Teatterin uuvuttama

”On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 17.02.2020 klo 22:27

Rakas ystävä,

Olen todellakin noussut tänään näyttämölle jälleen. Ja kivusta ja kolotuksesta kropassani huomaan, että olen ollut sieltä poissa pitkän ajan. Herranjestas sitä voikin olla väsynyt, vaikkei kyseessä mikään ratkirailakas liikuntarooli olekaan. Keskustelinkin erään tuttavani kanssa tässä vähän aikaan sitten siitä, miten paljon näytteleminen vie energiaa, kun kyseessä on sekä fyysinen että henkinen rasitus. Silloin keskustelu kietoutui ennen kaikkea ravinnon ja stressitasojen ympärille mutta viitaten sinun kommenttiisi tietokoneen äärellä istumisesta olen kyllä huomannut samaa vikaa itsessäni. Niskahartiaseudun kipu on tavoittanut minut, kun liikunta on vähentynyt huomattavasti.

Aika hauska masennusnäytelmä, Lapin ylioppilasteatteri ja Lentävän Poron Teatteri

Mutta kylläpä vaan teatterissa oli hauskaa! Kyllähän se kone vähän yski ensin alkuun mutta vielä se liekki leimahti. Ja nimenomaan parasta on, kun ei tällä kertaa tarvitse kantaa vastuuta juuri muusta kuin omasta roolityöstä. Oli hieno tunne, kun sai seistä siinä vanhalla tutulla Lapin ylioppilasteatterin näyttämöllä, haistaa tuttua tuoksua ja muistella vähän vanhoja. Toisaalta ihanaa on myös, kun vanha talo on täynnä ihan uusia innokkaita ihmisiä. Niinkuin ylioppilasteatterilla on aina ollut. On iso kunnia, kun saan itsekin olla vielä osana tuota perhettä, vaikkakin nyt enemmän jonkinlaisessa kummisedän roolissa.

Ehkä tässä on nyt sitten joku sellainen vaihe menossa, että pitää ottaa vähän askelia taaksepäin, muistella ja kokea kaikkea kivaa, mitä sitä joskus silloin ennenvanhaan tehtiin. Lupaan kyllä, että tämä ei jää pelkäksi vaiheeksi, vaan esimerkiksi tanssi ja musiikki pääsevät taas isompaan rooliin elämässäni.

Ihan mahtava kuulla noista sinun taukojumppatanssihetkistä. Pitää yrittää luoda vastaava kulttuuri omallekin työpaikalle. Pientä venyttelyä ja jumppailua olen yrittänytkin tehdä, kun jossain vaiheessa alkoi niska mennä niin jumiin.

Ja ah, se ylioppilasteatterin kevätretki ja äitienpäivänaikainen sadetanssi ovat kyllä jääneet itsellekin mieleen. Olin silloin muuttanut aika vastikään Rovaniemelle ja olin päätynyt av-alan opintojen myötä mukaan erääseen tv-sarjatuotantoon runneriksi. Ajoin kuvauksista tuotantoyhtiön vuokra-autolla sinne leirikeskukseen. Se levy, jonka tahtiin tanssittiin, oli siellä autossa valmiina ja sitäpä kelpasi luukuttaa Kemijoen rannalla. Levyä en valitettavasti pöllinyt itselleni mutta muistelen sitä hetkeä joka kerta, kun kuulen jossain Blondien ”Heart of Glass” -kappaleen. Siinä hetkessä oli taikaa ja ihana tunnelma. Ja muisto siitä elää vahvana.

Nykyään sitä ei näemmä jaksa ihan samalla tavalla enää pomppia. Tai jaksaa kyllä pomppia mutta seurauksena on paljon kovempi väsymys. Siihen vedoten lykkäänkin taas antamasi tehtävän toteutusta. Mutta! Lupaan, että tästä ei tule tapa, mutta seuraavat kolme viikkoa teatteritreenejä on aina maanantaisin ja tiistaisin, joten kirjoittaminen siirtyy omalta osaltani enemmän loppuviikkoon. Aiemmin hankittu rutiini maanantaikirjoittelusta romuttuu siis nyt mutta menköön se nyt väliaikaisuuden piikkiin. Pitää valmistautua maaliskuuta varten, kun edessä on Taikin elokuvakäsikirjoittamisen ennakkotehtävät. Mukavaa kirjoittamispuuhaa on siis taas edessä!

