Paluu rutiineihin

”Toivon, että minulla olisi paikka, jonne voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 24.03.2020 klo 00:47

Rakas ystävä,

Olen hukannut kirjoittamisen rutiinin viimeisten viikkojen aikana. Noh, olen hukannut suurinpiirtein kaikki mahdolliset rutiinit elämästäni, kun olen tehnyt teatteria ja töissä on jouduttu pistämään monet asiat ihan uusiksi. Tajusin sen, kun lueskelin tässä huvikseni alkuvuoden kirjeenvaihtoamme.

Tajusin, että olen hukannut kirjoittamisen riemun, jonka olin jo jossain vaiheessa tätä projektiamme tavoittanut. Nautinto on poissa, koska minulla ei ole aikaa. Ei ole aikaa olla ja harhailla jossain ajatusten ulapalla. Ei ole aikaa maata sohvalla ja miettiä, tuumailla ja tuijotella. Olen palannut perusongelmani äärelle: en hallitse aikaa. Olen työnarkomaani ja itseni rankaisija, joka nauttii (sairaalla tavalla) myös kunnon yliannostuksista raatamista. Tiedän kyllä, että saan parhaimmillaan kirjoittamisesta yhtä hyvät kiksit, mutta koska en ole käyttänyt tätä kamaa ihan niin paljon, kunnon tripille on vaikeampi päästä.

Parhaissa kirjoitusfiiliksissä olen ollut tänä keväänä työreissuilla jossain toisessa kaupungissa. Olen päässyt irti arjesta ja iltaisin olen pystynyt antautumaan hetkeksi vain kirjoittamiselle. Tavallaan toivoisin, että minulla olisi sellainen Aleksis Kiven kuolinmökki, jonne voisin paeta pahaa maailmaa, arkea ja etätyöpisteitä. Se olisi sellainen paikka, johon voisi piiloutua leikkimään kirjailijaa. Siellä voisi uppoutua fantasioimaan ja haaveilemaan, kirjoittamaan ylös mielikuvitusseikkailuja ja kuuntelemaan hiljaisuutta ja ajatusten kohinaa.

Huomaan välillä kaipaavani yksinäisyyttä, nautintoa jota niin harvoin nykyisessä elämäntilanteessani on tarjolla. Perheellisen erakon ja sosiaalisuutta vaativaa työtä tekevän introvertin pitäisi osata määritellä itselleen enemmän aikaa yksin olemiselle. Liika stressi ei tee myöskään hyvää luovuudelle.

Minulla on aina ollut tapana tuijotella tyhjyyteen. Pysähdyn paikoilleni, kiinnitän katseeni johonkin pisteeseen enemmän tai vähemmän kaukaisuudessa ja jään tuijottamaan sitä. Joskus saatan tuijottaa samaa pistettä ties kuinka pitkään näkemättä sitä kuitenkaan ollenkaan. Silmät pysyvät auki, mutta ne eivät näe mitään. Se on nautinnollinen tila, jossa olen vähän kuin valveunessa, ja ajatukset harhailevat välillä mitä erikoisemmille poluille. Samaan aikaan hallitusti ja hallitsemattomasti. Tuumailen jotain ja aivot alkavat tuottaa unikuvien kaltaisia mielikuvia päähäni, pystyn ohjailemaan ajatusta ja toisaalta seuraamaan eteen aukeavia polkuja. Se on sellainen hyvin luova tila mutta siihen pääseminen vaatii aikaa ja rentoutta. Yritän järjestää molempia elämääni.

Tässä mä feikkaan sitä luovaa tuijotusta keittiössä

Kaiken tämän keskellä saan vielä kuulla, että sinä olet pettänyt minua. Olet ryökäle mennyt kirjoittamaan joidenkin toisten ihmisten kanssa! Ja vielä kirjoittamiskurssille. Olen julmistunut! No en sentään, oikeastaan päinvastoin. Kuulostaa todella hyvältä sekä tätisi kanssa kulkema lauluntekemisen sarka että paskojen kirjoitusten verkkokurssi.

