Helmikuun aurinkoa

”Taidanpa tehdä soittolistan, josta voin tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin osaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.02.2020 klo 16:59

Ystäväni,

Olipa kiva kuulla, että nouset näyttämölle jälleen! Uskon, että se tekee hyvää sinulle. Näytteleminen on ollut niin suuri osa sinun elämääsi, että itse asiassa ihmettelen, miten olet jaksanut olla ilman sitä näinkin pitkän ajan. Ja nythän sinun ei tarvitse olla vastuussa teatterin tuloksesta eikä huolehtia muusta kuin omasta panoksestasi teatteriyhteisön yhtenä osasena – eli voit keskittyä vain näyttelemiseen, eikö niin? Nauti siitä!

Olin viime kirjettä kirjoittaessani jotenkin niin kiireen sokaisema, että unohdin kommentoida festarikokemustasi ja fiilistellä kesäsateessa tanssimista – ja tanssimista yleensäkin! Musiikin mukana liikkuminen on kyllä todellakin elämän suola! Onpa ihanaa, että olet saanut muistutuksen siitä festaridiskossa. Ethän nyt unohda sitä taas? Itsekin aina silloin tällöin muistelen ylioppilasteatterin kevätretkeä, ja sitä huumaavaa vapauden ja onnen tunnetta, kun ympärillä on vain ystäviä, musiikkia ja kesäisen lämmintä sadetta, ja vain liikkeellä on väliä. Ah, enpä ole itsekään tanssinut sillä tavalla pitkiin aikoihin!

Tanssin huumaa kevätretkellä vuonna 2009

Mutta liikkeestä puheen ollen, tämä kirjoittamisen vuoksi tietokoneen ääressä istuminen on jumiuttanut joka ikisen kohdan minun kropassani! Puutarhurista työttömäksi istujaksi on pitkä matka, ja liikunnan kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä tilanne on saanut minut kehittelemään kaikenlaisia pieniä liikuntatuokioita, joilla tauotan liiallista istumista. Lempitaukojumppani on tietenkin tanssiminen! Välttämättä siihen ei edes tarvita musiikkia; päässä saa soimaan aina sopivan rytmin kuhunkin fiilikseen. Mutta nyt kun tässä samalla mietin asiaa, niin taidanpa tehdä jonkinlaisen soittolistan, josta voin aina vaikkapa tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin vain osaan. En usko, että taukojumppa siitä enää paljon voisi parantua!

Tällä viikolla minulla on ollut parempi olo. Olen suunnitellut aloittavani kirjoittamaan omaa blogia. Se olisi tämän kirjeprojektin lisäksi sellainen (ainakin näennäisesti) helppo tapa tuottaa tekstiä. Voin kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä ja tuttuja, eikä kirjoitusten tarvitse olla pitkiä eikä noudattaa mitään tiettyä kaavaa tai normia. Lisäksi saan aktivoitua itseäni myös toisessa luovuuden lajissa, joka on jäänyt minulta unholaan, eli valokuvauksessa. Tämä inspiraation puuska johtunee suurelta osin käsillä olevasta vuodenajasta. Helmikuun aurinko saa minut aina heräämään. Se antaa toivoa siitä, että kevät on tulossa. (Tätä kirjoittaessani ulkona kylläkin sataa tiheää, märkää lunta. Mutta joka tapauksessa valo on erilaista, jotenkin keltaisempaa, kuin tammikuussa.)

Helmikuun räntäsade

Tuo lähettämäsi mielipidekirjoitus onkin tärkeästä asiasta. Se toimii kyllä sellaisenaankin hyvin. Mutta koska aina voi parantaa, niin tein tekstiin pari muutosehdotusta. Pari lausetta ottaisin pois, koska niissä oleva asia tulee esiin muualla tekstissä. Loppukappaleesta poistaisin liikaa toistoa (vaikka ymmärränkin, mitä sillä haet), ja siihenkin kirjoitin oman ehdotukseni. (Keltaisella merkityt ehdotan poistettaviksi. Alleviivatut ovat lisäyksiä.)
Siinä on siis silmieni lainaamisen tulos. Muistathan, että ne eivät ole välttämättä paremmat silmät kuin omasi. Ne ovat vain erilaiset. Joten sinä teet itse lopulliset päätökset ja korjaukset – tai jätät tekemättä. 

