Mistäs sitä sitten unelmoisi?

”Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta.”

Lähettäjä:Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 20.04.2020 klo 23:29

Rakas ystävä,


Mikä siinä onkin, että joskus tätä kirjettä pitää kierrellä ja kaarrella kuin petolintu saalista? Pitää ottaa vähän etäisyyttä ensin, kiertää kauempaa ja lähestyä hipihiljaa. Lopulta sitä sitten yllättää kirjeen ja hyökkää takaapäin, puree hampailla kaulavaltimoon ja lopulta kirjeen ruho kaatuu maahan päihitettynä. Joskus toisinaan kirje ei taas ole ollenkaan saaliseläin tai vihollinen, vaan pikemminkin ihana ystävä, jota odottaa malttamattomana kylään jo monta päivää aiemmin. Silloin sanat hyppivät paikoilleen ja kirjoittaminen kutkuttaa pieniä harmaita aivosoluja kuin mielenkiintoinen keskustelu, kofeiiniöverit matéella tai syvälle sisäänsä imaiseva elokuva. Tänään olen itse jossain noiden kahden ääripään välissä, vähän semmoisissa ´njääh, en oikein tiedä mitä kirjoittaisin´ -fiiliksissä.

Oli kuitenkin jännittävä kuulla minkälaisilla kehillä ajatuksesi ovat pyörineet omaa kirjettäsi kirjoittaessasi. Tajusin, että minulla oli aika samanlaisia ajatuksia oman edellisen kirjeeni kanssa. Tuntui siltä, että sinulla rullaa kaikki niin hyvin kirjoittamisen, kurssien ja blogi-ideoiden kanssa, samalla kun minulla luovuus kököttää paikoillaan ja ainoat aikaansaannokseni ovat nämä kirjeet. Olin jopa vähän kateellinen kaikista aikaansaannoksistasi ja ahkeruudestasi kirjoittamisen polulla. Ehkä olen taas vähän malttamatonkin sen suhteen, että jotain suurta ja ihmeellistä pitäisi jo tapahtua. Joku oivallus, joka antaa minulle inspiraation kipinän kokonaisen romaanisarjan kirjoittamiseen. Olen tottunut unelmoimaan isosti, tekemään töitä ja uhraamaan kaiken saavuttaakseni tavoittelemani. Mutta sitten tajuankin, että eiväthän sellaiset asiat tapahdu vain odottamalla. Pitäisi ensin uskaltaa unelmoida ja sitten varata aikaa unelman toteuttamiseen.

Varmasti juuri siitä syystä päädyin kirjoittamaan unelmoinnista ja täydellisyydestä. Minulla on tässä jo pidemmän aikaa ollut vähän sellainen tunne, että kaikki unelmani on ammuttu alas, eikä uusia unelmia ole tullut tilalle. Petolintu on hyökännyt ja minusta on tullut raadeltu saalis. Olen aiemmin ollut hyvin itsevarma ja määrätietoinen unelmieni ja päämäärieni suhteen. Edessä häämöttävä polku on ollut selkeä ja olen tottunut pärjäämään ja jaksamaan, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Yrityksen ja teatterin lopettaminen sekä sitä seuranneesta uupumuksesta toipuminen ovat kuitenkin vieneet pohjan pois siltä. En tiedä mistä unelmoida, eikä minulla ole voimia viedä unelmia tai joskus edes arkisia askareita maaliin. Ristiriita entisen elämän kanssa on iso. Positiivista on se, että olen tajunnut sen, enkä ole enää syöksykierteessä kohti pohjaa. Tavallaan jopa päinvastoin, on aika kiehtovaa (vaikkakin samaan aikaan todella rankkaa) miettiä, kuka sitä oikeastaan onkaan? Isojen muutosten edessä on mahdollisuus kasvaa isosti ja löytää jotain ihan uutta. Tässä kokonaisuudessa ajatusleikki elämän täydellisyydestä oli minusta aika lohdullinen ja innostava ajatus. Kyllä se siitä täydelliseksi tulee.

Juuri nyt ainakin toinen puoli aivoistani haluaakin vain pomppia kuralätäköissä ja rakennella puroja kevänauringon sulattaessa hankia. Yritän opetella elämään ilman sen kummempia tavoitteita ja unelmia. Opettelen nauttimaan pienistä hetkistä ja olemaan oma itseni. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kaamoksen jälkeen on hämmentävää, kun aurinko yhtäkkiä loistaa vielä iltakymmeneltä. Tällaistako se valo olikin?

