Pelottavinta on kohdata itsensä

”Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 01.06.2020 klo. 23:56

Rakas ystävä,


Emme ole vielä kokonaan uponneet tulvan alle, vaikka sekä Ounasjoki että Kemijoki ovat kyllä kuohuneet ihan ronskisti yli, ja vedenpaisumus on Rovaniemellä nyt totta. Povaavat vielä ennätyksellistä sääskikesää, joten vitsaukset jatkuvat, vaikka baarit onkin tänään avattu.

Kiitos kirjeestäsi ja hyvä, että kirjoitit pamfletin. Siitä oli ehkä vähän aistittavissa pelkoa ja työstämisen tuskaa mutta tulin iloiseksi sen rehellisyydestä. Minusta ”viherpiipertäjäksi” leimautumisen pelko on ihan ymmärrettävää näinä aikoina, kun leimakirveitä heilutellaan sekä tahallaan että tahattomasti jopa pelkoa tietoisesti lietsoen. Sitäkin tärkeämpää tosiaan on yrittää löytää se oma rohkeutensa ja kirjoittaa, kirjoittaa niin perkeleesti. Toivottavasti sait pamfletista vähän aineksia ja potkua blogi-projektiisi.

Terveisiä paisumuksesta

Yritin muuten oikein miettimällä miettiä, että mikä olisi sellainen aihe tai teema, josta minua itseäni pelottaisi kirjoittaa. En keksinyt mitään konkreettista aihetta, mikä saattaa johtua saamastani kulttuurikasvatuksesta, johon on kuulunut vahva oikeudenmukaisuuden puolesta puhuminen, solidaarisuus ihmisiä kohtaan, ripaus paatoksellisuutta ja sokeaa uskoa parempaan maailmaan sekä loraus kiihkeää radikalismia. Olen oppinut, että asioista pitää puhua ja toimeen on tartuttava. Ei synny oikeutta ilman taistelua. Ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse. Vallankumous on ihan luonnollista ja meidän kuuluukin ravistella maailmaa säännöllisin väliajoin. Päinvastoin koen siis monestikin, että olen vain laiska ja saamaton, kun en tartu aseisiin (kynään) ja kirjoita siitä mistä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän.

Mutta yhtä asiaahan minä olen kyllä ihan oikeasti pelännyt kirjoittaa. Minä pelkään kirjoittaa päiväkirjaa. Olin tuossa viikonloppuna piknikillä takapihalla ja lueskelin ohimennen kotipihan roskalavalta löytämääni ”Uppo-Nallen juhlakirjaa”, jossa kerrottiin myös siitä, kun Uppo-Nalle aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Ainoa mitä hän lopulta päiväkirjaan kirjoitti oli: ”Joulukuun toinen tiistai. Meillä syötiin lihapullia.” Mutta ennen sitä hän varmisti, ettei kukaan vain lukisi tuota kirjaa ja kirjoitti ensimmäiselle sivulle tikkukirjaimin ”JOKA TÄMÄN VARASTAA, KEHNON LOPUN SAA” ja toiselle sivulle ”PIDÄ NÄPPISI IRTI TÄSTÄ KIRJASTA”.

Samaistuin tähän suureen ajattelijaan kovasti, mutta toisaalta myös rohkaistuin hänen esimerkistään. Ehkä minäkin voisin kirjoittaa päiväkirjaa. Sisällössä toivottavasti pääsisin tällä kertaa vähän pidemmälle kuin Uppis. Minusta tuntuu nimittäin nyt siltä, että olen jokseenkin valmis edes yrittämään itsereflektiota päiväkirjan kautta.

Kuten olen jossain aiemmassa kirjeessä tainnut kertoa, niin minähän en ole koskaan pystynyt kirjoittamaan päiväkirjaa, koska olen pelännyt niin paljon, että joku muu – tai edes minä itse – lukisin sitä joskus. Kaikkein henkilökohtaisimpien asioiden kirjoittaminen ylös on tuntunut ihan liian vaaralliselta ajatukselta ja tuntuu siltä yhä edelleen. Noh, eräänlaista päiväkirjan kirjoittamistahan tämä kirjeenvaihtokin on, mutta siinä on kuitenkin ero. Uskallan kyllä kirjoittaa aika henkilökohtaisistakin aiheista kirjeisiin ja uskallan ylipäätään puhua niistä ystävilleni ja julkisestikin mutta näissä tilanteissa pystyn kontrolloimaan erittäin hyvin sitä, missä henkilökohtaisuuden raja menee. Kerron tiettyjä asioita mutta toiset, aidosti haavoittavat asiat jätän aina visusti kertomatta. Olen aina suojannut itseäni, jopa itseltäni.

