Horjuvia riimejä

”Kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 04.09.2020 klo.20:54

Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi.
Meillä on nyt sitten näköjään kummallakin niin paljon töitä, että väsymys on todella tuntuvaa. Meidän välillämme tässä asiassa on vain se ero, että minun väsyttävä ylityöjaksoni on väliaikainen ja päättyy pian, kun taas sinulla se tuntuu jatkuvan vuodesta toiseen.  

Minulla on ollut parhaimmillaan 16-tuntisia työpäiviä, kun aamu-, päivä- ja ilta- tai yövuorot ovat osuneet saman vuorokauden puolelle. Onneksi niitä sattumia ei kuitenkaan ole joka päivä.

Tänään sain jopa nukuttua parin tunnin päiväunet vaikka päikkärit ovat minulle hankalia. Alan kaiketi olla niin väsynyt, että uni tulee vaikka väkisin. Nukuin ensin tunnin ja heräsin ajattelemaan, että en varmasti enää saa unta. Sitten heräsin taas tunnin päästä.

Kimalaiset aamu-unilla. Samaistun.

Kirjeeni on nyt vuorokauden myöhässä juuri väsymyksen takia. Tänään välttelin jälleen kirjoittamista viimeiseen saakka, koska en saanut taaskaan kiinni antamastasi tehtävästä, aikuisten sadusta. Mutta niin se vaan on, olen huomannut, että kun vain väkisin raapustaa sanoja paperille, niin jossain vaiheessa ne sanat ottavat minut mukaansa, ja kirjoittamisesta tuleekin mukavaa.

Otin tehtävänantosi mukaisesti päähenkilölleni luonteenpiirteitä kirjasta, jota olen (huonolla menestyksellä) lukenut yövuorojen aikana, tarkistuskierrosten väleissä. Kirja on Pirkko Saision Kadonnut aurinko. Sattumanvaraisesti tökkimällä sain seuraavat adjektiivit: harvahapsuinen, kaunis, kunniakas, kestävä, innokas, hidas ja sinertävä.

Eilen yritin hahmotella tarinaa innokkaasta mutta valitettavan hitaasta sankarista, joka aina myöhästyy pelastustehtävistään. Ei lähtenyt lentoon.

Tänään sitten, Ylen Prinsessat-dokumentin innoittamana (- kyllä, ehdin aamulla katsoa telkkaria Areenasta -) koetin aloittaa satua prinsessasta, jolla on sinertävä mieli mutta siitä uhkasi tulla liian masentava. Sinähän halusit jotain keveämpää tällä kertaa.

Lopulta paperille kirjoitetuista sanoista muodostui ajatus sinertäväsieluisesta runoilijasta. Tuli jälleen runo, ja ehkä vähän höpsö ja horjuvariiminen. Ole hyvä.

Olipa kerran runoilija
– mutta runoja ei ollut.
Hän ei keksinyt oikeita aiheita
– oli runosuoni kuollut.

Hänellä oli kyllä paljon sanottavaa
ja sielunsa oli sinertävä
mutta inspiraation sattui kadottamaan;
luomisen tuska oli hirvittävä!

Hän valvoi öisin ja lopulta
keksi mikä vois auttaa:
Etsi kauan sopivaa nummea,
missä hevosia laukkaa.

Hän kesytti valkoisen hevosen
– käytti sokeria ja leipää.
Siiviksi lakanan taitteli
ja kas: Runoratsulla ratsasti!

Liian isoa palaa eivät haukanneet
– eivät korkealle laukanneet.
Vauhti oli kaataa heidät kumoon
mutta toi aiheita uuteen runoon!

Olipa kerran runoilija
– hän kirjoitti uutta kirjaa.
Välillä piti taukoa
ja silitti Runoratsun harjaa.  


