Kiireestä kantapäähän

”Ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 12.06.2020 klo. 15:23

Ystäväni,

Kiitos (lyhyestä) kirjeestäsi. Minä aivan innostuin laulustasi ja ehdottomasti tahdon lukea lisää runoilujasi, niin upeita riimejä siinä oli! Minä ja kielioppikorvani lähetimme sinulle pari pientä ehdotusta runon muokkaukseen mutta voit yhtä hyvin halutessasi pyyhkiä niillä pöytää tai muuta kodin irtaimistoa.

Kiire on kyllä kamala asia. Estää ihmisiä mm. kirjoittamasta kirjeitä! Ja vakavasti puhuen kiireellä on paljon negatiivisia vaikutuksia ihmiseen. Itse yritän välttää sitä viimeiseen asti. Vaikka on paljon asioita tehtävänä, pyrin saamaan itseeni sellaisen rauhan, etten stressaannu tekemättömistä töistä. Saapa nähdä, kuinka se pidemmän päälle onnistuu. Toki toisaalta kiireellä tehty projekti tuo sellaista tekemisen tuntua, että sitä tuntee elävänsä. Joskus se siis on hyväkin asia.

Tiesitkö muuten, että sana ”kiire” on ennen tarkoittanut päälakea? Ehkä kiireen ja hopun keskellä pitäisikin sanoa, että ”minulla on päälaki”. Se saattaisi asettaa asian toisenlaiseen valoon…

Ei minullakaan näköjään ole juuri mitään järkevää sanottavaa… Ajatukset ovat edelleen ulkona. Oman pihan työt kutsuvat taas. Ja onpa tähän kesään siunaantunut muutama muidenkin puutarhoissa toteutettava työ.

(Kerron tähän sulkuihin, että käytin sanaa ”siunaantua” tuossa äsken vain sisäpiirivitsin takia, joka minun täytyy nyt tässä avata. Tai ei täydy mutta haluan, koska se on mielestäni hauska.
Käydessäni äitini luona toissapäivänä luin hyönteiskirjaa yrittäessäni tunnistaa näkemäni koppakuoriaisen. Kyseisen kirjan suomentaja oli suorittanut työnsä jokseenkin lennokkaasti. Nauroimme äidin kanssa makeasti, kun luin ääneen, että täplätupsukkaan toukalle on ”siunaantunut” selkäpuolelle monta tupsua ja, että joku koppakuoriainen ”harrastaa” suurempia eläimiä kuin sukulaisensa.)

Hieman vielä keskeneräinen kukkapenkki

Tämän verran vielä kuitenkin kirjoitan, kun tämä ajatus tuli vahvana mieleen: Olen huomannut, että tämän kirjeenvaihdon myötä luottamus omaan tekemiseeni on kasvanut kohisten, ja kun kirjoittaminen nyt(kin) venähti seuraavan päivään, kyse oli enemmän ajanpuutteesta ja jaksamisesta kuin apua-emmä-keksi:stä. Nykyään luotan siihen, että saan aikaiseksi sekä kirjeen että tehtävän. Myös ajatus siitä, ettei tekeleiden tarvitse olla täydellisiä – eivätkä ne sitä voi ollakaan – helpottaa aikaansaamista kovasti.

Ja epätäydellisyydestä puheenollen, tässä muutama sananen seuraavasta runosta: Minua ärsyttää siinä sen saarnaava sävy. Tiedostan, että olen jo pienenä kirjoittanut samanlaisia runoja samalla kaavalla; ensin kerrotaan naiivisti, mikä on vialla ja sitten tuputetaan minun hienoa autuaaksi tekevää vastaustani. Hip hei. Näin se menee:

Kiire

Ei ehdi katsoo legoja,
ei nukkevauvan mekkoja.
Se on nykyajan piirre;
vanhemmilla on kiire.

Ei ehdi ajatella,
ei tuijotella pilviin,
ei olla onnellinen,
ei ehdi katsoo silmiin.

Keskustella kunnolla
ei ehdi, pitää mennä.
Se on nykyajan piirre,
kaikilla on kiire.

Tehokkaat uraohjukset
ja ”rennot” kotihiiret;
ovat kaikki samanlaisia
seuranansa kiire.

Jos katsot puron virtaa
ja vanhan kiven pintaa,
ehkä huomaat, ettei kiire
ole välttämätön piirre.

Voi joskus vähän hengähtää
ja toisen luokse mennä.
Voi tehdä työtä tärkeintä:
tienata sydämellä.

Toivottavasti sinun kiireesi on jo helpottanut. Ja muistat välillä tienata sydämellä. 😀

Lemmikki, yksi lempikukistani (englaniksi forget-me-not l. älä unohda minua)

Haluaisin, että kirjoitat ensi kerraksi onnitteluvärssyn 80-vuotiaalle ihmiselle. Saat tulkita tämän niin kuin haluat – ja niinhän sinä tulkitsetkin.

Hyvää viikkoa! Muista levätä!

-Annastiina

Mistäs sitä sitten unelmoisi?

”Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 20.04.2020 klo 23:29

Rakas ystävä,


Mikä siinä onkin, että joskus tätä kirjettä pitää kierrellä ja kaarrella kuin petolintu saalista? Pitää ottaa vähän etäisyyttä ensin, kiertää kauempaa ja lähestyä hipihiljaa. Lopulta sitä sitten yllättää kirjeen ja hyökkää takaapäin, puree hampailla kaulavaltimoon ja lopulta kirjeen ruho kaatuu maahan päihitettynä. Joskus toisinaan kirje ei taas ole ollenkaan saaliseläin tai vihollinen, vaan pikemminkin ihana ystävä, jota odottaa malttamattomana kylään jo monta päivää aiemmin. Silloin sanat hyppivät paikoilleen ja kirjoittaminen kutkuttaa pieniä harmaita aivosoluja kuin mielenkiintoinen keskustelu, kofeiiniöverit matéella tai syvälle sisäänsä imaiseva elokuva. Tänään olen itse jossain noiden kahden ääripään välissä, vähän semmoisissa ´njääh, en oikein tiedä mitä kirjoittaisin´ -fiiliksissä.

