(Epä)täydellisyyttä etsimässä

”Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.04.2020 klo. 23:12

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja aivan uskomattoman hienosta dialogista! Se kutkutteli kaikessa makaaberiudessaan minun lukunystyröitäni erinomaisen hyvin. Juuri tuontyyppisiä oivalluksia maailmaan pitää päästääkin. Se oli ehkä ajatelmaluonnos sinulle mutta lukijalle se oli mitä monimerkityksellisin pikku vuoropuhelu. Ajatteleeko kukaan pyövelin helpotusta, kun tämä on saanut ikävät velvollisuutensa suoritettua? Ja miten helpottuneita ovatkaan ne, joiden pää on leikattu irti. Ah, niin herkullista, synkkää ja hilpeää.

Tuo teksti kuvituksineen ynnä kirjeesi saivat minut pohtimaan paljon keskeneräisyyttä, sen sietämistä ja ennen kaikkea valintoja. Keskeneräisyys on minusta kaunista ja taide pitäisi minusta useammin uskaltaa jättää vähän keskeneräiseksi. Juuri epätäydellisyys kun tekee teoksesta täydellisen. Pikkuinen särö muuten tasaisen kiiltävän posliiniastian reunassa tekee siitä ainutlaatuisen. Massatuotettua täydellisyyttä suoltavat suuret tehtaat, joilla ei ole tarvetta sanoa mitään. Pikkuisen epätäydellisen tai rikkonaisen tarinan synnyttää kuitenkin vain elämä ja elävä ihminen.

Epätäydellisyys vaatii rohkeutta. Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”. Täytyy uskaltaa valita epätäydellisyys. Itse huomaan, että pelkoa ja muita negatiivisia tunteita kirjoittamisessa herättävät useimmiten juuri valinnat. Pitää valita aihe, pitää valita tyyli, pitää valita päähenkilö, näkökulma, ensimmäinen lause… Kaikki ovat aika hurjia valintoja, jotka johtavat aina johonkin suuntaan. Valinnasta riippuu täysin, mihin suuntaan tarina ja teksti lähtevät, ja siksi valinnat kai tuntuvat välillä todella pelottavilta.

Mulla on vessassa epätäydellinen valo, kun lamppu on palanut. Olen opetellut elämään epätäydellisyyden kanssa, kun en ole jaksanut käydä ostamassa uutta loisteputkea.

Juuri valinnan takia jumiuduin ihan täydellisesti Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeiden ennakkotehtävässä. En lähettänyt ennakkotehtäviä, ja siihen oli toki muitakin syitä tässä tänä keväänä mutta yksi tärkeimmistä syistä oli kyllä näin jälkikäteen ajateltuna tuo valinnan vaikeus. Tehtävänantona isotöisimmässä tehtävässä oli kirjoittaa neljän sivun mittainen kohtaus, jonka aihe on ”pyöräretki”. Jumiuduin ihan täysin. Mikä helvetin pyöräretki? Kenen pyöräretki? Miksi juuri pyöräretki? Mitä pyöräretkellä tapahtuu? En minä käy koskaan pyöräretkillä! Mitä ihmettä ne haluavat minun kirjoittavan pyöräretkestä? Minkälaisen muutoksen ihminen voi kokea jonkun ihmeen pyöräretken aikana? En löytänyt pyöräretkeen tarttumapintaa ja tehtävästä tuli päässäni pikemminkin salapoliisitehtävä, jossa yritin alitajuisesti arvailla, että minkäköhänlaisen kohtauksen ne nyt haluaisivat minun kirjoittavan. Minkälainen olisi niiden viisaiden professoreiden mielestä hyvä elokuvakohtaus pyöräretkestä?

Nuoruuden traumat puskivat pintaan ja muistin hyvin ne tuskaisen luovat hetket, kun parikymppisenä intohimoisena elokuvaharrastajana tein elämäni ensimmäisiä pääsykoetehtäviä juuri tuohon samaan kouluun. Olin ehdoton ja intohimoinen unelmoidessani elämästä elokuvaohjaajana. En koskaan päässyt sisään kouluun mutta niissä pääsykokeissa opin jotain tärkeää. Opin, etteivät unelmat aina ole sitä, miltä niiden luulee näyttävän. Pääsykokeissa nimittäin tajusin, etten halunnut siihen kouluun opiskelemaan vaan halusin tehdä jotain ihan muuta elämässäni. Niinpä luovuin siitä unelmasta silloin ja seurasin toista unelmaani teatterimaailmaan. Opin kai tekemään valinnan elämässäni.

