessa mikään näistä vaatteista ei enää sovi tilanteeseen, eikä tee oikeutta sen juhlavuudelle. Kiedon isäni vanhan Aku Ankka -kravatin ironisesti kaulaani. Naapuri hakkaa seinään ja vastaan hänelle hakemalla vasaran siivouskomerosta ja hakkaamalla takaisin. Miestä ei saa häiritä, kun hän on kerrankin päättänyt näyttää tunteensa.

Jalat alkavat pettää, mutta könyän innoissani kylpyhuoneeseen. Laitan veden valumaan kylpyammeeseen ja suunnittelen hukuttautuvani. Mutta ennen itseni murhaamista päätän murhata sen kuparipannun. Kompuroin makuuhuoneeseen. Kaadun sänkyyn ja kaikki pimenee.

Aamulla herätessäni näen ensimmäiseksi tyynylläni olevan kahvipannun. Nousen istumaan ja toivon, että näkisin yhä unta. Lattiaa peittää puolen metrin vesikerros ja koko vaatekaappini sisältö.

Sinä saat tehtäväksesi kirjoittaa arkisen elämäkerran. Nappaa kasa omia vaatteitasi ja kerro jokin yksittäinen hetki tai kokemus, jonka kukin vaatekappale on nähnyt sinun mukanasi kulkiessaan. Miten vaatekappale kohtasi sinut? Missä elämänvaiheissa- tai muutoksissa vaate on ollut mukana? Tarinan ei tarvitse olla totta. Tyyli ja muoto on vapaa.

Odotan kirjettäsi. Koeta olla kiireetön. Koetan itsekin.

– Jussi

Runonlaulajien virrassa

”Miksi veden täytyy aina valua alaspäin, miksei vesi muka saisi nousta kohti taivaita ja etsiä huippua ja lakea?”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.05.2020 klo. 01:17

Rakas ystävä,


Otin neuvostasi vaarin ja nappasin kiinni vapaasta hetkestä, jonka huomasin. Tajusin, että tilaisuuteni kirjoittaa sinulle kirje on koittanut juuri nyt. Sunnuntaina. Ei huomenna, kuten olemme sopineet vaan nyt, kun hetki on juuri sopiva.

Aurinko hehkuu taivaanrannassa. En osaa sanoa laskeeko se vielä vai nouseeko se jo. On keskiyö. Katsoin pitkästä aikaa elokuvan ystävien seurassa. Huomaan kaipaavani teatteria, taidetta ja elokuvia elämääni. Katsoin eilen itsekseni Kimmo Hirvenmäen upean ”Miljoona hyvää syytä” -monologin striimattuna kotisohvalta. Se muistutti minua siitä mikä arvo teatterilla on minun elämäni sanoittajana ja selkeyttäjänä. Miten arvokasta onkaan se, että joku jäsentää maailmaa omasta näkökulmastaan ja auttaa minua löytämään uusia näkökulmia omaan elämääni, uusia sanoja kertomaan jotain minusta ja meistä kaikista.

Näinä aikoina huomaan, että sinä olet saanut aika paljon toimittaa tuota tehtävää myös. Sinun kirjeesi ovat olleet tänä keväänä se elämän ja ihmisyyden peili, johon olen voinut tuijottaa ja pohtia, että tuoltako minä näytän, tuolla tavallakin voi ajatella ja ajatellaan, minä en olekaan yksin ajatusteni kassa tai, että joku ajatteleekin tätä yhtä asiaan ihan toisella tavalla kuin minä. Minä en olekaan se maailmankaikkeuden normaali mutta samalla olen kuitenkin ihan normaali, tavallinen. Näinä aikoina tällaisia asioita oppii arvostamaan enemmän kuin koskaan.

Vähän samasta teemasta minussa herätti ajatuksia tällä viikolla myös taiteilija ja koomikko Timo Koivusalo, jonka vanhaa Miten minusta tuli minä -haastattelua kuulin ihan sattumalta pätkän radiossa. Koivusalo nosti siinä tavallaan ihan itsestäänselvyyden, mutta minusta jotenkin unohdetun sellaisen esiin: Me suomalaiset olemme runonlaulajien perillisiä.