Kysyit mielikuvitusystävistä. Minulla ei sellaista varsinaisesti koskaan ole ollut. Olen kyllä aina leikkinyt mielikuvitukseni avulla, ja luonut erilaisia paikkoja ja tilanteita ja ihmisiä mutta mitään pysyvää hahmoa en muista leikeissäni viipyneen. Kuvittelin itseni eri ihmiseksi ja hahmoni vaihtuivat kausittain. Muistan esimerkiksi sellaisen kauden, jossa minä olin leikeissäni aina punatukkainen ja pisamanaamainen hevostyttö. Joskus taas sairastuminen oli jostain syystä in. Leikkiminä saattoi kesken ratsastuksen alkaa voida huonosti ja hänen otsalleen nousi kylmä hiki. Se oli hienoa. 😀

Luin paljon lapsena, joten sieltähän nuo ihanteet ovat varmasti tulleet. Kylmä hiki ja punainen tukka sekä muut hittijutut, jotka ilmestyivät leikkeihin.

Onko sinulla ollut kuviteltuja ystäviä lapsena?

Mielikuvitusystävä on kyllä kiehtova aihe kirjoittamiseen. Itsekin vähän inspiroiduin ajatuksesta. Ehkä sinulla on jo jotain valmiita ajatuksia aiheen ympäriltä..?

Onneksi puutarha tulee toimeen ja jopa kukoistaa, vaikka en ole ehtinyt siellä pitkään aikaan juuri mitään tehdäkään.

Annan sinulle kuitenkin tehtäväksi jotain muuta, kuin edellä mainitun. Kirjoita mielikuvitusleikki siitä, millaista olisi, jos sinulla olisi rahaa niin paljon, ettet pystyisi sitä kaikkea tuhlaamaan vaikka yrittäisit. Mitä tekisit? Millainen sinun päiväsi olisi? Saat toki hypätä myös jonkun toisen kenkiin, jos haluat.

Kivaa viikkoa! Toivottavasti et ole enää niin väsynyt, kuin viime kirjettä kirjoittaessasi.

-Annastiina

Päämääriä miettimässä

”Missä pisteessä haluaisit olla, kun armon vuosi 2021 alkaa?”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 25.02.2020 klo 21:41

Rakas ystävä,

Tulin todella onnelliseksi lukiessani kirjettäsi. Siitä huokui aivan valtava inspiraatio ja oivallus. Mieleeni tuli eräs haastattelu, jossa Juha Hurme kertoi hänen kirjoittamisensa olevan suurimmaksi osaksi pötköttelyä, päiväunien ottamista ja ulapalla soutelua. Samaa tematiikkaa hän taitaa avata myös tässä tuoreessa dokkarissa, joka hänestä on tehty (löytyy Yle Areenasta). Samassa sarjassa on monta muutakin kiinnostavaa kirjailija-dokkaria Suomen eturivin tekijöistä. Hurme taitaa kuvailla itseään tuossa ”valekirjailijaksi”, mikä sekin sopii aika hyvin meidän aiemmin käsittelemiimme teemoihin huijarisyndroomasta.

Seuraavaan hengenvetoon täytyy kyllä todeta, että oma itsensä johtaminen on nyt kyllä jäänyt aivan retuperälle. Olen ottanut liikaa hommia vastaan, joskaan en näillä näkymin onneksi kriittisesti liikaa toistaiseksi. Näistä kyllä selvitään, mutta huomaan vain päivä päivältä väsyväni enemmän. Huomaan, että uupumuksen arpeutumisvaiheessa olevat haavat eivät tykkää siitä, että olen tyrkännyt itseni taas teatteriin. Ristiriitaista on kyllä sekin, että näissä teatteriharjoituksissa on ollut mielettömän hauskaa ja olen huomannut, miten tekemistä on ollut ikävä. Mutta samaan aikaan mieli ja keho vähän hannaavat vastaan, kun silmille välähtelee muistoja menneistä hetkistä teatterituotantojen parissa. Osittain reaktiot johtuvat kyllä varmaan ihan vain siitäkin, että stressinsietokykyni on huomattavasti heikompi kuin aiemmin – silloin joskus, kun en stressiä paljon mistään tuntenutkaan.