Lehtikirjoitukset ovat mielenkiintoisia kirjoitettavia siitäkin syystä, että merkkimäärä on rajoitettu. Vaatii paljon miettimistä, kun yrittää saada tekstiin mahdutettua kaiken tarpeellisen. Tiivistäminen on taitolaji. Joskus luovaan kirjoittamiseenkin on hyvä ottaa mukaan jokin rajoitus. Jos jaksat, ehdit ja haluat tuon mielipidekirjoituksen viimeistelyn lisäksi kirjoittaa jotain muutakin, niin tässä sinulle tehtävä: Kirjoita yhden sivun mittainen tarina, joka tapahtuu yhden minuutin aikana.

Itse en nyt ole kirjoittanut mitään rästi- tai muutakaan tehtävää, olen vain ideoinut muutamia blogitekstejä. Yritän saada kirjoitetuksi ensi kirjeeseen mennessä sen taannoin antamasi tehtävän lapsuuden tekstiin reagoimisesta. Mutta nyt jaan kanssasi arkistoistani löytämäni runon, jonka olen kirjoittanut ehkä parikymppisenä. Runo paljastaa minun ennenkin kokeneen kirjoittamisen vaikeutta. Tämä toimikoon vaikkapa muistutuksena siitä, että kyllähän sitä voi kirjoittaa myös siitä, ettei osaa kirjoittaa. Tyhjän paperin kammo on yhtä hyvä aihe kuin mikä tahansa muukin!

tänään
reppu sopii selkääni
ja portaat ovat
kevyet laskeutua


karkaan tyhjän paperin ääreltä

tänään
tie on paperia
kenkäni piirtävät siihen
mieleni jäljet

Mukavaa viikkoa! Toivottavasti helmikuun aurinko paistaa myös sinne pohjoiseen!

Annastiina

Kuka minä olen? Ihminen ihmisessä

”Pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 04.02. 2020 klo 02:19

Rakas ystävä,

Minun pitäisi kirjoittaa sinulle aina maanantaisin mutta näemmä kirje leimautuu aina tiistain puolelle. Pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa näitä sunnuntai-iltaisin, niin pääsisin tavoitteeseen. Täältä tätä nyt kuitenkin tulee taas, yöllistä tajunnanvirtaa suurella sydämellä. Tänään olin konttorilla töissä poiketen aiemmista viikoista, kun olen onnistunut pyhittämään maanantait kirjoittamiselle tai ainakin yölliseen kirjoittamiseen valmistautumiselle.

Mutta huhhuh! Olipa vain mielikuvia herättävä ja tunnelmaa tarkasti piirtävä kirjoitus tuo sinun edellinen kirjeesi. Nopeasti siihen jo vastasinkin heti torstaina ja yritin olla sekä tiukkasävyinen että rohkaiseva (RAUHOITU NAINEN), kun aloin aistia kasvavaa paniikkia siellä päässä. Vaikka sinun kirjeestäsi huokui ahdinko ja tuska, niin se oli myös todella hurmaavaa ja antoisaa luettavaa tavastasi katsoa ja kokea maailmaa. Varsinkin, kun vaihdan statusta ja luen kirjettä kirjoittajan ja uteliaan tutkimusmatkailijan silmin, enkä ystävänä tai muuten vain empatiaan kykenevänä ihmisenä.

Tässä kirjeenvaihdossa pääsee nimittäin aivan mielettömälle tutkimusretkelle toisen ihmisen mielenmaisemaan. Miten eri tavoin asiat voivatkaan resonoida meissä erilaisissa samanlaisissa ihmisissä! Kuvaamasi tunteet ovat jännällä tavalla sekä täysin eri maailmasta että hyvin samaistuttavia itselleni.

Isoin ero lienee siinä, että minä en ehkä koskaan ole ollut noin rohkea ja kävellyt noin pitkälle menneisyyden syövereihin. Olen kuratoinut menneisyyttäni aika rankalla kädellä. Siksi on minusta upeaa, että sinulla on olemassa sitä menneisyydessä tuotettua materiaalia niin paljon. Tehtävää laatiessani en kyennyt kuvittelemaan, että tuollainen syväsukellus olisi edes mahdollista, koska minulla vastaavaa aineistoa on ehkä muutama hassu kouluvihko ja lisäksi jotain yläasteen ja lukion ajoilta säästettyjä parhaita kirjoituksia jossain laatikon pohjalla. Kaiken muun olen hävittänyt, jos sitä niin kovin paljon on ollutkaan.