On minusta erinomaisen hyvä merkki, että olet alkanut pallotella tekstejäsi myös muiden ihmisten kanssa. Aikaisempia kirjeitäsi muistellen uskallan jopa väittää, että tässä suhteessa on tapahtunut aika iso kehitys projektimme alkuhetkiin verrattuna. Todistaahan tämä myös sitä, että kun alkaa kirjoittamaan jotain, vaikka vain kirjeitä kirjoittamisesta, niin asioita alkaa kyllä tapahtua. Lumipallo alkaa pyöriä ja kasvaa.

Haluaisinkin kuulla vielä lisää kurssikokemuksistasi Kirjoittajaklubissa. Aivan paskojen kirjoitusten kurssi kuulostaa nimittäin joltain mikä sopii ihan täydellisesti omaan elämänfilosofiaani. Tulee mieleen eräs improharjoitus, jossa pyritään tekemään niin huono ja tylsä kohtaus, ettei ketään naurata. Harjoituksen tarkoituksena on tietysti tajuta, että kun lakkaa yrittämästä, rentoutuu ja luovuus pääsee todella valloilleen. Liika yrittäminen tuppaa johtamaan puskemiseen ja pakottamiseen, itsensä arvosteluun ja ideoiden tyrmäämiseen. Siksipä iloinen epäonnistuminen tai aivan paskojen kirjoitusten kirjoittaminen on niin vapauttavaa. Yliminä antaa tilaa vaistoille ja alitajunnalle. Minkälaisia tekstejä tulit kirjoittaneeksi kurssilla? Yllätitkö itsesi?

Ah, olipa mukava kirjoittaa taas kirje. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle ominaisin ilmaisun muoto. Kirjoittaessa pystyn käymään dialogia itseni kanssa ja nämä kirjeet ovat kyllä ihanasti pakottaneet minut tutkimaan itseäni entistäkin tarkemmin. Kuka minä olen? Millaisista asioista minä pidän ja mitkä asiat tekevät minulle hyvää? Minkälaisia asioita minun tulee etsiä elämääni? Ja pitäisikö jotain painolastia heittää pois ajatusten selkärepusta? Pikkuhiljaa alan löytää myös vastauksia.

Lopuksi annan vielä pikku tehtäväksi kirjoittaa ruokareseptin, joka on tarina. Saat tulkita tehtävänantoa itsellesi sopivalla tavalla. Jään odottamaan taas kirjettäsi.

– Jussi

Luovuuden lukkoja

”Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda!”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 08.02.2020 klo 02:16

Ystäväni,

Kiitos kirjeestäsi. Se herätti ajatuksia.
Sinuhe, egyptiläinen on itsellenikin tärkeä kirja, se pääsee kyllä helposti viiden parhaan lukemani kirjan joukkoon. Riipaisevaa on ihmisen yksinäisyys; sinun, Sinuhen, minunkin. Liekö sellaista ihmistä olemassakaan, jossa ei Sinuhe eläisi, ei eläisi valtava yksinäisyys? Voiko kukaan ihminen todella ymmärtää toista ihmistä?

Olen jatkanut tällä viikolla vanhojen päiväkirjojeni lukemista ja itsereflektiota. Yksi suuri teema, joka nousi esiin parikymppisen Annastiinan kirjoituksista, on juuri yksinäisyys. Olen ollut varsinkin lapsena ja nuorena hyvin ujo, ja ihmisille puhuminen on ollut minulle hankalaa. Hyvin harvoin elämässäni olen kokenut kuuluvani johonkin joukkoon. (Ja nekin pari huteraa kertaa ovat tapahtuneet viimeisten kymmenen vuoden sisällä.)

Silloin, kun vielä kirjoitin, päiväkirja oli minulle puuttuva sydänystävä. Se tarjosi mahdollisuuden purkaa ajatuksia ja ikään kuin keskustella itseni kanssa. Toki minulla on aina ollut myös ystäviä – harvoja mutta hyviä. Silti jostain syystä olen kokenut, etten voi tai osaa täysin vapaasti kertoa kaikkea yhdellekään ihmiselle. Enkä nyt tarkoita, että minulla olisi jokin Ihmeellinen Suuri Salaisuus, jota ei voi kertoa kenellekään! Mutta ihan tavallisissa asioissa, annastiina-asioissa, olen kokenut, että joko minua ei jakseta kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä. Päiväkirja on aina ottanut vastaan kaiken, mitä olen sinne syytänyt, oli se sitten kuinka typerää, noloa, monimutkaista tai hitaasti kerrottua tahansa.