Vuosien varrella olen myös oppinut, että olen hyvä tekemään valintoja. Minulla on näkemystä ja kyky esimerkiksi kirjoittaa omanlaisiani näkökulmia auki. Olen myös opetellut olemaan rohkea valinnoissa. Siinä on vielä oppimista – mutta niin kai meillä kaikilla on.
Tällä kertaa valitsin myös toteuttaa antamasi tehtävän. Kirjoitin pienen tarinan, jonka aiheena on toiveen täyttyminen. En tiedä, täyttääkö se aivan tarinan mittasuhteet mutta valitsin nyt tällaisen tyylin ja hyväksyin sen epätäydellisyyden.

Toiveen täyttyminen

Rakas päiväkirja, Eeva tässä taas moi. Minä toivon, että elämäni olisi täydellistä. Pim, toteuta toiveeni! Seis! Älä sittenkään vielä! Millaista se täydellinen elämä muka olisi? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi uusi auto ja kengät, jotka eivät vuoda? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi monta hyvää ystävää ja uusi sametinmusta mahonkivartinen sateenvarjo? Olisiko elämä täydellistä, jos olisinkin jokin villieläin enkä ihminen ollenkaan? Mutta minähän olen jo tohtori, professori, elämänviisas automekaanikko, joka parantaa moottorin yskän. Olen ylikoulutettu kaupan kassa, joka haluaisi perheen, muttei stressiä. Olen lentokieltoon joutunut reppureissaaja jumissa ulkosaaristossa. Vaihdan identiteettiä kuin sukkia mutta yksi on varmaa, en ole koskaan tyytyväinen elämääni. Toiveeni eivät toteudu. En saa koskaan lotossa seitsemää oikein enkä 39 miljoonaa eurojackpotissa. Elämästäni puuttuu suuri rakkaus ja ulkona syöminen. En oikein tiedä, kuka ja mitä haluaisin olla. En tiedä, millainen elämä olisi täydellistä. Ja eihän kukaan voi täyttää minun toivettani, jos en itsekään tiedä, mitä oikeastaan toivon.

Mistä saisi tietää minkälainen elämä olisi minulle täydellinen? Kertoisiko joku toinen sen, jos saisi riittävän pitkään katsoa ja kuunnella minua? Pysäyttäisikö hän minut ja osoittaisi sormella täydellisyyttä, jos hän oppisi tuntemaan minut ja eläisi rinnallani 60 vuotta? Osaisiko hän kertoa minulle täydellisen elämän salaisuuden? Pystyykö ulkopuolinen antamaan sisäisen rauhan? Onko onneni riippuvainen toisesta takojasta vai olenko oman onneni seppä?

Ei tässä seppiä tarvita vaan pikemminkin joku tuomari, joka voi puhaltaa pilliin tai ottaa valokuvan, kun täydellisen elämän punainen merkkivalo syttyy. Aina, kun saavutan jotain täydellistä, se ei enää muka olekaan täydellistä vaan ihan tavallista ja harmaata. Unelma ei enää kelpaa minulle, kun siitä tulee totta. Joskus en edes huomaa jonkin unelmani täyttyneen. Ja joskus huomaan toivovani jotain sellaista, jonka olen jo saanut mutta en vain ole tajunnut jo saaneeni sen. Unelmoin tekeväni suuria tekoja huomaamatta jo tehtyjen tekojeni todellista arvoa.

Voiko siis olla, että elämäni onkin jo täydellistä mutta en vain ole huomannut sitä? Ei. Kyllähän täydellisen elämän nyt sentään jostain tunnistaa. Vai onko täydellisyys sittenkin kuin avaruus? Se vain laajenee laajenemistaan tulematta koskaan valmiiksi. Paitsi sitten, kun se lopulta räjähtää tai katoaa kokonaan. Pam!

Rakas päiväkirja, vaihdan sittenkin toiveeni. Toivon, että elämäni olisi epätäydellistä mutta pystyisin elämään sen epätäydellisen kanssa. Pim, toiveeni toteutui. Kiitos päiväkirja.

Jatkan näemmä päiväkirjatraumojeni purkamista. Työpöytää en ole vielä siivonnut, se saa odottaa sopivampaa hetkeä.