Nyt kuitenkin tuntuu, että olen valmis ja haluan avata itseni itselleni. Eivät ne asiat juuri kenellekään muulle kuulu mutta haluan opetella käsittelemään niitä itseni kanssa. Tavallaan haluan oppia kirjoittamaan hyvin henkilökohtaisia kirjeitä itselleni. Ja ennen kaikkea haluan löytää rohkeuden lukea niitä itselleni lähettämiäni kirjeitä ilman häpeää tai pelkoja. Olen liian kauan haudannut syvimmät, suurimmat ja herkimmät ajatukset ja tunteet jonnekin pois mielestäni ja jättänyt niitä käsittelemättä.

Autolla mummolaan… eiku kotiin.

Kiitos tehtävästäsi. Lapset ovat jänniä otuksia ja lapsen näkökulmasta kirjoittamista on aina kiinnostava yrittää opetella. Minusta lapset ovat kaikkein viisaimpia ihmisiä maan päällä, koska he ovat puhtaita ja pelottomia, aitoja ja armottomia. Kunnes eivät enää ole. Lapsistakin kasvaa aikuisia ja lapseus voidaan rikkoa. Lapset ovat viattomuudessaan myös herkkiä ja hauraita. Lapset ovat myös julmia. Olen jostain lukenut, että ihmisen kyky empatiaan alkaa kehittyä vasta 7-vuotiaana. Siihen asti he voivat käytännössä vaikka tappaa toisensa ymmärtämättä oikeasti mitä sille toiselle tapahtuu. Jänniä juttuja.

Noh, kirjoitinpa nyt siis tarinan ”Autolla mummolaan”, josta ei tullut taaskaan mikään seesteinen pikkujuttu, mutta se tuntui onnistuneelta. Ajatus kypsyi minulla hyvin nopeasti kirjeesi luettuani, ja tarina ikään kuin kirjoitti itse itsensä.

Autolla mummolaan

Ollaan menossa autolla mummolaan. Mä istun takapenkillä yksin, äiti ja isä on etupenkillä. Mä olen Tuomo ja mä olen 11. Mietin, että voinko mä syödä siellä mummon luona mitään, kun mä olen alkanut lihomaan. Tai oikeastaan mä olen ollut aina aika pyöreä. Semmonen isoluinen jo pienenä. Mä olen viime aikoina alkanut pitää ruokapäiväkirjaa, koska koulun terveydenhoitaja ehdotti tai käski. Äiti ja mummo on molemmat tosi huolissaan mun lihavuudesta. Mummo opetti mulle viimeksi jotain jumppaliikkeitä millä laihtuu. Me kuunnellaan autossa Joel Hallikaisen uutta kasettia. Tai siis äiti ja isä kuuntelee ja mä kuuntelen, koska on pakko. Terveydenhoitaja katsoi sitä mun ruokapäiväkirjaa ja se oli sitä mieltä, että mun ei pitäisi laittaa voita leivän päälle, vaan margariinia. Mä en oo ihan varma onko se meidän käyttämä levite nyt sitten oikeasti voita vai margariinia. Mua ei oo koskaan kiusattu koulussa mun lihavuuden takia, mutta nyt on alkanut tuntua vähän paskalta. Mulla on auton ikkuna vähän raollaan, kun on niin kuuma. Mietin, että voinko mä alkaa esittää tässä että mulla on matkapahoinvointia. Mä haluan vaan mennä oksentamaan.

Tehtävä sinulle: Kirjoita lyhyt kirje jollekin, jota olet joskus fanittanut tosi paljon. Ole rohkeasti naiivi ja avoin, jos siltä tuntuu. Uskalla olla isosti fani.