 ”Täytynee kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan kunnes joskus löydän ihmisen, jolle voisin kaikesta puhua…” Annastiina, 20v.

Sain ensimmäisen päiväkirjani kymmenvuotissyntymäpäivälahjaksi. Meni melkein vuosi ennen kuin aloitin sen kirjoittamisen mutta sen jälkeen kirjoitinkin päiväkirjaa parikymmentä vuotta. Joskus kirjoitin lähes joka päivä, toisinaan taas saattoi mennä viikkoja, kuukausiakin välissä. Pikku hiljaa välejä alkoi olla enemmän ja nyt huomaan, etten ole kirjoittanut moneen, ehkä lähemmäs kymmeneen, vuoteen.

Päiväkirjojani yli kymmenen vuoden ajalta

Kirjoittamisen loppuminen ei johdu siitä, että olisin löytänyt ihmisen, ”jolle voisin kaikesta puhua”. Olen yrittänyt miettiä, mikä sai minut lopettamaan mutta en ole löytänyt yhtä ainoaa vastausta. Joka tapauksessa tähän jonkinlaiseen luovuuslukkoon sisältyy myös lukemisen loppuminen, piirtämisen ja maalaamisen loppuminen sekä musiikin kuuntelun loppuminen. Ennen tämän lukkiutumisen alkua tunsin silloin tällöin lähes ruumiillista tarvetta kirjoittaa tai maalata – luoda! Saatoin maata tuntikausia lattialla ja vain kuunnella musiikkia, antaa sen liikuttaa minua. Nykyään, silloin harvoin, kun tulee sellainen olo, että voisin kuunnella musiikkia, katselen levyvalikoimaa kymmenen minuuttia, enkä löydä mitään, mitä oikeasti haluaisin kuunnella. En ole maalannut – satunnaisia pieniä luonnoksia lukuun ottamatta – kymmeneen vuoteen! Kirjoittamiseni on rajoittunut koulutehtäviin sekä pariin opistoaikana tehtyyn tekstiin sekä niihin onnettomiin TeaK:in ennakkotehtäviin, joista toissa kirjeessä kerroin.

Minulla on ikävä tuota luovuutta! Mitä sille on tapahtunut?

No, tässä kirjeprojektissahan sitä luovuutta herätellään… Tuntuu vain olevan niin kovin vaikeaa taas. Pyysin sinulta jälleen vuorokauden lisäaikaa, koska tajusin tuijottavani torstain ja perjantain välisenä yönä väsynein silmin tietokoneen ruutua. Olin saanut aikaan sanat ”Kiitos kirjeestäsi”, en muuta. Päätin nukkua yön ja aloittaa heti aamusta levännein silmin ja ajatuksin. Kuinka ollakaan, päivä oli täynnä ”aivan pakollisia” tehtäviä ja kotitöitä, enkä ”millään ehtinyt” kirjoittaa koko päivänä. Vasta illalla aloin kirjoittaa, pakon ajamana: Toista vuorokautta lisäaikaa en kyllä pyydä!

Kysyit tunteiden ja empatian käyttämisestä kirjoittamisessa. Minä koen, että kaikki luovat asiat saavat alkunsa tunteista. Omalla kohdallani ainakin näin on. Olen tehnyt parhaat maalaukseni ja parhaat runoni juuri sellaisina hetkinä, kun olen kokenut tarvetta luoda, saada jokin tunne tai minua vaivaava asia pois päästäni. (Vai sydämestäni..? Sielustani? Mistä ne tunteet oikein tulevat?) Taisin jossain kirjeessäni jo kirjoittaakin, että runon kirjoittaminen muistuttaa mielestäni näyttelemistä. On tunnettava se asia, mitä haluaa tuoda ilmi. Jos kirjoitan vaikkapa surusta, niin minun on upottava ainakin hetkeksi suruun, jotta muistaisin, miltä se tuntuu. Sieltä tunteesta käsin sitten kirjoitan – tai näyttelen. Mikäli tätä empatiaa ei ole niin silloinhan kirjoitan vain siitä, minkä tiedän surusta, ei sitä, mitä tunnen. Siinä on iso ero, minkä ainakin näyttelijäntyössä huomaa selvästi. Itse arvostan tunteen aitoutta. Yleensä, jos olen tyytymätön johonkin tekstiini, vika löytyy juuri tunteesta, tai siis sen puuttumisesta.