Oli kuitenkin jännittävä kuulla minkälaisilla kehillä ajatuksesi ovat pyörineet omaa kirjettäsi kirjoittaessasi. Tajusin, että minulla oli aika samanlaisia ajatuksia oman edellisen kirjeeni kanssa. Tuntui siltä, että sinulla rullaa kaikki niin hyvin kirjoittamisen, kurssien ja blogi-ideoiden kanssa, samalla kun minulla luovuus kököttää paikoillaan ja ainoat aikaansaannokseni ovat nämä kirjeet. Olin jopa vähän kateellinen kaikista aikaansaannoksistasi ja ahkeruudestasi kirjoittamisen polulla. Ehkä olen taas vähän malttamatonkin sen suhteen, että jotain suurta ja ihmeellistä pitäisi jo tapahtua. Joku oivallus, joka antaa minulle inspiraation kipinän kokonaisen romaanisarjan kirjoittamiseen. Olen tottunut unelmoimaan isosti, tekemään töitä ja uhraamaan kaiken saavuttaakseni tavoittelemani. Mutta sitten tajuankin, että eiväthän sellaiset asiat tapahdu vain odottamalla. Pitäisi ensin uskaltaa unelmoida ja sitten varata aikaa unelman toteuttamiseen.

Varmasti juuri siitä syystä päädyin kirjoittamaan unelmoinnista ja täydellisyydestä. Minulla on tässä jo pidemmän aikaa ollut vähän sellainen tunne, että kaikki unelmani on ammuttu alas, eikä uusia unelmia ole tullut tilalle. Petolintu on hyökännyt ja minusta on tullut raadeltu saalis. Olen aiemmin ollut hyvin itsevarma ja määrätietoinen unelmieni ja päämäärieni suhteen. Edessä häämöttävä polku on ollut selkeä ja olen tottunut pärjäämään ja jaksamaan, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Yrityksen ja teatterin lopettaminen sekä sitä seuranneesta uupumuksesta toipuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan pois siltä. En tiedä mistä unelmoida, eikä minulla ole voimia viedä unelmia tai joskus edes arkisia askareita maaliin. Ristiriita entisen elämän kanssa on iso. Positiivista on se, että olen tajunnut sen, enkä ole enää syöksykierteessä kohti pohjaa. Tavallaan jopa päinvastoin, on aika kiehtovaa (vaikkakin samaan aikaan todella rankkaa) miettiä, kuka sitä oikeastaan onkaan? Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta. Tässä kokonaisuudessa ajatusleikki elämän täydellisyydestä oli minusta aika lohdullinen ja innostava ajatus. Kyllä se siitä täydelliseksi tulee.

Juuri nyt ainakin toinen puoli aivoistani haluaakin vain pomppia kuralätäköissä ja rakennella puroja kevänauringon sulattaessa hankia. Yritän opetella elämään ilman sen kummempia tavoitteita ja unelmia. Opettelen nauttimaan pienistä hetkistä ja olemaan oma itseni. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kaamoksen jälkeen on hämmentävää, kun aurinko yhtäkkiä loistaa vielä iltakymmeneltä. Tällaistako se valo olikin?

Kirjoitit kirjeessäsi myös oikeassa olemisesta tai oikeasta väärässä olemisen pelosta. Mitä oikeassa oleminen oikeastaan on? Sait minut muistamaan omat yliopistoaikani tai oikeastaan ajan ennen sitä. Yliopisto oli minunkin elämässäni eräänlainen vedenjakaja. Silloin menetin kritiikittömän luottamukseni aikuisiin. Tai siis omaan naiiviin uskomukseeni siitä, että aikuiset ovat aina oikeassa ja fiksuja ja pitävät maailman hallinnassa parhaaseen mahdolliseen tietoon nojaten. Siihen asti olin aina ajatellut, että aikuiset kyllä hoitavat asiat ja tietävät aina mitä tekevät. Karu totuus kuitenkin paljastui astuttuani aikuisuuteen ja korkeakoulumaailmaan. Tajusin, ettei juuri kenelläkään ole hajuakaan siitä, mihin tämä maailman on menossa ja mitä meidän pitäisi tehdä. Viisaimmatkin meistä joutuvat pääasiassa arvailemaan ja meistä suurin osa kulkee elämänsä läpi lähinnä harhaillen ja huudellen sinne tänne. Vuosituhansien jälkeenkin me olemme kuitenkin vain joukko apinasta polveutuvia elukoita, joita vaistot ja tunteet ohjaavat enemmän kuin tieto ja ymmärrys. Tähän peilaten kaikki vähäinenkin kerryttämäni tieto, taito ja tunneäly tuntuvat ihan ok aikuisuudelta. Ei iso osa maailman presidenteistäkään tiedä yhtään, mitä ne on tekemässä ja silti ne saavat fiiliksen mukaan päättää ihan liian vaikeista asioista.

Ymmärrän silti traumasi ja tunnistan itsessänikin usein tuon piinaavan väärässä olemisen pelon. Muistan lapsuudesta erittäin hyvin sen tunteen, kun nostan koululuokassa käden viitatakseni. Halusin viitatessa aina olla 110% varma siitä, että vastaukseni on oikea. Muuten jätin kokonaan viittaamatta. Nykyään tiedän, että väärät vastaukset opettavat meitä yleensä enemmän kuin oikeat, mutta ihan yhtä paskalta se silti tuntuu vieläkin.

Loppuun vielä todettakoon, että sinä olet mielestäni todella älykäs ja rohkea ihminen. Olet ihmettelijä ja oppija, unelmoija. Samaan aikaan herkkä ja hauras, mutta vahva ja voimakas. Älä häpeä tai pelkää mitään puolta itsestäsi. Ihailen sinua.

Hauskaa viikkoa. Jään odottamaan kirjettäsi. Tässä ihan kakka haiku, ole hyvä.

katsos kakkoja
metsäpolun reunoilla
koirat kulkeneet


Jos inspiroidut, niin kirjoita aihio runosta tai laulusta, jonka teemana on metafora. Annan tämän tehtävän pääasiassa siksi, että haluan lukea lisää kirjoittamiasi lauluja ja runoja.


– Jussi

Oikeita ja vääriä ajatuksia

”Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.04.2020 klo 12:47

Ystäväni,

Kiitos! Mikä syvällinen pläjäys tuo kirjeesi olikaan! Sanat ovat todentotta mielenkiintoisia. Ja mitä enemmän kuhunkin sanaan keskittyy ja uppoaa, sitä enemmän siitä löytää merkityksiä. Sana ei ole vain sana. Ajattele, kuinka paljon me viestimme ihan tavallisessa keskustelussa. Jokaisen sanan alla on etymologian rakentama jalusta ja sillä kiipeilevät kulttuurin, yhteiskunnan sekä sanojan itsensä luomat tarkoitukset, eleet, oletukset ja odotukset. Kuinka me ikinä voimme ymmärtää toisiamme?