Ehkä olen tällä tavoin suojellut itseäni, sillä voi hyvinkin olla, etten alkuunkaan kestäisi tuollaista syväsukellusta. Tai ainakaan aiemmin en olisi kestänyt, kun olen ollut aivan äärimmäisen kriittinen omaa tekemistäni ja varsinkin kirjoittamistani kohtaan. Juuri siksi olen ehkä tiedostamattakin kehittänyt itsestäni sellaista ”nopea kynä” -tyyppistä tekstin tuottajaa, jotta en pääse suotta tyrmäämään itseäni.

Tiedän tasan tarkkaan sen tunteen, kun on kirjoittanut jotain ja hetken päästä tai seuraavana päivänä se tuntuu niin naiivilta ja typerältä, että haluaa polttaa paperin ja haudata tuhkat syvälle maahan. Itsekriittisyyden kumppanina matkallani on kuitenkin kulkenut myös vahva luottamus tekemiseeni ja siihen, että tiedän mikä on ”hyvää tekstiä”.

Inspiroiduin tässä nyt kirjoittamaan hieman analyysiä itsestäni kirjoittajana.

Kuka minä olen?

Olen pienestä pitäen ollut, kuten ehkä minut tuntien arvaatkin, pikkuvanha. Ylikypsänä syntynyt. Olen siis tiedostanut yllättävän tarkkaan (tai ainakin luullut tiedostavani ja tietäväni) minkälaista on hyvä teksti ja miten syvällisiä asioita ”hyvissä teksteissä” tulisi käsitellä. Hyvin nuorena katsoin jo vanhojen mestareiden (Fellini, Bertolucci, Goddard, Chaplin, Eisenstein) elokuvia, joista ammensin tätä käsitystäni. Lahjaksi heiltä sain sekä ymmärrystä maailmasta, mutta tietysti myös valtavan ristiriidan. Todellisuudessa olin vain nuori ja sinisilmäinen, mutta samalla halusin kirjoittaa jotain suurta ja syvällistä elämästä. Elämästä, joka oli vielä itselläni elämättä.

Ne oikeasti syvälliset mutta samalla naiivit nuoren pojan höpsöydet olen siis jättänyt kirjoittamatta tai kirjoitettuani tuhonnut ne. Olen itse asiassa vähän surullinen, etten koskaan kirjoittanut päiväkirjaan höpsöjä runoja ja rakkaudentunnustuksia.

Tavallaan olen tukkinut itseltäni monta kanavaa tunteiden purkamiseen ja estänyt itseäni elämästä sitä naurettavan naiivia elämää. Niitä tukoksia tässä taidetaan yhä edelleen aukoa. Mutta eipähän ole enää naiivia ja sisällötöntä teksti, kun on traumoja, mistä kirjoittaa ja tukkeutuneita runosuonia avattavaksi.

Mainitsemani ”nopea kynä” -taktiikka tarkoittaa minulle siis lähinnä sitä, että olen matkan varrella alkanut kirjoittaa pääasiassa asioita, jotka pystyn julkaisemaan heti. Blogikirjoituksia, kolumneja, improttua tekstiä näyttämöllä. Jo silloin nuorena kirjoitin pikkunäytelmiä, joita esitettiin mielellään heti yleisölle, improsin tarinoita isän videokameran edessä. Kirjoitin elokuvaesittelyjä ja -arvosteluja ja jossain vaiheessa sitten verkkosisältöjä. Internetin myötä aloin harrastaa myös tarinankerrontaa erilaisissa chat-huoneissa, joten olen kirjoittanut elämässäni myös valtavan määrän tekstiä, jonka on lukenut vain joku yksi toinen minulle täysin tuntematon ja anonyymi ihminen ja sen jälkeen teksti ja tarinat ovat hävinneet jonnekin bittiavaruuteen. Se oli turvallista, koska valinnat olivat aina enter -näppäimen painamisen jälkeen peruuttamattomia.

