Ei se tästä

”Minä kirjoitin sinulle nyt sitten tällaisen dadaistisen runon.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 14.09.2020 klo. 23:50

Rakas ystävä,

Täällä on nyt syksy. Osa puista on niin kirkkaan värisiä, että ihan häikäisee. Olen kiertänyt aika valokuvauksellisia paikkojakin tässä, mutta en ole ottanut yhtään kuvaa niistä.

Minusta on joskus mukava olla ottamatta kuvia. Minusta tuntuu vähän siltä, että kun näkee ja kokee jotain todella kaunista ja upeaa, niin se tavallaan menee vähän rikki, jos sitä alkaa valokuvaamaan.

Nykyään tietysti kaikkea mahdollista pitäisi kuvata ja tunkea sosiaaliseen mediaan mutta minäpä se olen aina ollut vähän tämmöinen vastarannan kiiski.

Nuorena poikana tuli ihan harrastettua valokuvausta ja siinäpä sai sitten olla kuvaajana kaikissa sukujuhlissa myös. Jäi sitten vähän itse juhlat aina juhlimatta, kun mietti vain kuvakulmia ja sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi tai yritti epätoivoisesti vältellä kaikkien sukulaisten hyviä ideoita siitä, mitä ja ketä ja mistä suunnasta pitäisi seuraavaksi olla kuvaamassa. Mutta kylläpä minä jotain kuvia yritän tässä ihan vasitella kirjettä varten ottaa.


Väsymyskin alkaa tässä helpottaa. Sain viime viikolla tehtyä ison rymsteeraus-operaation kämpässäni ja nyt tuntuu paljon avarammalta sekä ulkoisesti että sisäisesti. Viikonloppuna sain myös levättyä ihan kunnolla, mikä luonnollisesti teki hyvää niin ikään sekä mielellä että keholle. Ei se tästä, sanos vanha ystäväni muusikko Pekka Kumpulainen.

Kiitos muuten viime kirjeessä lähettämästäsi runoteoksesta. Se oli ihan mieletön! Minä kyllä optimistisesti ajattelin, että jotain hienoa voi syntyä, kun lähdet tuollaista kollaasia kirjoittamaan, mutta enpä kyllä osannut ajatella, että noin koherentti kokonaisuus saattaisi kasaan parsiutua. Arno Kotro, Takashi Hiraide ja Annastiina Gylling ovat selvästi vuoloksia samasta seetripuusta.

Arno Kotro kävi muuten joskus meidän lukiossa vierailemassa. En muista itse keskustelusta juurikaan mitään, mutta muistan ihan selvästi miten hän istui meidän lukion juhlasalissa ja me innokkaat taidenörtit pääsimme tenttaamaan häntä kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta.

Kuvasin naapurin pihapuskia, koska ne nyt eivät kuvaamisesta särjy, mutta tunnelma välittyy

Minä kirjoitin sinulle nyt sitten tällaisen dadaistisen runon. En tiedä onko tässä nyt sopivasti sitä punaista ja liittyikö tämä lopulta mitenkään numero kolmeenkaan, mutta siitä se inspiraatio lähti. Haluaisin myös oppia kirjoittamaan lauluja kuin Mikko Perkoila.


PERKOILA NÄKI PUNAISTA JA LASKI KOLMEEN

Oli kolme viisasta tietäjää
ja oli kolme pientä porsasta
Oli Kasper, Jesper ja Joonatan,
ja Tupu, Hupu ja Lupu

Oli Kolme ässää
ja Pythagoran kolmikko
ja Marx-veljekset
Paitsi ne oli kyllä nelikko.

Kolmikko, kaksikko, kermakko
valjakko, maljakko, valikko
taikka nelikko ja Blytonin Viisikko

Oli Suomea kiertävä kuusikko,
joista jokainen oli rytmimuusikko
Keikkabussin alle jäi joku elikko,
kysyin kuiskasikko hiljaa vai huusikko?

Kirjoitapa sie seuraavaksi kolmelle fiktiiviselle henkilölle lyhyt deitti-ilmoitus.

– Jussi

Helmikuun aurinkoa

”Taidanpa tehdä soittolistan, josta voin tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin osaan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.02.2020 klo 16:59

Ystäväni,

Olipa kiva kuulla, että nouset näyttämölle jälleen! Uskon, että se tekee hyvää sinulle. Näytteleminen on ollut niin suuri osa sinun elämääsi, että itse asiassa ihmettelen, miten olet jaksanut olla ilman sitä näinkin pitkän ajan. Ja nythän sinun ei tarvitse olla vastuussa teatterin tuloksesta eikä huolehtia muusta kuin omasta panoksestasi teatteriyhteisön yhtenä osasena – eli voit keskittyä vain näyttelemiseen, eikö niin? Nauti siitä!