Kirjekaverit Teatteria tekemässä

Siinä missä sinä kirjoitit potevasi huonoa omaatuntoa siitä, että olet ”tekemättä mitään”, minä poden siis vähän huonoa omaa tuntoa liiasta tekemisestä. Viime sunnuntaina pääsin kyllä ottamaan kunnon irtioton arjesta, kun lähdin käymään mökillä pudottelemassa lunta piharakennusten katolta. Käytännössähän tämä tarkoitti siis pääasiassa lumikenkäilyä umpihangessa ja mukavan raskaan lumen lapiointia hämärtyvässä talvi-illassa mutta kaikki se hikoilu ja hengästyminen oli myös todella terapeuttista. Kuin myös yksin metsän keskellä kaminan lämmittäminen ja kynttilän valossa ikivanhojen hirsiseinien tuijottelu. Olisin viihtynyt siellä vähän pidempäänkin ja olisin mieluusti voinut hetkeksi erakoitua muusta maailmasta.

Kirjekaverit lumikenkä
Faija anna mun lumikenkäillä mökkitie…

Toisaalta olen saanut myös voimaa sinun touhukkuudestasi, joka on välittynyt myös kirjeiden ulkopuolelta. On aivan mahtavaa, että pistät tuulemaan nyt, kun energiaa ja intoa (ilmeisesti) on. Silloinhan se on taottava, kun ahjossa on hiiltä vai miten se sanonta menikään. Siellähän tuntuu syntyvän nyt blogia ja kuvia ja yrittäjyyttä ja lauluja ihan täydellä teholla! Mahtavaa!

Yksi hyvä neuvo, jonka olen kuullut itsensä johtamisesta on se, että aina päivän päätteeksi käyttäisi 5-10 minuuttia suunnitellakseen, mitä seuraavana päivänä tekee. Seuraava askel siitä on sitten käyttää joka viikon päätteeksi tunti aikaa siihen, että suunnittelee, mitä seuraavalla viikolla tekee. Ja siitä seuraava on käyttää joka kuukauden lopussa päivä aikaa suunnitella, mitä seuraavan kuukauden aikana tekee. Itse olen pyrkinyt aloittamaan ihan tuosta ensimmäisestä vaiheesta, eikä sekään ole ollut niin helppoa. Mutta ajatus on kyllä hyvä, ja luonnollisesti huomaan aina olevani paljon tehokkaampi, kun olen käyttänyt sen hetken suunnitteluun edellisenä päivänä.

Toinen vinkkini (mistä näitä nyt alkoi satelemaan?) ajankäytön suhteen on, että kannattaa aloittaa jonkinlainen työajanseuranta. Varsinkin siis, jos ja kun miettii yrittäjyyttä. Yrittäjänä kun on kaikkein helpointa unohtaa ja olla arvostamatta omia työtunteja. Työajan aktiivinen seuraaminen on mielestäni kuitenkin ainoa mahdollisuus oppia tekemisestään. Ihan konkreettisesti siis esimerkiksi siitä, paljonko tunteja käyttää mihinkin. Itse tietysti seuraan nykyään päivätyön puitteissa omaa tekemistä paljon enemmän kuin aiemmin ja olen havainnut, että on hyvin tervehenkistä tietää esimerkiksi tunnilleen, kuinka paljon ylitöitä on tehnyt. Olivatpa ne nyt sittten vaikka ihan puhtaasti laskennallisia. Jos olisin yrittäjänä seurannut omaa tekemistäni yhtä tarkasti ja oppinut arvostamaan omaa aikaani, niin en ehkä olisi päätynyt uupumukseen. Tai luultavasti olisin, mutta ehkä olisin saattanut havahtua siihen jo aiemmin.

Tavoitteiden asettamisen tärkeys oli myös upea havainto. Päämäärättömyyteen on niin helppo eksyä ja upota. Itse olen ollut aina aika päämääräorientoitunut ihminen ja minulla on ollut melko vahvoja ja isoja tavoitteita elämässä. Mutta vaikeaksi olen havainnut noiden tavoitteiden määrittelyn ihan konkreettiselle tasolle. Minulle iso kuva ja suuri päämäärä voi olla hyvinkin selkeä, mutta olen aina ollut huono asettamaan tavoitteita lyhyemmälle aikavälille.