– Jussi

Itselle tärkeistä asioista on pelottava kirjoittaa

”Juuri siksi pitäisi voittaa pelkonsa ja kirjoittaa. Juuri siitä, minkä kirjoittamista pelkää eniten.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 29.05.2020 klo. 01:13

Ystäväni,

Kiitos! Kirjoituksesi vedestä oli hurmaava, kiehtova ja pinnan alla hauska. Ja syvä kuin vesi.

Teillä onkin nyt siellä pohjoisessa ihmettelemistä. Tulvavedellä on niin suuri voima, että siinä saattaa ihmisten varotoimetkin jäädä toisiksi, kun vesi haluaa tulla kylään ”hörppäämään kupillisen kahvia”, niin kuin kirjoituksessasi niin herttaisesti kuvasit.

Olen suurella mielenkiinnolla katsellut netissä paikallisten valokuvia veden alle jääneistä pyöräteistä ja puutarhoista ja jopa täällä kaukana minusta tuntuu, että tässä ollaan jonkin todella suuren äärellä. Vesi on kaiken elämän elinehto, ja toisaalta myös tuhoisa voima. Elämän kaksinaisuus on vahvasti läsnä.

Luonnon dualismia

Samalla, kun pohjoisessa vettä on liikaakin, täällä etelämmässä sitä kaivataan kipeästi. Täällä ei ole satanut pariin viikkoon (lukuun ottamatta eilisillan pikkuista kuuroa, joka kuivui heti osuessaan maahan), eikä kymmenen päivän ennusteessakaan näy yhtään sadepisaraa. Minua pelottaa, että kesästä tulee edellisen kaltainen. Silloin vettä piti kantaa järvestä, mikäli halusi kastella kasvimaataan – ja jos ei halunnut, niin sato jäi olemattomaksi. Monen talon kaivot kuivuivat, kun pohjavesi oli niin alhaalla.

Sain tänään tehtyä kasvimaan valmiiksi. Tai on se vielä vähän kesken kivitöiden osalta mutta voin kuitenkin jo kylvää siemenet maahan. Pitäisiköhän nyt sitten tanssia sadetanssi..?

Kevät on sellaista aikaa, että kaikki paitsi puutarha katoaa mielestä. On kiire saada kevättyöt tehtyä. Kirjoitin kuitenkin pikaisesti antamasi tehtävän. Olisin halunnut suoda sille enemmän aikaa – nyt se on lähinnä erillisiä ajatuksia asiasta – mutta kun ”tässä nyt on vähän kaikenlaista”.

Aihe sinänsä on minulle hyvin tärkeä – senhän sinä jo tiedätkin, koska otit otsikon blogiaiheistani. Olen kuitenkin nyt keskittynyt kirjoittamisen sijaan käytännön työhön luonnon hyväksi ja työskennellyt sen eteen, että minun pihallani olisi mahdollisimman monimuotoista luontoa sekä ruokaa ja pesäpaikkoja hyönteisille. No, ja vähän ruokaa minullekin siinä samalla.

Ehkä kevätkiireiden mentyä keskityn tähän aiheeseen paremmin… Tässä kymmenen virkkeen kärkevä (tai vihainen) pamfletti (tai kasa ajatuksia):

Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi

On se kumma, että tervejärkinen ihminen ei ymmärrä, että luonto on se, jolle ihmiskunta on velkaa kaiken ja jota sen pitäisi kumartaa! Velan maksaminen ei vaadi edes paljon, jos jokainen maksaa oman osansa. (Ja tässä velassa ei edes ole kyse rahasta vaan teoista – halpaa, eikö vain?)

Energian säästäminen ei ole iso vaiva. Niitynkin rakentaa muutamassa tunnissa, kun oikein asialle alkaa. Tai jos ei jaksa sammuttaa valoja tai ei löydy maapalaa, minne rakentaa keitaita hyönteisille, niin voisihan sitä vaikka miettiä seuraavan kerran shoppaillessa, että tarvitseekohan sitä nyt ihan varmasti seitsemännentoista takin ja kolmannetkymmenennet parit kenkiä…

Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi, ja tapoja on tuhansia – KVG!