Minua kiehtoo esittämäsi ajatus siitä, että jokaisen elämä on täydellinen riippumatta siitä, millainen se on. Niin kuin kirjoitit: Asia, joka on täynnä, on täydellinen. Sitähän se sana tarkoittaa. Tämän ajatuksen mukaan elämä täydellistyy vasta silloin, kun se päättyy. Olet onnistunut elämässä vasta kun kuolet; olet silloin suorittanut elämän. Tämä antaakin mielenkiintoisen perspektiivin käynnissä olevaan elämään. Tässä ajatusleikissä en suosittele tavoittelemaan täydellisyyttä. Mutta ehkä tällainen ajatus saa elämän tuntumaan vähemmän vakavalta. Täydellisyyden perässä ei kannata juosta vaan pikemminkin kannattaa keskittyä olemaan tyytyväinen olemassa oleviin asioihin. Jos ei huomaa tätä hetkeä, niin eikö silloin juuri tuhlaa elämäänsä tavoittelemalla täydellisyyttä, ajamalla takaa kuolemaa? Jos taas ajatellaan elämän täydellisyyden olevan kulloisenkin elämän hetken täynnä oloa, eli siis että elämä on joka hetki eläjälleen täynnä sellaista sisältöä, että hän ei kaipaa siihen mitään muuta, pääsemme silti samaan lopputulokseen: Elämän täydellisyys tarkoittaa tähän hetkeen keskittymistä. Jos tavoittelee jotain, se tarkoittaa sitä, että elämässä on sen jonkun mentävä aukko, eli siitä puuttuu jotain. Jos elämästä puuttuu jotain, silloin elämä ei ole täydellistä.  

Täydellinen kaveri

Olen nyt virallisesti myöhässä kirjeen lähettämisessä. Nyt on jo perjantai. Olen taas koko torstaipäivän kierrellyt tietokonetta kuin se entinen kissa kuumaa puuroa ja todistellut itselleni, että ehdin kyllä kirjoittaa tämän kirjeen vielä illalla… ihan viimeisillä hetkillä ennen nukkumaanmenoa… tai jos oikein koville ottaa, niin ehtiihän sen vielä aamullakin… En tiedä, miksi tämä on nyt taas niin kovin vaikeaa. Tai no, jos nyt oikein alkaa syventyä aiheeseen, niin ehkä tässä on kyse alemmuudentunteesta.

Tuo edellinen kirjeesi oli jotenkin sellainen, että vanha tunne siitä, etten ole kovin älykäs, nosti taas päätään. Pelkään, etten osaa vastata yhtä fiksusti, ja sitten näet, että en oikeasti tajua mistään mitään. Minun sisuksissani on sellainen perustason (väärä) ajatus, että asioihin on olemassa vain kaksi vastausta: oikea ja väärä. Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä. Vasta yliopistossa opiskellessani aloin pikku hiljaa tajuta, että ”vastaukset”, joita opiskelijat luennoilla heittelivät huolettomasti ilmaan, olivat arveluita, pohdintoja, mielipiteitä, eivätkä välttämättä lainkaan oikeita vastauksia. Edes yliopiston lehtorit eivät aina olleet oikeassa. Hekin ovat vain ihmisiä, ja ihmisillä on mielipiteitä, jotka eivät välttämättä ole absoluuttisia totuuksia. (Mikä edes on ”absoluuttinen totuus”..?) Ymmärrän siis, että maailma on täynnä harmaan sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi mutta silti – vaikka tuosta yliopistoaikaisesta oivalluksesta on jo parikymmentä vuotta – väärän vastauksen pelko kummittelee minussa ja tulee silloin tällöin esiin.

Jännää, miten jotkin asiat tökkivät traumoja esiin, kun taas toisinaan sitä vain porskuttaa menemään muistamatta mitään alemmuus- tai muitakaan kompleksejaan. Ehkä tuo kirjoituksesi ulkopuolisuuden tunteesta kolahti minuun niin tuttuna tyhjyytenä, että nyt jollain tasolla mietin, kuten sinäkin kirjoituksessasi, olenko huonompi muita, kun en osaa olla heidän kaltaisensa.

Mutta hei, eikö ole niin, että tämä erillisyyden tunne ja tyhjyys on toisaalta myös täydellisyyttä; se on täynnä kysymyksiä ja ihmettelyä. Ilman niitä ihminen ei opi eikä mene eteenpäin, vai mitä?

Oppimisesta ja eteenpäin menemisestä puheen ollen… Kaikessa ei kai tarvitse edetä. Joistain asioista voi aikuisenakin nautiskella aivan samaan tapaan kuin lapsenakin.
Rakastin lapsena kevään kurakeleissä läträämistä! Vietin pitkiä aikoja rakentaen tielle muodostuneisiin vesilammikkoihin puroja ja katsellen kuraveden marmorikuvioita, kun vesi pyöri kivien ympärillä ja veti mukaansa hienoja maa-aineksia. Tämä asia ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään. En edelleenkään voi vastustaa purojen tekoa – vaikka siinä kastuu kengät ja housunlahkeet tahriutuvat kuraan. Kuinka ihana tapa ottaa välimatkaa aikuisten maailman ajatuksiin ja ongelmiin!

Kirjoittaminen on ollut menneellä viikolla lähes täysin katkolla (lukuun ottamatta joitain tulevaan blogiini liittyviä hahmotelmia). Tässä sinulle kuitenkin haiku kuralätäköstä, ole hyvä.

kuralätäkön
kauniit marmoripyörteet
palaan lapsuuteen

Toivon sinun viikkoosi energiaa ja onnea (kaikissa sanan tarkoituksissa).


Annastiina

P.S. Kirjoittaisitko sinäkin haikun?

Syvällä sanoissa ja itsessä

”Tietyllä tavalla elämme siis kaikki täydellisen elämän, oli se sitten minkälainen tahansa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 13.04.2020 klo. 23:39

Rakas ystävä,

Pääsiäisloma on päättymässä, kun tätä kirjoitan mutta lomailusta ja siihen liittyneestä varsin runsaasta makoilusta ja nukkumisesta huolimatta olen ehkä tavanomaistakin synkkämielisemmällä tuulella. Mielisyyden syistä kirjoitan sinulle tarkemmin ehkä jossain myöhemmässä kirjeessäni. Nyt saat tyytyä vain angstiseen pohdiskeluun. Olen melko varma, että antaamasi pyöräretkitehtävää en tule tänään kirjoittamaan vaikka arvostankin sitä ja olen samaa mieltä siitä, että esteistä pitää mennä yli ja pelot voi parhaiten voittaa syömällä ne lounaaksi. Kun kaadut pyörällä, on tärkeää nousta takaisin satulaan, ettei kaatumisen pelko ota valtaa sinussa. Itse tehtävä osuu ihan muista syistä tänään ehkä johonkin täysin toisenlaiseen kipupisteeseen kuin aiemmin Taikin pääsykoetehtävänä, joten sysään sen toistaiseksi jonotuslistalle. Lisäksi mielessäni pyörii eräänlainen eksistentialistinen pohdinta, jonka luultavasti oksennan vielä kirjalliseen muotoon sinulle luettavaksi. Ja päästäni ulos.