Juuri mihinkään näistä mainituista teksteistä en siis konkreettisesti pysty enää palaamaan, koska ne ovat hävinneet jonnekin tuuleen ja avaruuteen. Samaan aikaan se sekä hamittaa että huojentaa minua. Vaikka toisaalta juuri nyt alkaa tuntua siltä, että olisin oikeasti valmis kohtaamaan nuoren Jussi Olavin tekstit niiden kaikessa höpsöydessään ja jopa nauttimaan niistä. Ehkä se johtuu siitä, että pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tämän luonneanalyysini pohjalta voinkin jälleen kerran todeta, että tämä kirjeenvaihto on ollut erittäin sovelias tapa astua takaisin kirjoittamisen maailmaan. Sinä annat minulle syyn kirjoittaa, ja kirjoittaminen tuntuu oikealta, koska viestillä on joku vastaanottaja. Toisaalta tällainen kirje on mahdollista kirjoittaa varsin nopeasti ja sen jälkeen voi vain painaa lähetä -nappulaa ja lähetys on peruuttamaton. Sinne meni, ja sen kanssa on nyt elettävä. Huomenna en enää voi poistaa sitä.

Enenevässä määrin kirjeisiini näyttää ilmestyvän jonkinlaista itsereflektiota, mikä sekin on oikein tarpeellista ja hyväksi.

Toivottavasti myös sinä olet saanut pahimman paniikin laantumaan ja otit tosissasi torstaisen pikavastaukseni: Kaikki rästitehtävät on peruttu. Voit aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. En anna myöskään mitään uutta tehtävää, vaan pyydän sinua vain vastaamaan seuraavaan kysymykseeni.

Miten hyödynnät tunnetta ja empatiaa kirjoittamisessasi?

Olet maininnut siitä pariin otteeseen kirjeessä ja keskusteluissamme, ja haluaisin kuulla siitä vielä lisää. Kerron sitten omia ajatuksiani samasta aiheesta. Mutta päästän sinut ensin ääneen.

Aion olla myös armollinen itselleni ja aivan omavaltaisesti annan itselleni lisäaikaa rästitehtäväni kirjoittamiseen. Kirjoitan sinulle tiistai-iltana sen kauan odotetun mielipidekirjoituksen. Nyt kello on jo liian paljon – vaikka inspiraatiota olisikin.

Maustetyttöjen soittimet

Sen sijaan kerron sinulle vielä, että olin viime viikonloppuna elämäni ensimmäisillä musiikkifestareilla Pyhätunturissa. Tapahtuma oli Bättre Folk i Fjällen, joka on siis sisartapahtuma Hailuodossa järjestettävälle Bättre Folk -festivaalille. Näin useita live-keikkoja ja tanssin diskossa kuin Travolta.

Sinä ja muutama muu ystäväni hurjilta opiskeluvuosiltani olitte mielessäni useaan otteeseen. Ah, niitä öitä, jotka vietettiin ravintola Tivolin puhkipoljetun Saturday Night Fever -tanssilattian päällä veivaten! Palasen niistä hetkistä sain viikonloppuna takaisin ja aion ehkä lähitulevaisuudessa etsiä vielä lisää niitä jonnekin vanhemmuuden ja ruuhkavuosien syövereihin kadonneita paloja.

Löysin festareilta itseni tai ainakin tajusin kadottaneeni jonkin osasen itseäni tässä matkan varrella. Siellä diskossa se tyyppi minua kuitenkin odotti. Sinähän sen tiedät kyllä, mutta minun kokoisesta ja näköisestä miehestä sitä ei ehkä ihan heti uskoisi, että tanssiminen on kyllä ihan parasta! Erityisesti tanssiminen kesäsateessa!

Lopuksi vielä vastaus kysymykseesi. Kirjallisuudessa isoimman vaikutuksen minuun on varmaan tehnyt Mika Waltari ja erityisesti Sinuhe egyptiläinen. Luin Sinuhen vasta aika myöhäisellä iällä parikymppisenä mutta ehkä juuri siksi se kolahti niin syvälle sieluun. Olenhan aina ollut se oman elämäni suuri yksinäinen.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

– Jussi