Ympäristöstä huolehtiminen ei ole vain ”viherpiipertäjien” asia. Jokaisella on ympäristö – ja se on aina juuri siellä, missä sinäkin olet. Täytyy olla idiootti, jos paskoo omaan pesäänsä!


Oletko muuten huomannut, että itselle tärkeistä asioista on joskus vaikeampaa kirjoittaa, kuin kädenlämpimistä aiheista? Omalla kohdallani ainakin on niin. Ehkäpä osin siksikin tämän kertainen tehtävä tuli kirjoitettua hieman hutaisten. Silloin voi aina sanoa, että se on nyt vaan tuollainen, kiireessä sutaistu…

Luonto on minulle suuri aihe. En oikeastaan tiedä, osaisinko edes kirjoittaa siitä, miten tärkeäksi koen luonnon. Jollain tavalla jopa pelkään kirjoittaa siitä. On pelottavaa puhua luonnon tärkeydestä, kun joidenkin tahojen mielestä se leimaa puhujan lapselliseksi ja aivottomaksi hysteerikoksi, jonka suurin luontoteko on turkispukuisen ihmisen spreijaaminen. Kun leima on lyöty otsaan, on aivan sama, mitä leimattu puhuu. Vastaanotto on lakannut.

Ehkä juuri siksi pitäisi voittaa pelkonsa ja kirjoittaa. Juuri siitä, minkä kirjoittamista pelkää eniten. Leiman pelko on alistumisen alku.

Maan päällä, taivaan ja puiden alla

Onko sinulla jokin aihe, joka on sinulle suurempi ja tärkeämpi kuin mikään muu?

En kuitenkaan pyydä sinua kirjoittamaan siitä tärkeimmästä asiasta. Pyydän sinua kirjoittamaan tarinan lapsen näkökulmasta. Tarinan nimi on ”Autolla mummolaan”.

Leppoisan luovaa viikkoa. Pysy kuivana.

-Annastiina

Runonlaulajien virrassa

”Miksi veden täytyy aina valua alaspäin, miksei vesi muka saisi nousta kohti taivaita ja etsiä huippua ja lakea?”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.05.2020 klo. 01:17

Rakas ystävä,


Otin neuvostasi vaarin ja nappasin kiinni vapaasta hetkestä, jonka huomasin. Tajusin, että tilaisuuteni kirjoittaa sinulle kirje on koittanut juuri nyt. Sunnuntaina. Ei huomenna, kuten olemme sopineet vaan nyt, kun hetki on juuri sopiva.

Aurinko hehkuu taivaanrannassa. En osaa sanoa laskeeko se vielä vai nouseeko se jo. On keskiyö. Katsoin pitkästä aikaa elokuvan ystävien seurassa. Huomaan kaipaavani teatteria, taidetta ja elokuvia elämääni. Katsoin eilen itsekseni Kimmo Hirvenmäen upean ”Miljoona hyvää syytä” -monologin striimattuna kotisohvalta. Se muistutti minua siitä mikä arvo teatterilla on minun elämäni sanoittajana ja selkeyttäjänä. Miten arvokasta onkaan se, että joku jäsentää maailmaa omasta näkökulmastaan ja auttaa minua löytämään uusia näkökulmia omaan elämääni, uusia sanoja kertomaan jotain minusta ja meistä kaikista.

Näinä aikoina huomaan, että sinä olet saanut aika paljon toimittaa tuota tehtävää myös. Sinun kirjeesi ovat olleet tänä keväänä se elämän ja ihmisyyden peili, johon olen voinut tuijottaa ja pohtia, että tuoltako minä näytän, tuolla tavallakin voi ajatella ja ajatellaan, minä en olekaan yksin ajatusteni kassa tai, että joku ajatteleekin tätä yhtä asiaan ihan toisella tavalla kuin minä. Minä en olekaan se maailmankaikkeuden normaali mutta samalla olen kuitenkin ihan normaali, tavallinen. Näinä aikoina tällaisia asioita oppii arvostamaan enemmän kuin koskaan.