Omalla tavallaan hupaisaa tämä meidän erilaisuus: Sinä olet tuhonnut hurjan määrän omia tekstejäsi, minä taas säilytän aarteinani kaikkea tekemääni, jopa pikkulappusia, joihin olen kirjoittanut vaikka vain kaksi sanaa, tai piirustuksen alkua, vain muutamaa viivaa! Sinä kirjoitat nopeasti ja luotat enterin voimaan eli koet helpottavana asiana (tai ainakin hyväksyt) sen, ettei kirjoitusta voi enää lähettämisen jälkeen muokata. Minä taas hankaan ja säädän ja korjailen viimeiseen asti ja pelkään sitä hetkeä, kun on pakko painaa ”lähetä”. Minä myös luen jo lähettämiäni kirjeitä ja bongailen niissä olevia virheitä!

Jonkinlaista armollisuutta itseäni kohtaan voisin kyllä yrittää kehittää. Esimerkiksi nyt, kun kello on yli kaksi yöllä, ja en millään keksi tähän inspiroivaa ja keskustelevaa lopetusta, niin siitä ei tarvitse stressaantua vaan voin ehkä vain kirjoittaa, että:

vaikka itselläni kirjoittaminen takkuileekin, odotan silti jälleen innolla sinun kirjettäsi. Toivottavasti sinun kirjeesi etenee liukkaammin kuin tämä… (Taisin käyttää tämän kirjoittamiseen kuutisen tuntia. Siihen mahtuu paljon seiniin tuijottelua!)

Annastiina

Kuka minä olen? Ihminen ihmisessä

”Pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 04.02. 2020 klo 02:19

Rakas ystävä,

Minun pitäisi kirjoittaa sinulle aina maanantaisin mutta näemmä kirje leimautuu aina tiistain puolelle. Pitäisi varmaan alkaa kirjoittaa näitä sunnuntai-iltaisin, niin pääsisin tavoitteeseen. Täältä tätä nyt kuitenkin tulee taas, yöllistä tajunnanvirtaa suurella sydämellä. Tänään olin konttorilla töissä poiketen aiemmista viikoista, kun olen onnistunut pyhittämään maanantait kirjoittamiselle tai ainakin yölliseen kirjoittamiseen valmistautumiselle.

Mutta huhhuh! Olipa vain mielikuvia herättävä ja tunnelmaa tarkasti piirtävä kirjoitus tuo sinun edellinen kirjeesi. Nopeasti siihen jo vastasinkin heti torstaina ja yritin olla sekä tiukkasävyinen että rohkaiseva (RAUHOITU NAINEN), kun aloin aistia kasvavaa paniikkia siellä päässä. Vaikka sinun kirjeestäsi huokui ahdinko ja tuska, niin se oli myös todella hurmaavaa ja antoisaa luettavaa tavastasi katsoa ja kokea maailmaa. Varsinkin, kun vaihdan statusta ja luen kirjettä kirjoittajan ja uteliaan tutkimusmatkailijan silmin, enkä ystävänä tai muuten vain empatiaan kykenevänä ihmisenä.

Tässä kirjeenvaihdossa pääsee nimittäin aivan mielettömälle tutkimusretkelle toisen ihmisen mielenmaisemaan. Miten eri tavoin asiat voivatkaan resonoida meissä erilaisissa samanlaisissa ihmisissä! Kuvaamasi tunteet ovat jännällä tavalla sekä täysin eri maailmasta että hyvin samaistuttavia itselleni.

Isoin ero lienee siinä, että minä en ehkä koskaan ole ollut noin rohkea ja kävellyt noin pitkälle menneisyyden syövereihin. Olen kuratoinut menneisyyttäni aika rankalla kädellä. Siksi on minusta upeaa, että sinulla on olemassa sitä menneisyydessä tuotettua materiaalia niin paljon. Tehtävää laatiessani en kyennyt kuvittelemaan, että tuollainen syväsukellus olisi edes mahdollista, koska minulla vastaavaa aineistoa on ehkä muutama hassu kouluvihko ja lisäksi jotain yläasteen ja lukion ajoilta säästettyjä parhaita kirjoituksia jossain laatikon pohjalla. Kaiken muun olen hävittänyt, jos sitä niin kovin paljon on ollutkaan.