Toivon todella, että aloitat sen blogin. Näin sosiaalisessa mediassa yhden jakamasi valokuvankin tässä vasta ja siitä tuli jo todella hyvä mieli. Uskon todellakin, että sinulla on sanottavaa, kuvattavaa ja mielenkiintoinen näkökulma tähän maailmaan. Äläkä aloita asettamalla liian suuria tavoitteita itsellesi. Annat mennä vaan ja aloitat pienestä. Kyllä se blogi siitä sitten uomansa löytää, kehittyy ja kasvaa. Jotain kaavaa ja raamia se sitten kuitenkin alkaa noudattaa. Yhdistävä tekijä kaikille kirjoituksillehan on jo sekin, että ne ovat sinun kirjoittamiasi. Ja jos jokin asia on sinusta kiinnostava ja kirjoittamisen arvoinen, joku pienikin asia, niin maailmasta löytyy varmasti monen monituista ihmistä, joita kiinnostaa juuri tuo sama asia tai he ovat kokeneet jotain samanlaista ja nauttivat siitä, kun joku pukee sen ajatuksen sanoiksi ja kuviksi. Päästelet vaan nyt täysillä ja annat helmikuun valon loistaa teksteissä ja kuvissa.

Vähän väsy.

Valon lisääntymisen ja sen vaikutukset huomaa kyllä täällä pohjoisessakin. Elämänilo palautuu ihmisiin, kun aurinko jaksaa vielä neljältä iltapäivällä helottaa jostain taivaanrannasta. Vaikka täälläkin niinikään on satanut märkiä lumirättejä taivaan täydeltä jo monta päivää.

Itse aion lähettää tällä viikolla maailmalle tuon mielipidekirjoituksen. Kiitos vaan silmien lainasta, kommentit ja muutosehdotukset olivat oikein hyvä ja tarpeellisia. Aion lisätä tekstiin vielä ajatuksen siitä, että mielenterveystietoa pitäisi opettaa meille jo koulussa, kuin myös mielenterveydenhoitaja olisi tarpeen. Meidän pitäisi oppia jo paljon varhaisemmassa vaiheessa käsittelemään mielenterveyttä ja mielensairauksia. Jokuhan meille opettaa lapsena senkin, että flunssassa pitää mennä lääkäriin, eikä kouluun tarvitse mennä. Kaikkia sairauksia pitää oppia hoitamaan ja tunnistamaan.

Mutta on kyllä kauheaa miten raastavan vaikeaa tiivistäminen on! 2700 merkkiä tuntui jo aivan murhaavan lyhyeltä kirjoitukselta. Onneksi näissä kirjeissa saa vuodattaa tekstiä niin paljon kuin haluaa. Toki tiivistäminen tekee myös ihan mielettömän hyvää. On hyvä vähän haastaa itseään miettimään ja tekemään valintoja sen suhteen, mitä oikeasti haluaa sanoa. Mielipidekirjoitus oli myös kiinnostava muoto, koska piti oikeasti muodostaa jokin mielipide asiasta (yllätys, yllätys). Jouduin kerrankin sanomaan mielipiteeni suoraan. Useimmiten sitä kuitenkin tulee kirjoittaneeksi enemmän sellaisia pohdintoja, että toisaalta asiat ovat niin ja toisaalta taas näin. Huomaan usein osoittavani jonkin ongelman mutta vältteleväni varsinaisen ratkaisun tai tiukan mielipiteen ilmaisemista.

Mielipiteen ilmaisua pitäisi harjoitella ja harjoittaa enemmänkin. Ja useampien ihmisten pitäisi tehdä sitä. Varsinkin tällaisina aikoina, jolloin rasismi, epäluulot ja suoranainen natsismi nostavat päätään, mielipiteitä pitää alkaa tuoda esiin ihan suoraan. Meidän pitää alkaa ongelmien osoittelun lisäksi myös kehittää mielipiteitä ja ratkaisuja.