Vähän samasta teemasta minussa herätti ajatuksia tällä viikolla myös taiteilija ja koomikko Timo Koivusalo, jonka vanhaa Miten minusta tuli minä -haastattelua kuulin ihan sattumalta pätkän radiossa. Koivusalo nosti siinä tavallaan ihan itsestäänselvyyden, mutta minusta jotenkin unohdetun sellaisen esiin: Me suomalaiset olemme runonlaulajien perillisiä.

Minusta monesti tuntuu siltä, että meitä suomalaisia määritellään johonkin lokeroon, jossa ollaan jurottavia juntteja, jotka eivät osaa tai ainakaan halua laulaa tai piirtää tai mitenkään ilmaista itseämme. Että me kansakuntana olemme jotenkin äänettömiä, sanattomia, perinnöttömiä, historiattomia.

Mutta eihän näistä mikään pidä oikeasti paikkaansa. Meillähän on todella pitkä ja todella hieno historia ja perintö runoudessa, laulussa, tarinoissa, joka ulottuu vähintään tuhansien vuosien taakse. Ja se perintö näkyy edelleen, koska vaikka iso osa ihmisistä alistuukin tuon aiemmin mainitsemani määritelmän alle ja valtaan, niin kuitenkin tuntuu siltä, että sieltä jurouden roolisuoritusten lomasta puskee ihan koko ajan pintaan sellaisia luovuuden pierukuplia. Kansa laulaa karaokea ja kertoo tarinoita, tanssii ja ilakoi, veistää, piirtää, maalaa ja veistää maisemaa.

Sellaista tarinaa pitäisi kertoa paljon enemmän toinen toisillemme; että suomalaiset ovat todella luovia ja meillä suomalaisilla on todella pitkät perinteet laululle ja tarinankerronnalle. Suosittelen muuten katsomaan myös Madventures Suomi -tv-sarjan hienoen ”Runonlaulajien heimo” -jakson, jossa näihin asioihin pureudutaan myös.

Erityinen kiitos sinulle kirjoittamastasi kahden elämän keskustelusta. Toteutuksesi antamaani tehtävään oli jotain juuri sellaista, kuin toivoinkin. Pääsit ilmeisesti yli tirkistelyn pelosta. Ainakin yllätit minut jälleen, ja herkistit. On myös aika jännittävää, miten tekstistä huokui minulle jokin tosi voimakas tunne ja yhteys näiden elämien välillä, vaikkei mitään taustaa paljastettukaan. Jotenkin tuntui, että tarinan kaikkein kauneimmat asiat olivat jossain siellä rivien ja sanojen välissä. Oli myös kaunista, että laitoit kaksi elämää keskustelmaan keskenään, ei vain kaksi ihmistä. Ah, kiitos.

Kiitos myös minulle antamastasi tehtävästä. Tämä oli helpompi kuin edellinen ja tavallaan se ehkä johdatti minut nyt toisen ehdotuksesi mukaisesti Ounasjoen rannalle. En kylläkään fyysisesti käynyt siellä (muutenkin Kemijoen puoli on ollut itselleni aina läheisempi täällä) juuri nyt mutta henkisesti lähdin seikkailemaan sinne veden ja luonnon äärelle.

Teemana vesi sattuu myös olemaan aika ajankohtainen täällä, kun lämpötila on noussut niin korkeaksi ja ilma niin kesäiseksi, että suurtulvan riski on noussut erittäin korkeaksi. Joki näyttää vähän mahtiaan ja lähdin sitä nyt sitten purkamaan omalla tavallani tarinaksi tähän:


VESI

Vesi nousee pirtin rappusille. Se ottaa askelen kerrallaan ja nousee portaat ylös. Pikkuhiljaa vesi hiipii tupaan ja tervehtii niin kissaa, kuin talon isäntääkin tuvan puolella. Kellarissa vesi viihtyy parhaiten, koska sinne sen on helpointa kiikkua sisään. Kevättulva on tullut tervehtimään jokivarren asukkaita. Ei vesi mitään pahaa tarkoita, eikä vesi mahda sille mitään, että lunta on tullut niin paljon ja että lumi sulaa niin nopeasti, ettei vesi mahdu enää uomiinsa joessa. Joka kevät vesi riemastuu ja hyppää korkeutta. Se kokeilee rajojaan ja rikkoo niitä, vesi haluaa seikkailla ja nousta ylemmäs kuin vaarat ja tunturit. Miksi veden täytyy aina valua alaspäin, miksei vesi muka saisi nousta kohti taivaita ja etsiä huippua ja lakea? Vesikin haluaa tuntea tuulen kasvoillaan ja kuulla haukan kiljaisun ihan korvansa juuressa. Sorsat, silkkiuikut ja jopa joutsenet kun alkavat ennen pitkää toistaa itseään. Sitä paitsi, vain kerran sadassa vuodessa vesi riemastuu niin, että se nousee korkeammalle kuin sataan kevääseen ennen sitä. Vain kerran sadassa vuodessa! Ja siitä nyt sitten suututaan. Naapuripirtissä isäntä jo kiroaa ja huutaa, kun vesi on noussut sinnekin. Parketti menee pilalle, perustukset sortuvat, talo menettää arvonsa. Mutta vesihän vain halusi hörpätä kupillisen kahvia tai katsella lauantai-illan viihdeohjelmaa yhdessä toisten kanssa. Kelluttaa perunoita kellarista keittokomeroon. Mutta ei, kukaan ei ymmärrä vettä. Ei saa vesi sympatiaa. Mutta siitä vesi on onnellinen, että kerrankin siitä puhutaan. Ei ole ketään, jolla jäisi huomaamatta vesirajan nousu. Ei yhtäkään lehteä, joka ei nyt kirjoittaisi vedestä. Yhtäkkiä vettä ei voidakaan enää vain hillitä ja hallita, käyttää ja kahlita. Mitäs patositte minun virtaani. Mitäs rakensitte talojanne minun mailleni. Minä virtasin täällä ennen teitä ja minä se vain olen aina tulvinut, kun siltä on tuntunut. Ei se naapurin isäntäkään pysty omaa tulvaansa pidättämään, jos vatsalaukku sen isomman aallon lähettää suolistosta suihkuamaan. Ei riitä isännällä patoallas siinä kohti. Annetaan veden siis virrata ja nousta. Niin, kyllähän me annetaan, kun ei me sille mitään mahdetakaan. Voimaton on ihminen veden viedessä talot, tuvat ja laiturit mennessään. Mutta onko vesi paha? Ei ole. Vesi on eloton ja tunteeton. Vesi vain virtaa, nousee ja laskee.


Minusta on jotenkin jännää, kun luonto tuolla lailla näyttää mahtiaan. Sitä on niin tottunut siihen ajatukseen, että ihminen pystyy nykyään hallitsemaan ihan kaikkea. Meillä on valtavan suuri kontrolli kaikkeen ympärillämme olevaan, eikä esimerkiksi minun tarvitse käytännössä koskaan pelätä mitään ympärilläni olevaa. Ei petoeläimiä, ei kovaa pakkasta, ei sadetta tai polttavaa aurinkoa. Kaikkeen on olemassa ratkaisut ja keinot, suojavälineet ja vempeleet. Mutta sitten kuitenkin on olemassa tuollaisia asioita, kuten suurtulva tai joku virus, joille ihminen ei voikaan oikeastaan yhtään mitään. Yhtäkkiä ollaankin ihan polvillaan luonnon edessä. Me emme olekaan jumalia, vaan kuolevaisia luonnon armoilla.

Noh, terveisiä nyt sinne kirjosiepoille ja onnea uusiin koteihin.

Tehtäväksi saat kirjoittaa jonkinlaisen pienoispamfletin, vähän kärkevästikin kirjoitetun tekstin, jonka aiheena on ”Jokainen voi tehdä asioita luonnon hyväksi!”. Saatat tunnistaa tuon aiheen jostain. Saat olla myös luova ja vapaamielinen tehtävää tehdessäsi eli pamfletti voi tässä tapauksessa olla vaikka tarinakin, mutta kärkevyys saisi olla siinä kuitenkin läsnä. Heitetään vielä lisähaasteena, että teksti saa olla korkeintaan 10 virkkeen mittainen. Muista, että kaikki säännöt on tehty rikottaviksi.

Jään odottamaan innolla kirjettäsi!


– Jussi