Minusta monesti tuntuu siltä, että meitä suomalaisia määritellään johonkin lokeroon, jossa ollaan jurottavia juntteja, jotka eivät osaa tai ainakaan halua laulaa tai piirtää tai mitenkään ilmaista itseämme. Että me kansakuntana olemme jotenkin äänettömiä, sanattomia, perinnöttömiä, historiattomia.

Mutta eihän näistä mikään pidä oikeasti paikkaansa. Meillähän on todella pitkä ja todella hieno historia ja perintö runoudessa, laulussa, tarinoissa, joka ulottuu vähintään tuhansien vuosien taakse. Ja se perintö näkyy edelleen, koska vaikka iso osa ihmisistä alistuukin tuon aiemmin mainitsemani määritelmän alle ja valtaan, niin kuitenkin tuntuu siltä, että sieltä jurouden roolisuoritusten lomasta puskee ihan koko ajan pintaan sellaisia luovuuden pierukuplia. Kansa laulaa karaokea ja kertoo tarinoita, tanssii ja ilakoi, veistää, piirtää, maalaa ja veistää maisemaa.

Sellaista tarinaa pitäisi kertoa paljon enemmän toinen toisillemme; että suomalaiset ovat todella luovia ja meillä suomalaisilla on todella pitkät perinteet laululle ja tarinankerronnalle. Suosittelen muuten katsomaan myös Madventures Suomi -tv-sarjan hienoen ”Runonlaulajien heimo” -jakson, jossa näihin asioihin pureudutaan myös.

Erityinen kiitos sinulle kirjoittamastasi kahden elämän keskustelusta. Toteutuksesi antamaani tehtävään oli jotain juuri sellaista, kuin toivoinkin. Pääsit ilmeisesti yli tirkistelyn pelosta. Ainakin yllätit minut jälleen, ja herkistit. On myös aika jännittävää, miten tekstistä huokui minulle jokin tosi voimakas tunne ja yhteys näiden elämien välillä, vaikkei mitään taustaa paljastettukaan. Jotenkin tuntui, että tarinan kaikkein kauneimmat asiat olivat jossain siellä rivien ja sanojen välissä. Oli myös kaunista, että laitoit kaksi elämää keskustelmaan keskenään, ei vain kaksi ihmistä. Ah, kiitos.

Kiitos myös minulle antamastasi tehtävästä. Tämä oli helpompi kuin edellinen ja tavallaan se ehkä johdatti minut nyt toisen ehdotuksesi mukaisesti Ounasjoen rannalle. En kylläkään fyysisesti käynyt siellä (muutenkin Kemijoen puoli on ollut itselleni aina läheisempi täällä) juuri nyt mutta henkisesti lähdin seikkailemaan sinne veden ja luonnon äärelle.

Teemana vesi sattuu myös olemaan aika ajankohtainen täällä, kun lämpötila on noussut niin korkeaksi ja ilma niin kesäiseksi, että suurtulvan riski on noussut erittäin korkeaksi. Joki näyttää vähän mahtiaan ja lähdin sitä nyt sitten purkamaan omalla tavallani tarinaksi tähän:


VESI

Vesi nousee pirtin rappusille. Se ottaa askelen kerrallaan ja nousee portaat ylös. Pikkuhiljaa vesi hiipii tupaan ja tervehtii niin kissaa, kuin talon isäntääkin tuvan puolella. Kellarissa vesi viihtyy parhaiten, koska sinne sen on helpointa kiikkua sisään. Kevättulva on tullut tervehtimään jokivarren asukkaita. Ei vesi mitään pahaa tarkoita, eikä vesi mahda sille mitään, että lunta on tullut niin paljon ja että lumi sulaa niin nopeasti, ettei vesi mahdu enää uomiinsa joessa. Joka kevät vesi riemastuu ja hyppää korkeutta. Se kokeilee rajojaan ja rikkoo niitä, vesi haluaa seikkailla ja nousta ylemmäs kuin vaarat ja tunturit. Miksi veden täytyy aina valua alaspäin, miksei vesi muka saisi nousta kohti taivaita ja etsiä huippua ja lakea? Vesikin haluaa tuntea tuulen kasvoillaan ja kuulla haukan kiljaisun ihan korvansa juuressa. Sorsat, silkkiuikut ja jopa joutsenet kun alkavat ennen pitkää toistaa itseään. Sitä paitsi, vain kerran sadassa vuodessa vesi riemastuu niin, että se nousee korkeammalle kuin sataan kevääseen ennen sitä. Vain kerran sadassa vuodessa! Ja siitä nyt sitten suututaan. Naapuripirtissä isäntä jo kiroaa ja huutaa, kun vesi on noussut sinnekin. Parketti menee pilalle, perustukset sortuvat, talo menettää arvonsa. Mutta vesihän vain halusi hörpätä kupillisen kahvia tai katsella lauantai-illan viihdeohjelmaa yhdessä toisten kanssa. Kelluttaa perunoita kellarista keittokomeroon. Mutta ei, kukaan ei ymmärrä vettä. Ei saa vesi sympatiaa. Mutta siitä vesi on onnellinen, että kerrankin siitä puhutaan. Ei ole ketään, jolla jäisi huomaamatta vesirajan nousu. Ei yhtäkään lehteä, joka ei nyt kirjoittaisi vedestä. Yhtäkkiä vettä ei voidakaan enää vain hillitä ja hallita, käyttää ja kahlita. Mitäs patositte minun virtaani. Mitäs rakensitte talojanne minun mailleni. Minä virtasin täällä ennen teitä ja minä se vain olen aina tulvinut, kun siltä on tuntunut. Ei se naapurin isäntäkään pysty omaa tulvaansa pidättämään, jos vatsalaukku sen isomman aallon lähettää suolistosta suihkuamaan. Ei riitä isännällä patoallas siinä kohti. Annetaan veden siis virrata ja nousta. Niin, kyllähän me annetaan, kun ei me sille mitään mahdetakaan. Voimaton on ihminen veden viedessä talot, tuvat ja laiturit mennessään. Mutta onko vesi paha? Ei ole. Vesi on eloton ja tunteeton. Vesi vain virtaa, nousee ja laskee.


Minusta on jotenkin jännää, kun luonto tuolla lailla näyttää mahtiaan. Sitä on niin tottunut siihen ajatukseen, että ihminen pystyy nykyään hallitsemaan ihan kaikkea. Meillä on valtavan suuri kontrolli kaikkeen ympärillämme olevaan, eikä esimerkiksi minun tarvitse käytännössä koskaan pelätä mitään ympärilläni olevaa. Ei petoeläimiä, ei kovaa pakkasta, ei sadetta tai polttavaa aurinkoa. Kaikkeen on olemassa ratkaisut ja keinot, suojavälineet ja vempeleet. Mutta sitten kuitenkin on olemassa tuollaisia asioita, kuten suurtulva tai joku virus, joille ihminen ei voikaan oikeastaan yhtään mitään. Yhtäkkiä ollaankin ihan polvillaan luonnon edessä. Me emme olekaan jumalia, vaan kuolevaisia luonnon armoilla.

Noh, terveisiä nyt sinne kirjosiepoille ja onnea uusiin koteihin.

Tehtäväksi saat kirjoittaa jonkinlaisen pienoispamfletin, vähän kärkevästikin kirjoitetun tekstin, jonka aiheena on ”Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!”. Saatat tunnistaa tuon aiheen jostain. Saat olla myös luova ja vapaamielinen tehtävää tehdessäsi eli pamfletti voi tässä tapauksessa olla vaikka tarinakin, mutta kärkevyys saisi olla siinä kuitenkin läsnä. Heitetään vielä lisähaasteena, että teksti saa olla korkeintaan 10 virkkeen mittainen. Muista, että kaikki säännöt on tehty rikottaviksi.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi!


– Jussi