Eräs tuttavani sanoi taannoin, että hän arvostaa vain yhtä taistolaisajan laulua. Se laulu oli ”Oppimisen ylistys” ja hänen perustelunsa oli se, että hänen mielestään se oli ainoa sen ajan lauluista, joka tarjosi jonkin ratkaisun ongelmiin. Olin ja olen tietysti edelleen hänen kanssaan hivenen eri mieltä mutta hänen sanansa ovat kyllä jääneet mieleeni. Jokin totuuden siemen niissä oli. Mitäpä itse tuumaat? Taistelusta ja mielipiteistä?

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja kirjoitan sinulle myöhemmin tällä viikolla sen antamasi tehtävän. Se herätti jo paljon ajatuksia. Kerään vain vähän voimia.

Hauskaa viikkoa ja kirjoittamisen iloa!

– Jussi

P.S. Lähettämäsi runo oli aivan ihastuttava. Niinhän se on, että tiemme on tarina. Paperia, jolle piirrämme jäljet.

P.P.S. Tehtävä: Anna omalle blogillesi nimi ja ota kolme valokuvaa, jotka kuvaavat ajatuksiasi blogin sisällöstä.

Kuka minä olen? Ihminen ihmisessä

”Pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 04.02. 2020 klo 02:19

Rakas ystävä,

Minun pitäisi kirjoittaa sinulle aina maanantaisin mutta näemmä kirje leimautuu aina tiistain puolelle. Pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa näitä sunnuntai-iltaisin, niin pääsisin tavoitteeseen. Täältä tätä nyt kuitenkin tulee taas, yöllistä tajunnanvirtaa suurella sydämellä. Tänään olin konttorilla töissä poiketen aiemmista viikoista, kun olen onnistunut pyhittämään maanantait kirjoittamiselle tai ainakin yölliseen kirjoittamiseen valmistautumiselle.

Mutta huhhuh! Olipa vain mielikuvia herättävä ja tunnelmaa tarkasti piirtävä kirjoitus tuo sinun edellinen kirjeesi. Nopeasti siihen jo vastasinkin heti torstaina ja yritin olla sekä tiukkasävyinen että rohkaiseva (RAUHOITU NAINEN), kun aloin aistia kasvavaa paniikkia siellä päässä. Vaikka sinun kirjeestäsi huokui ahdinko ja tuska, niin se oli myös todella hurmaavaa ja antoisaa luettavaa tavastasi katsoa ja kokea maailmaa. Varsinkin, kun vaihdan statusta ja luen kirjettä kirjoittajan ja uteliaan tutkimusmatkailijan silmin, enkä ystävänä tai muuten vain empatiaan kykenevänä ihmisenä.

Tässä kirjeenvaihdossa pääsee nimittäin aivan mielettömälle tutkimusretkelle toisen ihmisen mielenmaisemaan. Miten eri tavoin asiat voivatkaan resonoida meissä erilaisissa samanlaisissa ihmisissä! Kuvaamasi tunteet ovat jännällä tavalla sekä täysin eri maailmasta että hyvin samaistuttavia itselleni.

Isoin ero lienee siinä, että minä en ehkä koskaan ole ollut noin rohkea ja kävellyt noin pitkälle menneisyyden syövereihin. Olen kuratoinut menneisyyttäni aika rankalla kädellä. Siksi on minusta upeaa, että sinulla on olemassa sitä menneisyydessä tuotettua materiaalia niin paljon. Tehtävää laatiessani en kyennyt kuvittelemaan, että tuollainen syväsukellus olisi edes mahdollista, koska minulla vastaavaa aineistoa on ehkä muutama hassu kouluvihko ja lisäksi jotain yläasteen ja lukion ajoilta säästettyjä parhaita kirjoituksia jossain laatikon pohjalla. Kaiken muun olen hävittänyt, jos sitä niin kovin paljon on ollutkaan.

