Viimeinen

”Lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 18.12.2020

Ystäväni,

Tämä on vuoden viimeinen kirje.

Kiitos sinulle tästä melkein vuoden kestäneestä kirjekaveruudesta! Olen todella tyytyväinen, että olemme jaksaneet näin pitkään pitää kiinni viikoittaisesta kirjoitusrutiinista. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä sinusta.

Näyttää jo vähän talvelta

On tässä vuoden aikana kyllä tullut luotua jos jonkinlaista tarinaa. Osa on ollut hyviä, osa keskinkertaisia ja osa jopa huonoja – ja olen niistä kaikista iloinen. Olen oppinut, että kirjoittaminen(kaan) ei ole niin vakavaa. En menetä kasvojani enkä ylpeyttäni, enkä huonone ihmisenä, jos joskus teen vähemmän hyvän tarinan tai jos runon riimit eivät ihan osu kohdilleen. Pääasia on, että luo. ”Kaikissa simpukoissa ei ole helmiä”, ”joskus täytyy syödä kattilallinen puuroa löytääkseen mantelin” ja muita uusia, juuri keksittyjä sanontoja. Eli jos vain odottaa täydellistä, niin eihän silloin tule kirjoitettua yhtään mitään. Jos taas kirjoittaa paljon, niin todennäköisemmin siellä seassa joskus pilkistää se onnistunutkin tekele.

Huonoista kirjoituksista puheen ollen… En ole vieläkään saanut kirjoitettua tämän kertaista tehtävää. Haluaisin taas kirjoittaa runon tai laulun, koska koen, että se on itselleni omin tapa kirjoittaa. Olen yrittänyt ihan oikeasti jo pari päivää. Koko kirje on sen takia myöhässä sovitusta.

Olen kirjoittanut kolme sivua ideoita, ajatuksia ja keskeneräisiä säkeitä mutta mikään niistä ei tunnu olevan Se Säe tai Se Idea, joka vapauttaisi luovuuden ja valuttaisi paperille vapaana aaltoilevan runolammikon. Alitajuntakaan ei tällä kertaa auttanut yön aikana selventämään ajatuksia. Luulen, että (vaikka juuri sanoin, että olen oppinut armollisuutta itseäni ja kirjoittamista kohtaan, niin kuitenkin) nyt lataan niin suuria odotuksia vuoden viimeiselle runolle, että se ei uskalla syntyä lainkaan.

Kun olin ottanut tämän kuvan, katsoin oikealle ja näin 50 metrin päässä kaksi tien yli hölkkäävää hirveä. Se oli hieno hetki. <3

Luulenpa, että minun täytyy nyt luovuttaa. En nyt saa tähän kirjeeseen synnytettyä viimeisen kirjeen arvoista runoa.
Liitän kuitenkin mukaan, jotta mukana jotain olisi, pienen runosen, joka ei edes vastaa tehtävänantoa. Tämä runo voisi toimia lämmittelijänä sille Suurelle Runolle, joka ideaalimaailmassa olisi valmistunut ja löisi kaikki ällikällä. (Mikä se ällikkä muuten edes on?) Valitettavasti tässä maailmassa tämän lämppärirunon jälkeinen kohta on runoton.

Heippa vaan, vanha vuosi,
aja varovasti!
Älä katso taaksesi.
Aja historiaan asti!

Terve sulle, uusi vuosi!
Olet odotettu.
Suuret haaveet harteillasi,
toivein korotettu.

Älä pelkää, uusi vuosi.
Voit tehdä parhaas vaan.
Vaikka epäonnistuisit
ja ajaisit ojaan,
vuoden päästä varmasti
jo painut unholaan.


Voi, minä niin toivon, että lähetän sinulle vielä yhden kirjeen, jossa on hieno runo uuden vuoden lupauksista!

Lumilepardi

Hyvää viikonloppua ja hyvää joulua! Toivottavasti osaat ja ehdit sekä levätä että nauttia lomasta.

-Annastiina


P.S. Googlasin sen ällikän. Se johtuu sanasta ”älli” eli taju eli järki. ”Ällikällä lyöty” on hetkellisesti niin pöllämystynyt, että järkensä on kadonnut. Olisihan se pitänyt tajuta. Eli ällätä.