Jäin tässä vielä miettimään tuota Liukkosen kirjoittajakurssia ja sille (ja koko kirjoittamiselle) asettamiasi odotuksia. Kuulisin niistä mielelläni lisää, koska tunnistan itsessäni saman tavan asettaa hieman epärealistisia odotuksia itselleni. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että tavoitteet täytyy asettaa korkealle ja niitä kohti on mentävä täysillä. Silloin riittää, vaikka ne toteutuisivat vain puoliksikin, niin on jo päässyt pitkälle. Mutta toisaalta pitäisi aina yrittää muistaa, että asiat ottavat aikaa, eikä varsinkaan korkealle asetettuihin tavoitteisiin päästä hetkessä. Vuoren huippua on tavoiteltava mutta huipulle päästäkseen on jaksettava harjoitella, on koottava retkikunta ja hankittava taidot ja sittenkin on vielä jaksettava edetä välietappi kerrallaan. Ja juuri nyt jos koskaan tuo mainitsemasi orgaaninen kehittyminen tuntuu itsellenikin parhaalta tavalta edetä. Kirje kerrallaan, tehtävä tehtävältä löydän rohkeutta ja uskoa omaan tekemiseen ja opin jotain uutta, niin itsestäni kuin kirjoittamisestakin. Kirjoita siis kokemuksistasi kurssilla sekä odotuksistasi ja niiden toteutumisesta.

Heitän lopuksi vielä tehtävän, jossa joudut ensin tekemään hyvin konkreettisen valinnan ja sitten keskittymään tarinan sijaan kuvailuun. Valitse kodistasi tai jostain muuten sinulle sopivasta ympäristöstä yksi noin neliömetrin kokoinen alue (lattialta, seinältä tai vaikka katosta) ja tee mahdollisimman tarkka reportaasi siitä, mitä näet. Pyri piirtämään millimetrin tarkka visuaalinen mielikuva lukijan päähän. Toki luovaksikin saa heittäytyä ja tekstin pituuden saat päättää itse sen mukaan, miten aikaa ja mielenkiintoa riittää.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi.


– Jussi

Aika tiukilla

”Juuri tällä hetkellä tavoitteeni on vain selvitä hengissä ensi viikolla koittavaan ensi-iltaan asti.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 04.03.2020 klo 00:43

Rakas ystävä,

Kiitos valloittavasta kirjeestä! Kirjoittamisen välttely ei välittynyt siitä lainkaan vaan päinvastoin sehän oli upean tunnelmallinen kuvaus päivästäsi. Tuli itsellekin ihan sellainen tunne, että täytyy lähteä metsään kävelemään. Ylipäätään käveleminen tekee aina hyvää luovuudelle. Itse saan aina parhaat ideat kävellessäni jossain, joskus myös autoa ajaessa, kun aivot saavat raitista ilmaa ja ympärillä olevat ärsykkeet vähenevät tai ainakin niistä tulee rauhoittavampia. Kotona tai konttorilla ajatus harhailee koko ajan johonkin arkisiin askareisiin tai mikä pahempaa, puhelimeen, sosiaaliseen mediaan tai johonkin muuhun addiktoivaan harhautusvempeleeseen. Jotka toki ovat erinomaisen tarpeellisia välineitä mutta aiheuttavat kyllä ihan uudenlaisia haasteita luovalle työskentelylle.

Juuri nyt pitäisikin varmaan lähteä pienelle pyöräretkelle. Minun pitäisi nimittäin kirjoittaa Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-käsikirjoituksen ennakkotehtäviin 4-sivuinen lyhytelokuvan käsikirjoitus aiheena ”pyöräretki”. Pää lyö aika tyhjää aiheen suhteen mutta onneksi tässä on vielä aikaa pyöritellä sitä ja eiköhän siitä jotain synny. Pyöräretket eivät ehkä juuri nyt ole päälimmäisenä mielessä, kun pihalla on pari metriä lunta ja pakkanenkin alkaa vihdoin kiristymään kunnolla. Toki pään sisällä pyöräretkiä voi tehdä ihan koska vain. Eikä sitä koskaan tiedä, mihin pyöräretki päättyy. E.T:kin lensi pyörällä taivaalle ja palasi kotiin.