Ehkä olen tällä tavoin suojellut itseäni, sillä voi hyvinkin olla, etten alkuunkaan kestäisi tuollaista syväsukellusta. Tai ainakaan aiemmin en olisi kestänyt, kun olen ollut aivan äärimmäisen kriittinen omaa tekemistäni ja varsinkin kirjoittamistani kohtaan. Juuri siksi olen ehkä tiedostamattakin kehittänyt itsestäni sellaista ”nopea kynä” -tyyppistä tekstin tuottajaa, jotta en pääse suotta tyrmäämään itseäni.

Tiedän tasan tarkkaan sen tunteen, kun on kirjoittanut jotain ja hetken päästä tai seuraavana päivänä se tuntuu niin naiivilta ja typerältä, että haluaa polttaa paperin ja haudata tuhkat syvälle maahan. Itsekriittisyyden kumppanina matkallani on kuitenkin kulkenut myös vahva luottamus tekemiseeni ja siihen, että tiedän mikä on ”hyvää tekstiä”.

Inspiroiduin tässä nyt kirjoittamaan hieman analyysiä itsestäni kirjoittajana.

Kuka minä olen?

Olen pienestä pitäen ollut, kuten ehkä minut tuntien arvaatkin, pikkuvanha. Ylikypsänä syntynyt. Olen siis tiedostanut yllättävän tarkkaan (tai ainakin luullut tiedostavani ja tietäväni) minkälaista on hyvä teksti ja miten syvällisiä asioita ”hyvissä teksteissä” tulisi käsitellä. Hyvin nuorena katsoin jo vanhojen mestareiden (Fellini, Bertolucci, Goddard, Chaplin, Eisenstein) elokuvia, joista ammensin tätä käsitystäni. Lahjaksi heiltä sain sekä ymmärrystä maailmasta, mutta tietysti myös valtavan ristiriidan. Todellisuudessa olin vain nuori ja sinisilmäinen, mutta samalla halusin kirjoittaa jotain suurta ja syvällistä elämästä. Elämästä, joka oli vielä itselläni elämättä.

Ne oikeasti syvälliset mutta samalla naiivit nuoren pojan höpsöydet olen siis jättänyt kirjoittamatta tai kirjoitettuani tuhonnut ne. Olen itse asiassa vähän surullinen, etten koskaan kirjoittanut päiväkirjaan höpsöjä runoja ja rakkaudentunnustuksia.

Tavallaan olen tukkinut itseltäni monta kanavaa tunteiden purkamiseen ja estänyt itseäni elämästä sitä naurettavan naiivia elämää. Niitä tukoksia tässä taidetaan yhä edelleen aukoa. Mutta eipähän ole enää naiivia ja sisällötöntä teksti, kun on traumoja, mistä kirjoittaa ja tukkeutuneita runosuonia avattavaksi.

Mainitsemani ”nopea kynä” -taktiikka tarkoittaa minulle siis lähinnä sitä, että olen matkan varrella alkanut kirjoittaa pääasiassa asioita, jotka pystyn julkaisemaan heti. Blogikirjoituksia, kolumneja, improttua tekstiä näyttämöllä. Jo silloin nuorena kirjoitin pikkunäytelmiä, joita esitettiin mielellään heti yleisölle, improsin tarinoita isän videokameran edessä. Kirjoitin elokuvaesittelyjä ja -arvosteluja ja jossain vaiheessa sitten verkkosisältöjä. Internetin myötä aloin harrastaa myös tarinankerrontaa erilaisissa chat-huoneissa, joten olen kirjoittanut elämässäni myös valtavan määrän tekstiä, jonka on lukenut vain joku yksi toinen minulle täysin tuntematon ja anonyymi ihminen ja sen jälkeen teksti ja tarinat ovat hävinneet jonnekin bittiavaruuteen. Se oli turvallista, koska valinnat olivat aina enter -näppäimen painamisen jälkeen peruuttamattomia.