Ennen sitä jään kuitenkin hetkeksi makustelemaan sinun kirjeessäsi esiin nostamia teemoja: täydellisyys, onnellisuus, unelmat. Kiinnitin huomiota, että epätäydellisyyttä pohtiessasi käytit näitä käsitteitä sujuvasti limittäin, yhdessä ja erikseen. Itsehän kirjoitin edellisessä kirjeessäni tarinamuotoisen pohdinnan täydellisestä elämästä ja kirjeesi luettuani huomasin käyttäneeni siinä tuota täydellisyys -sanaa ikään kuin onnellisuuden korvikkeena tai siis sellaisissa yhteyksissä, missä ihmiset yleensä ehkä puhuisivat onnellisuudesta täydellisyyden sijaan.

Aloin miettiä ja tutkailla noita sanoja ja totesin, että sana ”täydellinen” on johdettu sanasta ”täysi” (tarkistin ihan Wikisanakirjasta asti tämän). Onko esimerkiksi elämä siis täydellinen sitten, kun se on täysi eli siinä on on suurin mahdollinen määrä siihen mahtuvaa sisältöä (Wikisanakirjaa edelleen lainatakseni). Elämä on siis täydellinen siinä vaiheessa, kun se loppuu ja kuolemme. ”Se on täytetty” sanos Jeesus ristillä roikkuissaan (vanha suomalainen sananlasku). Tietyllä tavalla elämme siis kaikki täydellisen elämän, oli se sitten minkälainen tahansa. Jossain vaiheessa mittakuppi vain tulee täyteen. Täydelliselle on toki muitakin määritelmiä matematiikasta lähtien.

Onnea taas on etymologisessa mielessä ainakin kahdenlaista. On sitä onnellisuutta ja iloa ja sitten on siitä tuuria eli lykkyä eli hyviä sattumia. Molempia tarvitaan elämässä mutta tässä on kai nyt puitu enemmän tuota ensimmäistä. Siihen onneen kun pystymme ainakin jollain tavalla itse vaikuttamaan. Eniten varmaan ihan omalla asenteella ja odotuksilla. Näin palasteltunahan onnellisuus on siis kaikkea sitä, mikä elämässä tuottaa meille iloa, autuutta ja riemua. Onnellisuus on siis juurikin niitä mainitsemiasi langanpätkiä, joista muistaa ja uskaltaa olla onnellinen. Ja kaipa ne surut ja murheetkin ovat osa onnellisuutta. ”Autuaita ovat murheelliset: he saavat lohdutuksen” sanos Jeesus vuarelle kiipeissään.

Kävin takapihalla etsimässä autuutta lumituiskusta

Common asparagus fern (lat.) eli unelma taas on eräs hento koristekasvi. Unelman voi siis ostaa vaikka kukkakaupasta. Unelma on myös suomalainen etunimi ja lisäksi kielitoimiston sanakirjan mukaan unelman kanssa samassa rintamassa seisoo haave, toiveuni, pilvilinna ja tuulentupa. Haave taas on kuulemma usein epärealistiselta tuntuva toive, unelma, haavekuva. Tässä etymologisen taskulampun valossa unelmat tuntuvat aika saavuttamattomilta ja höttöisiltä ja niiden tavoitteleminen siis aika tuhoon tuomitulta seikkailulta. Ehkäpä tässä tarkoitetaankin juuri niitä suuria unelmia, joita ei välttämättä edes saavuteta vaan niiden tavoitteleminen itsessään tuottaa meille jotain arvoa, ehkä jopa onnellisuutta.

Arkisempaa unelmakäsitystäkin on tarjolla, kun kielitoimisto lataa tiskiin huomion siitä, että unelma-sanaa käytetään varsinkin yhdyssanan osana merkitsemään jotain täydellistä tai ihanteellista. Jotain ihanaa. Huomaan itsekin puhuvani unelmalomasta tai unelmatyöstä, unelmakodista ja unelmien polkupyörästä. Ja joskushan homma vaan toimii kuin unelma. Tämä on kai sellaista arkista unelmointia, unelmia jotka on helppo tavoittaa ensi viikolla tai vaikka ensi vuonna.

Mitäs tästä etymologisessa suossa rämpimisestä nyt sitten pitäisi oppia? Elämä on täydellinen sitten, kun kuollaan pois. Onnellisuus on niitä pieniä ilon hetkiä siinä matkalla. Pienet unelmajutut tuottavat ilon hetkiä ja isoa unelmaa jahdataan koko elämä. Miksi minä näitä mietin? Koska sinä kirjoitit ja minulla heräsi ajatuksia. Ja minä tunsin itseni onnelliseksi näitä sanoja jahdatessani. Minä rakastan sanoja ja niiden pohtimista.

Läysin pihakuusen alta harvinaisen elukan jäljet. Liuk astus komp as tus (lat.) eli suomalaisittain Iljanne on liikkunut täällä päin.

Isoin oppi tässä kaikessa lienee se, että sanoissa piilee iso voima. Yksinkertaisilta vaikuttaviin sanoihin on ladattu monia eri merkityksiä. Itse olen sitä mieltä, että meidän ihmisten tulisi kiinnittää enemmän huomiota sanoihin, joita käytämme ja mitä me niillä sanoilla tarkoitamme ja mitä itse asiassa tulemme sanoneeksi juuri niitä sanoja käyttäessämme. Yksi sanoo yhtä, tarkoittaa toista ja toinen ymmärtää jotain kolmatta. Itse aionkin nyt sanoittaa omaa maailmankuvaani vähän uusiksi. Aion keskittyä havainnoimaan haaveitani sekä etsimään autuutta elämääni. Onnellisuuden, unelmat ja täydellisyyden sysään hetkeksi syrjään.
Minulle autuaan hilpeyden hetken soi tämä löytämäni aito muinaissuomalainen kansanuskon sitaatti (lähteenä niinikään Wikisanakirja): Suomalaisessa kansanuskossa onnen määrä on vakio, ja sitä voi saada vain toisilta riistämällä. Siin kiteytyy jotain perin suomalaista – mutta ei mennä niin ikävään aiheeseen nyt. Toisten onnen varastamisesta voin kirjoittaa ihan oman kirjeen joskus myöhemmin.