Kirjoitit kirjeessäsi myös oikeassa olemisesta tai oikeasta väärässä olemisen pelosta. Mitä oikeassa oleminen oikeastaan on? Sait minut muistamaan omat yliopistoaikani tai oikeastaan ajan ennen sitä. Yliopisto oli minunkin elämässäni eräänlainen vedenjakaja. Silloin menetin kritiikittömän luottamukseni aikuisiin. Tai siis omaan naiiviin uskomukseeni siitä, että aikuiset ovat aina oikeassa ja fiksuja ja pitävät maailman hallinnassa parhaaseen mahdolliseen tietoon nojaten. Siihen asti olin aina ajatellut, että aikuiset kyllä hoitavat asiat ja tietävät aina mitä tekevät. Karu totuus kuitenkin paljastui astuttuani aikuisuuteen ja korkeakoulumaailmaan. Tajusin, ettei juuri kenelläkään ole hajuakaan siitä, mihin tämä maailman on menossa ja mitä meidän pitäisi tehdä. Viisaimmatkin meistä joutuvat pääasiassa arvailemaan ja meistä suurin osa kulkee elämänsä läpi lähinnä harhaillen ja huudellen sinne tänne. Vuosituhansien jälkeenkin me olemme kuitenkin vain joukko apinasta polveutuvia elukoita, joita vaistot ja tunteet ohjaavat enemmän kuin tieto ja ymmärrys. Tähän peilaten kaikki vähäinenkin kerryttämäni tieto, taito ja tunneäly tuntuvat ihan ok aikuisuudelta. Ei iso osa maailman presidenteistäkään tiedä yhtään, mitä ne on tekemässä ja silti ne saavat fiiliksen mukaan päättää ihan liian vaikeista asioista.

Ymmärrän silti traumasi ja tunnistan itsessänikin usein tuon piinaavan väärässä olemisen pelon. Muistan lapsuudesta erittäin hyvin sen tunteen, kun nostan koululuokassa käden viitatakseni. Halusin viitatessa aina olla 110% varma siitä, että vastaukseni on oikea. Muuten jätin kokonaan viittaamatta. Nykyään tiedän, että väärät vastaukset opettavat meitä yleensä enemmän kuin oikeat, mutta ihan yhtä paskalta se silti tuntuu vieläkin.

Loppuun vielä todettakoon, että sinä olet mielestäni todella älykäs ja rohkea ihminen. Olet ihmettelijä ja oppija, unelmoija. Samaan aikaan herkkä ja hauras, mutta vahva ja voimakas. Älä häpeä tai pelkää mitään puolta itsestäsi. Ihailen sinua.

Hauskaa viikkoa. Jään odottamaan kirjettäsi. Tässä ihan kakka haiku, ole hyvä.

katsos kakkoja
metsäpolun reunoilla
koirat kulkeneet


Jos inspiroidut, niin kirjoita aihio runosta tai laulusta, jonka teemana on metafora. Annan tämän tehtävän pääasiassa siksi, että haluan lukea lisää kirjoittamiasi lauluja ja runoja.


– Jussi

Oikeita ja vääriä ajatuksia

”Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 17.04.2020 klo 12:47

Ystäväni,

Kiitos! Mikä syvällinen pläjäys tuo kirjeesi olikaan! Sanat ovat todentotta mielenkiintoisia. Ja mitä enemmän kuhunkin sanaan keskittyy ja uppoaa, sitä enemmän siitä löytää merkityksiä. Sana ei ole vain sana. Ajattele, kuinka paljon me viestimme ihan tavallisessa keskustelussa. Jokaisen sanan alla on etymologian rakentama jalusta ja sillä kiipeilevät kulttuurin, yhteiskunnan sekä sanojan itsensä luomat tarkoitukset, eleet, oletukset ja odotukset. Kuinka me ikinä voimme ymmärtää toisiamme?

Minua kiehtoo esittämäsi ajatus siitä, että jokaisen elämä on täydellinen riippumatta siitä, millainen se on. Niin kuin kirjoitit: Asia, joka on täynnä, on täydellinen. Sitähän se sana tarkoittaa. Tämän ajatuksen mukaan elämä täydellistyy vasta silloin, kun se päättyy. Olet onnistunut elämässä vasta kun kuolet; olet silloin suorittanut elämän. Tämä antaakin mielenkiintoisen perspektiivin käynnissä olevaan elämään. Tässä ajatusleikissä en suosittele tavoittelemaan täydellisyyttä. Mutta ehkä tällainen ajatus saa elämän tuntumaan vähemmän vakavalta. Täydellisyyden perässä ei kannata juosta vaan pikemminkin kannattaa keskittyä olemaan tyytyväinen olemassa oleviin asioihin. Jos ei huomaa tätä hetkeä, niin eikö silloin juuri tuhlaa elämäänsä tavoittelemalla täydellisyyttä, ajamalla takaa kuolemaa? Jos taas ajatellaan elämän täydellisyyden olevan kulloisenkin elämän hetken täynnä oloa, eli siis että elämä on joka hetki eläjälleen täynnä sellaista sisältöä, että hän ei kaipaa siihen mitään muuta, pääsemme silti samaan lopputulokseen: Elämän täydellisyys tarkoittaa tähän hetkeen keskittymistä. Jos tavoittelee jotain, se tarkoittaa sitä, että elämässä on sen jonkun mentävä aukko, eli siitä puuttuu jotain. Jos elämästä puuttuu jotain, silloin elämä ei ole täydellistä.  