Olin viime kirjettä kirjoittaessani jotenkin niin kiireen sokaisema, että unohdin kommentoida festarikokemustasi ja fiilistellä kesäsateessa tanssimista – ja tanssimista yleensäkin! Musiikin mukana liikkuminen on kyllä todellakin elämän suola! Onpa ihanaa, että olet saanut muistutuksen siitä festaridiskossa. Ethän nyt unohda sitä taas? Itsekin aina silloin tällöin muistelen ylioppilasteatterin kevätretkeä, ja sitä huumaavaa vapauden ja onnen tunnetta, kun ympärillä on vain ystäviä, musiikkia ja kesäisen lämmintä sadetta, ja vain liikkeellä on väliä. Ah, enpä ole itsekään tanssinut sillä tavalla pitkiin aikoihin!

Tanssin huumaa kevätretkellä vuonna 2009

Mutta liikkeestä puheen ollen, tämä kirjoittamisen vuoksi tietokoneen ääressä istuminen on jumiuttanut joka ikisen kohdan minun kropassani! Puutarhurista työttömäksi istujaksi on pitkä matka, ja liikunnan kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä tilanne on saanut minut kehittelemään kaikenlaisia pieniä liikuntatuokioita, joilla tauotan liiallista istumista. Lempitaukojumppani on tietenkin tanssiminen! Välttämättä siihen ei edes tarvita musiikkia; päässä saa soimaan aina sopivan rytmin kuhunkin fiilikseen. Mutta nyt kun tässä samalla mietin asiaa, niin taidanpa tehdä jonkinlaisen soittolistan, josta voin aina vaikkapa tunnin välein laittaa pyörimään biisin tai pari ja tanssia niin villisti ja dorkasti kuin vain osaan. En usko, että taukojumppa siitä enää paljon voisi parantua!

Tällä viikolla minulla on ollut parempi olo. Olen suunnitellut aloittavani kirjoittamaan omaa blogia. Se olisi tämän kirjeprojektin lisäksi sellainen (ainakin näennäisesti) helppo tapa tuottaa tekstiä. Voin kirjoittaa aiheista, jotka ovat minulle tärkeitä ja tuttuja, eikä kirjoitusten tarvitse olla pitkiä eikä noudattaa mitään tiettyä kaavaa tai normia. Lisäksi saan aktivoitua itseäni myös toisessa luovuuden lajissa, joka on jäänyt minulta unholaan, eli valokuvauksessa. Tämä inspiraation puuska johtunee suurelta osin käsillä olevasta vuodenajasta. Helmikuun aurinko saa minut aina heräämään. Se antaa toivoa siitä, että kevät on tulossa. (Tätä kirjoittaessani ulkona kylläkin sataa tiheää, märkää lunta. Mutta joka tapauksessa valo on erilaista, jotenkin keltaisempaa, kuin tammikuussa.)

Helmikuun räntäsade

Tuo lähettämäsi mielipidekirjoitus onkin tärkeästä asiasta. Se toimii kyllä sellaisenaankin hyvin. Mutta koska aina voi parantaa, niin tein tekstiin pari muutosehdotusta. Pari lausetta ottaisin pois, koska niissä oleva asia tulee esiin muualla tekstissä. Loppukappaleesta poistaisin liikaa toistoa (vaikka ymmärränkin, mitä sillä haet), ja siihenkin kirjoitin oman ehdotukseni. (Keltaisella merkityt ehdotan poistettaviksi. Alleviivatut ovat lisäyksiä.)
Siinä on siis silmieni lainaamisen tulos. Muistathan, että ne eivät ole välttämättä paremmat silmät kuin omasi. Ne ovat vain erilaiset. Joten sinä teet itse lopulliset päätökset ja korjaukset – tai jätät tekemättä. 

Lehtikirjoitukset ovat mielenkiintoisia kirjoitettavia siitäkin syystä, että merkkimäärä on rajoitettu. Vaatii paljon miettimistä, kun yrittää saada tekstiin mahdutettua kaiken tarpeellisen. Tiivistäminen on taitolaji. Joskus luovaan kirjoittamiseenkin on hyvä ottaa mukaan jokin rajoitus. Jos jaksat, ehdit ja haluat tuon mielipidekirjoituksen viimeistelyn lisäksi kirjoittaa jotain muutakin, niin tässä sinulle tehtävä: Kirjoita yhden sivun mittainen tarina, joka tapahtuu yhden minuutin aikana.

Itse en nyt ole kirjoittanut mitään rästi- tai muutakaan tehtävää, olen vain ideoinut muutamia blogitekstejä. Yritän saada kirjoitetuksi ensi kirjeeseen mennessä sen taannoin antamasi tehtävän lapsuuden tekstiin reagoimisesta. Mutta nyt jaan kanssasi arkistoistani löytämäni runon, jonka olen kirjoittanut ehkä parikymppisenä. Runo paljastaa minun ennenkin kokeneen kirjoittamisen vaikeutta. Tämä toimikoon vaikkapa muistutuksena siitä, että kyllähän sitä voi kirjoittaa myös siitä, ettei osaa kirjoittaa. Tyhjän paperin kammo on yhtä hyvä aihe kuin mikä tahansa muukin!

tänään
reppu sopii selkääni
ja portaat ovat
kevyet laskeutua


karkaan tyhjän paperin ääreltä

tänään
tie on paperia
kenkäni piirtävät siihen
mieleni jäljet

Mukavaa viikkoa! Toivottavasti helmikuun aurinko paistaa myös sinne pohjoiseen!

Annastiina