Etymologisen pohdinnan jälkeen siirryn nyt lyhyeen eksistentialistiseen pohdintaan. Olen tässä vuoden verran ja vähän päälle pohtinut tiedostamatta ja enenevässä määrin myös tietoisesti varsin perustavanlaatuista kysymystä: Kuka minä olen? Olen löytänyt vastauksiakin mutta ennen kaikkea tajunnut, kuinka pitkä ja tärkeä polku sen kysymyksen kanssa minulla on vielä kuljettavanani.
Inspiroiduin sinun edellisestä kirjoituksestasi ”Peili”, jossa heittäydyit upean syvällisesti ja itseäsi tutkiskellen varsin leppoisasti heittämääni kuvailutehtävään. Sen sijaan, että olisit kuvannut minkä tahansa neliömetrin kodistasi, päätitkin kuvailla sen ehkä henkilökohtaisimman neliömetrin. Oli kaunista ja ajatuksia herättävää luettavaa tuo kirjallinen omakuvasi. Pohdintaa se herätti paljonkin vaikka itse välttelitkin taitavasti tulkitsemista. Tämäkin omakuva, kuten omakuvat yleensäkin, pisti minut ajattelemaan sitä, miten minä katson ja näen itseni. Minkälaisen kuvauksen minä tekisin itsestäni? Kuinka armoton kokisin olevani? Mihin minä kiinnitän peilikuvassani huomiota? Noh, nyt en kurkista peiliin mutta johokin kristallipalloon, joka heijastelee pään sisäistä maisemakuvaa.


Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen

Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen, koska tuntuu, etten ehkä ole ihminen ollenkaan. Verta ja lihaa on, syön ja hengitän kuin muutkin, olen tavallinen ja sulaudun joukkoon mutta kuitenkin olen erilainen ja ihan yksin ihmisten keskellä. Olen ikuinen ulkopuolinen, joka ei uskalla päästää ketään sisään. Olenko toiselta planeetalta vai sammakko, jota suudeltiin? Minut on ehkä kiskottu jonkun ihmisen nahkoihin ja ladattu täyteen tietoa siitä, minkälaista ihmisenä oleminen on mutta näkökulmani on vain teoreettinen. Kävelen ihmisten joukossa, kuin täydellisesti soluttautunut kummajainen, joka näyttelee roolinsa täydellisesti mutta samalla huutaa sisällään, että minä en ymmärrä teitä ollenkaan. Ja kyllä minä ymmärrän mutta en osaa olla niin kuin muut. Helpointa on katsoa toisten elämää televisiosta, valkokankaalta, kirjojen sivuilta, maalauksista ja teatterin näyttämöltä. Olen kotonani roomalaisen 60-luvun italialaisessa kylpylässä, Hollywood-kukkulan rinteessä kiemurtelevalla asfalttitiellä ja tomainialaisella puhujankorokkeella. Silti tuntuu, että sydämeni oli tyhjä ja elämä oli tuhkaa käsissäni, kuin Sinuhe egyptiläisellä. Mutta keitä ovat nämä ympärilläni olevat ihan oikeat ihmiset? Ne, jotka ovat lähellä ja liki, lihaa ja verta. Olenko minä osa heitä ja ovatko he osa minua? Mitä minun pitäisi, mitä saan ja mitä uskallan tuntea heitä kohtaan? Toisinaan onnistun huijaamaan itseäni ja tunnen oloni pitkiäkin aikoja ihan ihmiseksi. Tänään ei ole yksi niistä päivistä. Siksi huomenna varastan naapurini polkupyörän ja pyöräilen sillä stratosfääriin ja sen yli. Jos kotini on siellä kaukana, pystyn hengittämään ja lentämään kotiin asti. Mutta jos olenkin ihan tavallinen ihminen, niin tukehdun ja jäädyn kiertoradalle kellumaan. Joskus tuntuu vaikealta olla ihminen. Olisi helpompaa olla vaikka joku rusakko.

Teksti ei nyt ottanu ihan tullakseen mutta pidän tätä onnistuneena luonnoksena, jossa on ehkä häivähdys sitä varsinaista ajatusta, jota olen tänään pyöritellyt päässäni. Ja livahtihan sinne se pyöräretkikin mukaan. Minulla on sellainen tunne, että jatkan tämän ajatuksen pyörittämistä vielä eteenpäin ja tuosta tekstinpätkästä saattaa tulla osa isompaa kokonaisuutta. Heitä ihmeessä ajatuksia tiskiin ulkopuolisuudesta ja avaruuden sankareista. Ziggy Stardust vilkuttakoon taivaankannen takaa.

Jään odottamaan innolla seuraavaa kirjettäsi. Kirjoita jotain ihan vapaasti. Ei siis tehtävänantoa tällä kertaa.

– Jussi

Onnea ja oivalluksia

”Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.”

**Sisältää affiliate -linkin Kirjottajaklubin kurssille**

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.04.2020 klo. 22:30

Ystäväni,

Kylläpä kirjoitit taas asiaa. Epätäydellisyys on minunkin mielestäni kaunista. Täydellisyyden ja onnellisuuden tavoittelu on vähän kuin kissan leikki laserlelun kanssa. Aina kun vastustamattoman houkuttelevan punaisen pisteen luulee saavansa kiinni, se onkin jo siirtynyt muualle. Ehkä pitäisi olla enemmän niin kuin paras kaverini Aslan, jonka lempilelu on langanpätkä…

Itse asiassa tällä hetkellä koen kykeneväni melko hyvin langanpätkäajatteluun. Toki yksi suuri unelmani on toteutunut, asunhan maalla omassa (*pankin*) talossani. Yksi lasersäde on siis ehkä saatu kiinni. Mutta vaikka minulla on muitakin unelmia, en koe, että onnellisuuteni olisi niistä riippuvainen. Täydellinen arki muodostuu hyvinkin pienistä asioista, vaikka olenkin työtön ja velkainen – epätäydellinen. Rahaa on asumiseen sekä omaan ja kissani ylläpitoon. Alkukuusta voin ostaa kukkakimpunkin pöytää koristamaan. Haastan itseäni uusien asioiden opettelulla ja uskon niiden tuovan parannusta myös tulevaisuuteen. Pienet esteettiset asiat saavat sieluni lämpenemään. Ja vaikka olenkin erakkouteen taipuvainen, minulla on ystäviä, jotka pitävät minusta siitäkin huolimatta, etten välttämättä ota heihin yhteyttä kuukausiin. Siinäpä on monta langanpätkää, joiden kanssa leikkiminen on parempaa, kuin juosta jalat maitohapoilla lasersäteiden perässä. (Siinäkin täytyy olla tarkkana, että erottaa omat tarpeensa muiden tarpeista. Vaatii rohkeutta kertoa pitävänsä vaatimattomasta villalangasta, kun toiset öyhöttävät laserin olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.)