Juuri mihinkään näistä mainituista teksteistä en siis konkreettisesti pysty enää palaamaan, koska ne ovat hävinneet jonnekin tuuleen ja avaruuteen. Samaan aikaan se sekä hamittaa että huojentaa minua. Vaikka toisaalta juuri nyt alkaa tuntua siltä, että olisin oikeasti valmis kohtaamaan nuoren Jussi Olavin tekstit niiden kaikessa höpsöydessään ja jopa nauttimaan niistä. Ehkä se johtuu siitä, että pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole enää pikkuvanha ja ylikypsä vaan ihan itseni ikäinen niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tämän luonneanalyysini pohjalta voinkin jälleen kerran todeta, että tämä kirjeenvaihto on ollut erittäin sovelias tapa astua takaisin kirjoittamisen maailmaan. Sinä annat minulle syyn kirjoittaa, ja kirjoittaminen tuntuu oikealta, koska viestillä on joku vastaanottaja. Toisaalta tällainen kirje on mahdollista kirjoittaa varsin nopeasti ja sen jälkeen voi vain painaa lähetä -nappulaa ja lähetys on peruuttamaton. Sinne meni, ja sen kanssa on nyt elettävä. Huomenna en enää voi poistaa sitä.

Enenevässä määrin kirjeisiini näyttää ilmestyvän jonkinlaista itsereflektiota, mikä sekin on oikein tarpeellista ja hyväksi.

Toivottavasti myös sinä olet saanut pahimman paniikin laantumaan ja otit tosissasi torstaisen pikavastaukseni: Kaikki rästitehtävät on peruttu. Voit aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. En anna myöskään mitään uutta tehtävää, vaan pyydän sinua vain vastaamaan seuraavaan kysymykseeni.

Miten hyödynnät tunnetta ja empatiaa kirjoittamisessasi?

Olet maininnut siitä pariin otteeseen kirjeessä ja keskusteluissamme, ja haluaisin kuulla siitä vielä lisää. Kerron sitten omia ajatuksiani samasta aiheesta. Mutta päästän sinut ensin ääneen.

Aion olla myös armollinen itselleni ja aivan omavaltaisesti annan itselleni lisäaikaa rästitehtäväni kirjoittamiseen. Kirjoitan sinulle tiistai-iltana sen kauan odotetun mielipidekirjoituksen. Nyt kello on jo liian paljon – vaikka inspiraatiota olisikin.

Maustetyttöjen soittimet

Sen sijaan kerron sinulle vielä, että olin viime viikonloppuna elämäni ensimmäisillä musiikkifestareilla Pyhätunturissa. Tapahtuma oli Bättre Folk i Fjällen, joka on siis sisartapahtuma Hailuodossa järjestettävälle Bättre Folk -festivaalille. Näin useita live-keikkoja ja tanssin diskossa kuin Travolta.

Sinä ja muutama muu ystäväni hurjilta opiskeluvuosiltani olitte mielessäni useaan otteeseen. Ah, niitä öitä, jotka vietettiin ravintola Tivolin puhkipoljetun Saturday Night Fever -tanssilattian päällä veivaten! Palasen niistä hetkistä sain viikonloppuna takaisin ja aion ehkä lähitulevaisuudessa etsiä vielä lisää niitä jonnekin vanhemmuuden ja ruuhkavuosien syövereihin kadonneita paloja.

Löysin festareilta itseni tai ainakin tajusin kadottaneeni jonkin osasen itseäni tässä matkan varrella. Siellä diskossa se tyyppi minua kuitenkin odotti. Sinähän sen tiedät kyllä, mutta minun kokoisesta ja näköisestä miehestä sitä ei ehkä ihan heti uskoisi, että tanssiminen on kyllä ihan parasta! Erityisesti tanssiminen kesäsateessa!

Lopuksi vielä vastaus kysymykseesi. Kirjallisuudessa isoimman vaikutuksen minuun on varmaan tehnyt Mika Waltari ja erityisesti Sinuhe egyptiläinen. Luin Sinuhen vasta aika myöhäisellä iällä parikymppisenä mutta ehkä juuri siksi se kolahti niin syvälle sieluun. Olenhan aina ollut se oman elämäni suuri yksinäinen.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

– Jussi