Vanha kunnon Lapin ylioppilasteatterin näyttämö

Ennakkotehtäviä varten pitääkin siis löytää aikaa sekä kirjoittamiselle että harhailulle ja pitkälle kävelyretkelle. Siinäpä minun päämääräni seuraaville viikoille. Sitä pidemmälle menevät tavoitteet ovatkin vähän hankalia itselleni tällä hetkellä. Toisaalta työn puolesta kuva on aika selkeä ja kirkas, mutta kirjoittamisen ja luovan tekemisen suhteen tilanne on toinen. Mikä on tavallaan kyllä ihan hyvä. Vuosikausia minulla oli erittäin selkeä päämäärä teatterin suhteen. Nyt on tuntunut hyvältä vähän aikaan vain kellua ja harhailla päämäärättömästi.

Ja tietysti haastoin sinut sitten miettimään omaa päämäärääsi. Varmaan siksi, että aistin, että sinulla on aika isojakin päämääriä mielessäsi. Tiedän, että niiden sanoittaminen ja konkretisoiminen on ihan pirun vaikeaa. Eikä siitä kannata minusta ottaa turhaa painetta. Asioillahan on tapana järjestyä, kuten Muumimamma sanoo. Toisaalta, kuten sinun aarrekarttasi todistaa, niin ääneen lausutuilla toiveilla on ihmeellinen tapa toteutua. Siksi päämäärän ja tavoitteen asettaminen onkin hyödyllistä ja tehokasta.

Itse olen töissä huomannut, että selkeä tavoite tekee myös arkisten päätösten tekemisen helpommaksi. On helpompi esimerkiksi priorisoida ajankäyttöä, kun voi arvottaa asioita sen mukaan, ohjaavatko ne kohti päämäärää vai siitä poispäin. Aivan mielettömän hieno esimerkki siitä on minusta tuo sinun talon ostaminen ja maalle muuttaminen. Tavallaanhan se olisi ollut mahdollista koska tahansa ja muistelen sinun jo vuosia sitten puhuneen siitä, miten hienoa olisi ”sitten joskus” muuttaa maalle omaan taloon. Mutta tuollaiset isot päätökset vaativat minusta ennen kaikkea rohkeuden määrittää se unelma ja päämäärä itselleen. Se valintahan siinä kaikkein pelottavinta on, kun joutuu sanomaan (edes itselleen) ääneen, että minä haluan saavuttaa juuri tämän asian elämässäni. Harhailu ja päämäärättömyys tekee siis joskus hyvää, mutta vastapainoksi täytynee kai itsekin muistaa, että tavoitteellisuus ohjaa kohti tavoitetta.

Juuri tällä hetkellä tavoitteeni on kylläkin vain selvitä hengissä ensi viikolla koittavaan näytelmän ensi-iltaan asti. Huomaan tekeväni vähän liikaa hommia tällä hetkellä mutta onneksi maali häämöttää jo lähellä. Teatteriharrastuksen ja työelämän yhdistäminen onkin yllättävän vaikeaa. Ensi-illan jälkeen jää sitten enemmän aikaa kirjoittamiselle ja pystyn taas irrottamaan teatteriin käytettyjä tunteja kirjoittamiseen. Nyt aion kuitenkin olla itselleni armollinen ja päätän kirjeen tähän.

Siinä mun päämäärä seuraavalle viikolle: Opi tämä järjestys! (roolihahmo-potpuri tuottaa pientä päänvaivaa)

Heitän kuitenkin tehtävän kehiin: Kirjoita käsin yhden sivun mittainen tarina, joka on täyttä tajunnan virtaa (niin paljon kuin mahdollista). Aloita tarina sanalla, joka on sivun 39 neljästoista sana kirjassa, joka on kirjahyllysi ylimmällä hyllyllä kahdeksas vasemmalta. Haluan myös tietää mikä kirja se oli.

Äläkä vielä kampaa tukkaa ja mene oikeisiin töihin. Se kuulosti liian masentavalta vaihtoehdolta. Minä uskon, että elämässä pitää tavoitella unelmia. Välillä se usko loppuu meiltä kaikilta, mutta kuten itse sanoit, niin eihän tässä elämässä ole mitään järkeä, jos ei unelmoi ja mene kohti unelmaa. Minusta oikeita töitä ovat ne, mitkä tuntuvat itsestä oikeilta. Kukapa sitä nyt haluaisi vääriä töitä tehdä?

Hauskaa ja puuhakasta viikkoa!

– Jussi