Onnen palasia

On se kyllä kumma, miten paljon kirjoittamalla oppii (kirjoittamisen lisäksi) itsestään. Miki Liukkosen kirjoittajakurssilla olen huomannut, miten paljon kirjoittamistani säätelee se, mitä ajattelen muiden ajattelevan. Samalla tavalla, kuin sinä kirjoitit ennakkotehtävän toteuttamisen kohdalla miettiväsi, mitä sen vastaanottajat haluaisivat sinun kirjoittavan, niin minäkin ajattelen – tiedostamatta – miten minun pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi ”muiden” mielestä hyvää tekstiä. Sehän on aivan tuhoon tuomittu ajatusmalli, joka estää meitä kirjoittamasta omalla äänellämme! Tämä on jälleen sellainen asia, jonka jo periaatteessa olen tiennyt mutta en ole oikeasti kunnolla sisäistänyt. Kurssilla tehtävien harjoitusten avulla asia konkretisoitui, ja hehkulamppu ajatuskuplassa syttyi taas. Tällaiset oivallukset ohjaavat juuri sitä orgaanista kehittymistä, jota me molemmat haluamme edistää. Näin kerään pieniä ymmärryksen palasia, jotka pikku hiljaa muokkaavat tapaani kirjoittaa ja antavat itsetuntemuksen lisääntyessä rohkeutta oman ääneni kuuntelemiseen.

Kurssille asettamani odotukset eivät itseasiassa ole (itselleni tyypillisiä) epärealistisia vaatimuksia itseäni ja kirjoittamistani kohtaan. Enemmänkin odotan jotain sellaista hyvää, jota en edes osaa kuvittaa tai sanoittaa. Jotenkin vain aavistan, että kirjoittamiseen keskittyminen ja ohjauksen saaminen herättää minussa Jotain. Voihan olla, että sekin on epärealistinen odotus – ehkä alitajuisesti kuvittelen tulevani kirjailijan ohjauksessa itsekin kirjailijaksi! Tämä jää nähtäväksi. Kunhan saan kurssin suoritettua loppuun, kerron kuinka olen muuttunut. Ehkä sormeni ovat muuttuneet kyniksi tai peilistä katsoo Jari Tervo.  

(Tuo Miki Liukkosen kirjoittajakurssi on muuten koko ajan avoinna ja sinne voi ilmoittautua **tästä**. Hintakin on kohtuullinen – minä ainakin maksan mielelläni siitä, että saan kurssin aikana aikaan tekstejä, oivallan uusia asioita itsestäni ja kirjoittamisestani ja saan ammattilaiselta loistavia vinkkejä kirjoittamisen jatkamiseen.)

Myös tuo sinun antamasi kirjoitustehtävä oli taas mielenkiintoinen. Ensin mietin kuumeisesti, mitä voisin kuvailla niin, että sillä voisi ilmaista jotain aivan muuta, kuin kuvailun kohdetta (vaikka tehtävä olikin vain kuvailla eikä kuvittaa). Totta kai minun aivoni toimivat taas niin: Kuvittelin itseni valmiin kirjoitukseni sädekehässä. Onnistuin luettelemaan neliömetrin kokoisen nurmikonkaistaleen kuihtuneet ruohonkorret niin, että lukija huomaakin yhtäkkiä tajuavansa elämän tarkoituksen! Jussi haltioituu sitä lukiessaan, lehdistö saa vihiä lupaavimmasta kirjoittajasta kautta aikojen, haastattelukutsuja satelee, satelee palkintoja…
Kröhöm. Mutta neliölle mahtuu kyllä aika monta heinää. Ei niitä ehkä kaikkia jaksa luetella… Joten päätin sitten kuitenkin vain katsoa peiliin, vaikka tiedostankin, että peilikuva on maailman ehkä kulunein vertauskuva. Siksi yritinkin pysyä tiukasti vain ja ainoastaan kuvailussa. Sitähän sinä pyysit. Huomasin, että on uskomattoman vaikeaa kuvailla näkemäänsä tulkitsematta sitä! Ja kyllähän tekstiin pari tulkintalausettakin jäi. Ehkä joskus kirjoitan tämän tekstin uudelleen niin, että lisäämällä tulkintaa ja taustatarinaa siitä muodostuisi ehjempi ja kokonaisempi. Ehkä. Nyt se on kuitenkin tällainen, epätäydellisenä tässä hetkessä täydellinen.

Peili

Valkoinen seinä, jossa riippuu soikea peili, pystysuunnassa soikea. Siinä lukee erivärisillä meikkikynillä tehdyt tekstit ”sinä pystyt siihen” – sydämiä – ”oot kaunis fiksu ja lahjakas” huutomerkkien kera. Sydämiä on paljon.

Peilissä näkyy vastapäinen vessanseinä ja ovi, joka on auki eteiseen, jossa näkyy oviaukko yläkerran rappusiin. Eteisen lampun alaosa, ison taulun alaosa, äiti Amma pienessä taulussa ja sen alla riikinkukon muotoinen avainnaulakko täynnä avaimia ja heijastimia. Vessan seinät ovat valkoiset. Peilissä näkyy myös vähän vessan kattoa ja kattovalaisinta. Alaosassa peiliä on lääkepurkkeja ja hammastahnatuubi. Allergialääke, astmalääke, nenäsumute, Elmex.

Ja on siinä peilissä sitten vielä vihreä paita. Huppari, josta nousee kalpea kaula ja pää. Leuassa on finnejä, otsassakin muutama. Hiukset, maantien väriset, on vedetty taakse poninhännälle mutta edessä olevat lyhyet haituvahiukset osoittavat mikä minnekin. Otsassa näkyy vaakaryppyjä, ja kun rutistaa kulmia, niin myös pystyryppyjä. Kulmakarvat ovat hyvän muotoiset, niin minulle on sanottu.