Ehkä olen tällä tavoin suojellut itseäni, sillä voi hyvinkin olla, etten alkuunkaan kestäisi tuollaista syväsukellusta. Tai ainakaan aiemmin en olisi kestänyt, kun olen ollut aivan äärimmäisen kriittinen omaa tekemistäni ja varsinkin kirjoittamistani kohtaan. Juuri siksi olen ehkä tiedostamattakin kehittänyt itsestäni sellaista ”nopea kynä” -tyyppistä tekstin tuottajaa, jotta en pääse suotta tyrmäämään itseäni.

Tiedän tasan tarkkaan sen tunteen, kun on kirjoittanut jotain ja hetken päästä tai seuraavana päivänä se tuntuu niin naiivilta ja typerältä, että haluaa polttaa paperin ja haudata tuhkat syvälle maahan. Itsekriittisyyden kumppanina matkallani on kuitenkin kulkenut myös vahva luottamus tekemiseeni ja siihen, että tiedän mikä on ”hyvää tekstiä”.

Inspiroiduin tässä nyt kirjoittamaan hieman analyysiä itsestäni kirjoittajana.

Kuka minä olen?

Olen pienestä pitäen ollut, kuten ehkä minut tuntien arvaatkin, pikkuvanha. Ylikypsänä syntynyt. Olen siis tiedostanut yllättävän tarkkaan (tai ainakin luullut tiedostavani ja tietäväni) minkälaista on hyvä teksti ja miten syvällisiä asioita ”hyvissä teksteissä” tulisi käsitellä. Hyvin nuorena katsoin jo vanhojen mestareiden (Fellini, Bertolucci, Goddard, Chaplin, Eisenstein) elokuvia, joista ammensin tätä käsitystäni. Lahjaksi heiltä sain sekä ymmärrystä maailmasta, mutta tietysti myös valtavan ristiriidan. Todellisuudessa olin vain nuori ja sinisilmäinen, mutta samalla halusin kirjoittaa jotain suurta ja syvällistä elämästä. Elämästä, joka oli vielä itselläni elämättä.

Ne oikeasti syvälliset mutta samalla naiivit nuoren pojan höpsöydet olen siis jättänyt kirjoittamatta tai kirjoitettuani tuhonnut ne. Olen itse asiassa vähän surullinen, etten koskaan kirjoittanut päiväkirjaan höpsöjä runoja ja rakkaudentunnustuksia.

Tavallaan olen tukkinut itseltäni monta kanavaa tunteiden purkamiseen ja estänyt itseäni elämästä sitä naurettavan naiivia elämää. Niitä tukoksia tässä taidetaan yhä edelleen aukoa. Mutta eipähän ole enää naiivia ja sisällötöntä teksti, kun on traumoja, mistä kirjoittaa ja tukkeutuneita runosuonia avattavaksi.

Mainitsemani ”nopea kynä” -taktiikka tarkoittaa minulle siis lähinnä sitä, että olen matkan varrella alkanut kirjoittaa pääasiassa asioita, jotka pystyn julkaisemaan heti. Blogikirjoituksia, kolumneja, improttua tekstiä näyttämöllä. Jo silloin nuorena kirjoitin pikkunäytelmiä, joita esitettiin mielellään heti yleisölle, improsin tarinoita isän videokameran edessä. Kirjoitin elokuvaesittelyjä ja -arvosteluja ja jossain vaiheessa sitten verkkosisältöjä. Internetin myötä aloin harrastaa myös tarinankerrontaa erilaisissa chat-huoneissa, joten olen kirjoittanut elämässäni myös valtavan määrän tekstiä, jonka on lukenut vain joku yksi toinen minulle täysin tuntematon ja anonyymi ihminen ja sen jälkeen teksti ja tarinat ovat hävinneet jonnekin bittiavaruuteen. Se oli turvallista, koska valinnat olivat aina enter -näppäimen painamisen jälkeen peruuttamattomia.