Täydellinen kaveri

Olen nyt virallisesti myöhässä kirjeen lähettämisessä. Nyt on jo perjantai. Olen taas koko torstaipäivän kierrellyt tietokonetta kuin se entinen kissa kuumaa puuroa ja todistellut itselleni, että ehdin kyllä kirjoittaa tämän kirjeen vielä illalla… ihan viimeisillä hetkillä ennen nukkumaanmenoa… tai jos oikein koville ottaa, niin ehtiihän sen vielä aamullakin… En tiedä, miksi tämä on nyt taas niin kovin vaikeaa. Tai no, jos nyt oikein alkaa syventyä aiheeseen, niin ehkä tässä on kyse alemmuudentunteesta.

Tuo edellinen kirjeesi oli jotenkin sellainen, että vanha tunne siitä, etten ole kovin älykäs, nosti taas päätään. Pelkään, etten osaa vastata yhtä fiksusti, ja sitten näet, että en oikeasti tajua mistään mitään. Minun sisuksissani on sellainen perustason (väärä) ajatus, että asioihin on olemassa vain kaksi vastausta: oikea ja väärä. Olen aina pelännyt avata suuni, koska pelkään vastaukseni olevan väärä. Vasta yliopistossa opiskellessani aloin pikku hiljaa tajuta, että ”vastaukset”, joita opiskelijat luennoilla heittelivät huolettomasti ilmaan, olivat arveluita, pohdintoja, mielipiteitä, eivätkä välttämättä lainkaan oikeita vastauksia. Edes yliopiston lehtorit eivät aina olleet oikeassa. Hekin ovat vain ihmisiä, ja ihmisillä on mielipiteitä, jotka eivät välttämättä ole absoluuttisia totuuksia. (Mikä edes on ”absoluuttinen totuus”..?) Ymmärrän siis, että maailma on täynnä harmaan sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi mutta silti – vaikka tuosta yliopistoaikaisesta oivalluksesta on jo parikymmentä vuotta – väärän vastauksen pelko kummittelee minussa ja tulee silloin tällöin esiin.

Jännää, miten jotkin asiat tökkivät traumoja esiin, kun taas toisinaan sitä vain porskuttaa menemään muistamatta mitään alemmuus- tai muitakaan kompleksejaan. Ehkä tuo kirjoituksesi ulkopuolisuuden tunteesta kolahti minuun niin tuttuna tyhjyytenä, että nyt jollain tasolla mietin, kuten sinäkin kirjoituksessasi, olenko huonompi muita, kun en osaa olla heidän kaltaisensa.

Mutta hei, eikö ole niin, että tämä erillisyyden tunne ja tyhjyys on toisaalta myös täydellisyyttä; se on täynnä kysymyksiä ja ihmettelyä. Ilman niitä ihminen ei opi eikä mene eteenpäin, vai mitä?

Oppimisesta ja eteenpäin menemisestä puheen ollen… Kaikessa ei kai tarvitse edetä. Joistain asioista voi aikuisenakin nautiskella aivan samaan tapaan kuin lapsenakin.
Rakastin lapsena kevään kurakeleissä läträämistä! Vietin pitkiä aikoja rakentaen tielle muodostuneisiin vesilammikkoihin puroja ja katsellen kuraveden marmorikuvioita, kun vesi pyöri kivien ympärillä ja veti mukaansa hienoja maa-aineksia. Tämä asia ei ole muuttunut vuosien varrella mihinkään. En edelleenkään voi vastustaa purojen tekoa – vaikka siinä kastuu kengät ja housunlahkeet tahriutuvat kuraan. Kuinka ihana tapa ottaa välimatkaa aikuisten maailman ajatuksiin ja ongelmiin!

Kirjoittaminen on ollut menneellä viikolla lähes täysin katkolla (lukuun ottamatta joitain tulevaan blogiini liittyviä hahmotelmia). Tässä sinulle kuitenkin haiku kuralätäköstä, ole hyvä.

kuralätäkön
kauniit marmoripyörteet
palaan lapsuuteen

Toivon sinun viikkoosi energiaa ja onnea (kaikissa sanan tarkoituksissa).


Annastiina

P.S. Kirjoittaisitko sinäkin haikun?