Keskellä naamaa on nenä. Pottunokka, niin minulle aina pienenä sanottiin. Se on pyöreä, leveä ja sen alareunassa on isot sieraimet, epäsymmetriset sieraimet, toinen on suora ja toinen on vino. Suun ympärillä on pieniä juonteita. Huulet. Alahuuli on vähän paksumpi kuin ylähuuli. Ja puhuessa suusta pilkottaa vähän hampaita. Ei sillä, että niitä olisi jotenkin erityisen vähän – mutta niistä näkyy vain vähän kerrallaan paitsi jos irvistää oikein isosti. Niitä on ihan normaali määrä ja ne ovat ihan normaalin näköiset. Hammaslääkäri joskus kehaisi, että onpa kauniit hampaat. Kai siitäkin voi olla iloinen.

Hymykuoppa tulee aina välillä näkyviin vasemmalle puolelle poskeen, jos ilmehtii niin, että se on laskettavissa hymyilyksi – kasvolihasten mielestä. Korvat ovat symmetriset ja molemmilla puolilla päätä. Silmät ovat siniharmaat, keskeltä mustat, valkuaiset nimensä mukaiset. Silmänalusten tummuus kertoo siitä, että en ole nukkunut hyvin. Yläluomet ovat raskaat, se on sukurasite.

Ne silmät ovat jo tottuneet peiliin kirjoitettuihin teksteihin. Oot kaunis, fiksu ja lahjakas. Niitä ei enää näe hampaita pestessä tai meikatessa. Sinä pystyt siihen, sitä ei tule katsottua enää niin, että sen näkisi saatikka niin, että sen ymmärtäisi, vaikka siihen olisi todella paljon tarvetta. Ymmärtämiseen.

Jussi! Minä haastan sinut selättämään sen kirotun pyöräretken! Toisin kuin TaiK:n professorit, en pyydä neljää sivua, vaan yhden sivun mittaisen kuvauksen pyöräretkestä, jonka teet ensi kesänä. Käytköhän kenties pyörällä Erottajan Shellillä hakemassa kanisterillisen bensaa autoa varten? Vai oletko lomalla ja näytät lapsille, että isi osaa ajaa pihan ympäri ilman käsiä (-retki se on pienikin retki)? Ehkä ajat päämäärättömästi eteenpäin ja merkittävin matka tapahtuukin omissa ajatuksissasi? Kerro sinä, sinä pystyt siihen! Minä odotan innolla.

Pysykää terveinä! <3

Annastiina

(Epä)täydellisyyttä etsimässä

”Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.04.2020 klo. 23:12

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestä ja aivan uskomattoman hienosta dialogista! Se kutkutteli kaikessa makaaberiudessaan minun lukunystyröitäni erinomaisen hyvin. Juuri tuontyyppisiä oivalluksia maailmaan pitää päästääkin. Se oli ehkä ajatelmaluonnos sinulle mutta lukijalle se oli mitä monimerkityksellisin pikku vuoropuhelu. Ajatteleeko kukaan pyövelin helpotusta, kun tämä on saanut ikävät velvollisuutensa suoritettua? Ja miten helpottuneita ovatkaan ne, joiden pää on leikattu irti. Ah, niin herkullista, synkkää ja hilpeää.

Tuo teksti kuvituksineen ynnä kirjeesi saivat minut pohtimaan paljon keskeneräisyyttä, sen sietämistä ja ennen kaikkea valintoja. Keskeneräisyys on minusta kaunista ja taide pitäisi minusta useammin uskaltaa jättää vähän keskeneräiseksi. Juuri epätäydellisyys kun tekee teoksesta täydellisen. Pikkuinen särö muuten tasaisen kiiltävän posliiniastian reunassa tekee siitä ainutlaatuisen. Massatuotettua täydellisyyttä suoltavat suuret tehtaat, joilla ei ole tarvetta sanoa mitään. Pikkuisen epätäydellisen tai rikkonaisen tarinan synnyttää kuitenkin vain elämä ja elävä ihminen.

Epätäydellisyys vaatii rohkeutta. Täytyy olla rohkea, jotta voi valita tekstin olevan valmis, vaikkei se olisikaan ”täydellinen”. Täytyy uskaltaa valita epätäydellisyys. Itse huomaan, että pelkoa ja muita negatiivisia tunteita kirjoittamisessa herättävät useimmiten juuri valinnat. Pitää valita aihe, pitää valita tyyli, pitää valita päähenkilö, näkökulma, ensimmäinen lause… Kaikki ovat aika hurjia valintoja, jotka johtavat aina johonkin suuntaan. Valinnasta riippuu täysin, mihin suuntaan tarina ja teksti lähtevät, ja siksi valinnat kai tuntuvat välillä todella pelottavilta.

Mulla on vessassa epätäydellinen valo, kun lamppu on palanut. Olen opetellut elämään epätäydellisyyden kanssa, kun en ole jaksanut käydä ostamassa uutta loisteputkea.

Juuri valinnan takia jumiuduin ihan täydellisesti Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeiden ennakkotehtävässä. En lähettänyt ennakkotehtäviä, ja siihen oli toki muitakin syitä tässä tänä keväänä mutta yksi tärkeimmistä syistä oli kyllä näin jälkikäteen ajateltuna tuo valinnan vaikeus. Tehtävänantona isotöisimmässä tehtävässä oli kirjoittaa neljän sivun mittainen kohtaus, jonka aihe on ”pyöräretki”. Jumiuduin ihan täysin. Mikä helvetin pyöräretki? Kenen pyöräretki? Miksi juuri pyöräretki? Mitä pyöräretkellä tapahtuu? En minä käy koskaan pyöräretkillä! Mitä ihmettä ne haluavat minun kirjoittavan pyöräretkestä? Minkälaisen muutoksen ihminen voi kokea jonkun ihmeen pyöräretken aikana? En löytänyt pyöräretkeen tarttumapintaa ja tehtävästä tuli päässäni pikemminkin salapoliisitehtävä, jossa yritin alitajuisesti arvailla, että minkäköhänlaisen kohtauksen ne nyt haluaisivat minun kirjoittavan. Minkälainen olisi niiden viisaiden professoreiden mielestä hyvä elokuvakohtaus pyöräretkestä?

Nuoruuden traumat puskivat pintaan ja muistin hyvin ne tuskaisen luovat hetket, kun parikymppisenä intohimoisena elokuvaharrastajana tein elämäni ensimmäisiä pääsykoetehtäviä juuri tuohon samaan kouluun. Olin ehdoton ja intohimoinen unelmoidessani elämästä elokuvaohjaajana. En koskaan päässyt sisään kouluun mutta niissä pääsykokeissa opin jotain tärkeää. Opin, etteivät unelmat aina ole sitä, miltä niiden luulee näyttävän. Pääsykokeissa nimittäin tajusin, etten halunnut siihen kouluun opiskelemaan vaan halusin tehdä jotain ihan muuta elämässäni. Niinpä luovuin siitä unelmasta silloin ja seurasin toista unelmaani teatterimaailmaan. Opin kai tekemään valinnan elämässäni.