Juuri mihinkään näistä mainituista teksteistä en siis konkreettisesti pysty enää palaamaan, koska ne ovat hävinneet jonnekin tuuleen ja avaruuteen. Samaan aikaan se sekä hamittaa että huojentaa minua. Vaikka toisaalta juuri nyt alkaa tuntua siltä, että olisin oikeasti valmis kohtaamaan nuoren Jussi Olavin tekstit niiden kaikessa höpsöydessään ja jopa nauttimaan niistä. Ehkä se johtuu siitä, että pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tämän luonneanalyysini pohjalta voinkin jälleen kerran todeta, että tämä kirjeenvaihto on ollut erittäin sovelias tapa astua takaisin kirjoittamisen maailmaan. Sinä annat minulle syyn kirjoittaa, ja kirjoittaminen tuntuu oikealta, koska viestillä on joku vastaanottaja. Toisaalta tällainen kirje on mahdollista kirjoittaa varsin nopeasti ja sen jälkeen voi vain painaa lähetä -nappulaa ja lähetys on peruuttamaton. Sinne meni, ja sen kanssa on nyt elettävä. Huomenna en enää voi poistaa sitä.

Enenevässä määrin kirjeisiini näyttää ilmestyvän jonkinlaista itsereflektiota, mikä sekin on oikein tarpeellista ja hyväksi.

Toivottavasti myös sinä olet saanut pahimman paniikin laantumaan ja otit tosissasi torstaisen pikavastaukseni: Kaikki rästitehtävät on peruttu. Voit aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. En anna myöskään mitään uutta tehtävää, vaan pyydän sinua vain vastaamaan seuraavaan kysymykseeni.

Miten hyödynnät tunnetta ja empatiaa kirjoittamisessasi?

Olet maininnut siitä pariin otteeseen kirjeessä ja keskusteluissamme, ja haluaisin kuulla siitä vielä lisää. Kerron sitten omia ajatuksiani samasta aiheesta. Mutta päästän sinut ensin ääneen.

Aion olla myös armollinen itselleni ja aivan omavaltaisesti annan itselleni lisäaikaa rästitehtäväni kirjoittamiseen. Kirjoitan sinulle tiistai-iltana sen kauan odotetun mielipidekirjoituksen. Nyt kello on jo liian paljon – vaikka inspiraatiota olisikin.

Maustetyttöjen soittimet

Sen sijaan kerron sinulle vielä, että olin viime viikonloppuna elämäni ensimmäisillä musiikkifestareilla Pyhätunturissa. Tapahtuma oli Bättre Folk i Fjällen, joka on siis sisartapahtuma Hailuodossa järjestettävälle Bättre Folk -festivaalille. Näin useita live-keikkoja ja tanssin diskossa kuin Travolta.

Sinä ja muutama muu ystäväni hurjilta opiskeluvuosiltani olitte mielessäni useaan otteeseen. Ah, niitä öitä, jotka vietettiin ravintola Tivolin puhkipoljetun Saturday Night Fever -tanssilattian päällä veivaten! Palasen niistä hetkistä sain viikonloppuna takaisin ja aion ehkä lähitulevaisuudessa etsiä vielä lisää niitä jonnekin vanhemmuuden ja ruuhkavuosien syövereihin kadonneita paloja.

Löysin festareilta itseni tai ainakin tajusin kadottaneeni jonkin osasen itseäni tässä matkan varrella. Siellä diskossa se tyyppi minua kuitenkin odotti. Sinähän sen tiedät kyllä, mutta minun kokoisesta ja näköisestä miehestä sitä ei ehkä ihan heti uskoisi, että tanssiminen on kyllä ihan parasta! Erityisesti tanssiminen kesäsateessa!

Lopuksi vielä vastaus kysymykseesi. Kirjallisuudessa isoimman vaikutuksen minuun on varmaan tehnyt Mika Waltari ja erityisesti Sinuhe egyptiläinen. Luin Sinuhen vasta aika myöhäisellä iällä parikymppisenä mutta ehkä juuri siksi se kolahti niin syvälle sieluun. Olenhan aina ollut se oman elämäni suuri yksinäinen.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

– Jussi