Vuosien varrella olen myös oppinut, että olen hyvä tekemään valintoja. Minulla on näkemystä ja kyky esimerkiksi kirjoittaa omanlaisiani näkökulmia auki. Olen myös opetellut olemaan rohkea valinnoissa. Siinä on vielä oppimista – mutta niin kai meillä kaikilla on.
Tällä kertaa valitsin myös toteuttaa antamasi tehtävän. Kirjoitin pienen tarinan, jonka aiheena on toiveen täyttyminen. En tiedä, täyttääkö se aivan tarinan mittasuhteet mutta valitsin nyt tällaisen tyylin ja hyväksyin sen epätäydellisyyden.

Toiveen täyttyminen

Rakas päiväkirja, Eeva tässä taas moi. Minä toivon, että elämäni olisi täydellistä. Pim, toteuta toiveeni! Seis! Älä sittenkään vielä! Millaista se täydellinen elämä muka olisi? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi uusi auto ja kengät, jotka eivät vuoda? Olisiko elämä täydellistä, jos minulla olisi monta hyvää ystävää ja uusi sametinmusta mahonkivartinen sateenvarjo? Olisiko elämä täydellistä, jos olisinkin jokin villieläin enkä ihminen ollenkaan? Mutta minähän olen jo tohtori, professori, elämänviisas automekaanikko, joka parantaa moottorin yskän. Olen ylikoulutettu kaupan kassa, joka haluaisi perheen, muttei stressiä. Olen lentokieltoon joutunut reppureissaaja jumissa ulkosaaristossa. Vaihdan identiteettiä kuin sukkia mutta yksi on varmaa, en ole koskaan tyytyväinen elämääni. Toiveeni eivät toteudu. En saa koskaan lotossa seitsemää oikein enkä 39 miljoonaa eurojackpotissa. Elämästäni puuttuu suuri rakkaus ja ulkona syöminen. En oikein tiedä, kuka ja mitä haluaisin olla. En tiedä, millainen elämä olisi täydellistä. Ja eihän kukaan voi täyttää minun toivettani, jos en itsekään tiedä, mitä oikeastaan toivon.

Mistä saisi tietää minkälainen elämä olisi minulle täydellinen? Kertoisiko joku toinen sen, jos saisi riittävän pitkään katsoa ja kuunnella minua? Pysäyttäisikö hän minut ja osoittaisi sormella täydellisyyttä, jos hän oppisi tuntemaan minut ja eläisi rinnallani 60 vuotta? Osaisiko hän kertoa minulle täydellisen elämän salaisuuden? Pystyykö ulkopuolinen antamaan sisäisen rauhan? Onko onneni riippuvainen toisesta takojasta vai olenko oman onneni seppä?

Ei tässä seppiä tarvita vaan pikemminkin joku tuomari, joka voi puhaltaa pilliin tai ottaa valokuvan, kun täydellisen elämän punainen merkkivalo syttyy. Aina, kun saavutan jotain täydellistä, se ei enää muka olekaan täydellistä vaan ihan tavallista ja harmaata. Unelma ei enää kelpaa minulle, kun siitä tulee totta. Joskus en edes huomaa jonkin unelmani täyttyneen. Ja joskus huomaan toivovani jotain sellaista, jonka olen jo saanut mutta en vain ole tajunnut jo saaneeni sen. Unelmoin tekeväni suuria tekoja huomaamatta jo tehtyjen tekojeni todellista arvoa.

Voiko siis olla, että elämäni onkin jo täydellistä mutta en vain ole huomannut sitä? Ei. Kyllähän täydellisen elämän nyt sentään jostain tunnistaa. Vai onko täydellisyys sittenkin kuin avaruus? Se vain laajenee laajenemistaan tulematta koskaan valmiiksi. Paitsi sitten, kun se lopulta räjähtää tai katoaa kokonaan. Pam!

Rakas päiväkirja, vaihdan sittenkin toiveeni. Toivon, että elämäni olisi epätäydellistä mutta pystyisin elämään sen epätäydellisen kanssa. Pim, toiveeni toteutui. Kiitos päiväkirja.

Jatkan näemmä päiväkirjatraumojeni purkamista. Työpöytää en ole vielä siivonnut, se saa odottaa sopivampaa hetkeä.

Jäin tässä vielä miettimään tuota Liukkosen kirjoittajakurssia ja sille (ja koko kirjoittamiselle) asettamiasi odotuksia. Kuulisin niistä mielelläni lisää, koska tunnistan itsessäni saman tavan asettaa hieman epärealistisia odotuksia itselleni. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että tavoitteet täytyy asettaa korkealle ja niitä kohti on mentävä täysillä. Silloin riittää, vaikka ne toteutuisivat vain puoliksikin, niin on jo päässyt pitkälle. Mutta toisaalta pitäisi aina yrittää muistaa, että asiat ottavat aikaa, eikä varsinkaan korkealle asetettuihin tavoitteisiin päästä hetkessä. Vuoren huippua on tavoiteltava mutta huipulle päästäkseen on jaksettava harjoitella, on koottava retkikunta ja hankittava taidot ja sittenkin on vielä jaksettava edetä välietappi kerrallaan. Ja juuri nyt jos koskaan tuo mainitsemasi orgaaninen kehittyminen tuntuu itsellenikin parhaalta tavalta edetä. Kirje kerrallaan, tehtävä tehtävältä löydän rohkeutta ja uskoa omaan tekemiseen ja opin jotain uutta, niin itsestäni kuin kirjoittamisestakin. Kirjoita siis kokemuksistasi kurssilla sekä odotuksistasi ja niiden toteutumisesta.

Heitän lopuksi vielä tehtävän, jossa joudut ensin tekemään hyvin konkreettisen valinnan ja sitten keskittymään tarinan sijaan kuvailuun. Valitse kodistasi tai jostain muuten sinulle sopivasta ympäristöstä yksi noin neliömetrin kokoinen alue (lattialta, seinältä tai vaikka katosta) ja tee mahdollisimman tarkka reportaasi siitä, mitä näet. Pyri piirtämään millimetrin tarkka visuaalinen mielikuva lukijan päähän. Toki luovaksikin saa heittäytyä ja tekstin pituuden saat päättää itse sen mukaan, miten aikaa ja mielenkiintoa riittää.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi.


– Jussi