Mikä on minun tämän vuoden tavoitteeni? En osaa sanoa mutta pitää miettiä. Mikä on muuten sinun tämän vuoden tavoitteesi? Missä pisteessä haluaisit olla, kun armon vuosi 2021 alkaa? Älä kuitenkaan stressaa kysymyksestä, enhän minäkään tiedä vastausta noihin kysymyksiin, mutta keskustelu aiheesta kiinnostaisi minua kovasti.

Mielipiteitä ja mielipidekirjoituksia en ole tällä viikolla muodostanut. Ne odottavat parempia aikoja ja voimien palautumista. Paitsi yhdestä asiasta muodostin hyvin kirkkaan mielipiteen: Kirjoittamasi laulu oli aivan ihana! Se oli paras mahdollinen toteutus antamalleni tehtävälle ja juuri täydellinen vastaus tai kirjelmä menneisyyden itsellesi.

Olen tässä itsekin paljon pohtinut nuoruutta ja silloin tehtyjä valintoja. Ja oikeastaan eniten olen miettinyt tekemättä jätettyjä asioita ja pelkoja. Itse kun olen ollut aika pikkuvanha pärjääjä aina, määrätietoinen aikuisuudesta unelmoija. Vähän samoja piirteitä olen nyt havainnut omissa lapsissani ja yrittänyt rauhoitella, että ”ei tässä nyt mikään kiire ole kasvaa aikuiseksi”. Onneksi toistaiseksi kyse on lähinnä siitä, että heitä harmittaa, kun eivät saa itse määrätä kaikesta ja syödä niin paljon karkkia ja katsella telkkaria niin paljon kuin haluavat (eli loputtomasti). Olen kaavaillut teeman ympärille myös jonkinlaista näytelmä- tai elokuvatekstiä mutta se saa vielä muhia vähän aivoissa.

Joka tapauksessa upeinta kirjoittamassasi laulussa oli se, että siinä toteutui todella hienolla tavalla se taiteen ja tarinoiden hienous, kun henkilökohtaisen tarina onkin yhtäkkiä universaali tarina. Tavallaan meistä jokainen on ainutlaatuinen, mutta silti kukaan meistä ei ole. Aina löytyy ihmisiä, jotka voivat samaistua meidän pelkoihimme ja muihin tunteisiimme. Minulle tapahtuneet asiat ovat aivan varmasti tapahtuneet myös lukemattomille muille ihmisille. Siksi tarinoita on kai alunalkaen kerrottu leirinuotiolla päivän raskaan mammutinmetsästyksen jälkeen. Jotta voisimme ymmärtää ja oppia ihmisyyttä, tunteita ja moraalia toinen toisiltamme.

En tällä kertaa määrittele erillistä kirjoitustehtävää sinulle vaan toivon vain, että käytät jokusen hetken määritelläksesi ja sanallistaaksesi jonkin konkreettisen päämäärän itsellesi. Jonkin sellaisen päämäärän, jonka haluat ja uskallat jakaa kanssani. Saat itse valita, kuinka ison tai pienen päämäärän asetat, mutta yritä olla mahdollisimman tarkka määrittelyssäsi. Sanallista tai visualisoi se jollain tavalla. Visualisoinnistahan sinulla taitaa ollakin kokemusta, kun muistelen kuvakollaasia kotitalosi seinällä. Aika moni kollaasiin visualisoiduista tavoitteista on tainnut elämässäsi muuttua todeksi. Niinhän sitä sanotaan, että pitää olla varovainen siinä, mitä toivoo, koska ääneen lausutuilla toiveilla on tapana toteutua.

Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Nytkö se jo alkoi

”Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 09.01.2020 klo 13:07

Ystäväni,

Pääsit yllättämään ensimmäisellä kirjeelläsi! Olin jotenkin aika varma, ettei tässä joululoman aikaan vielä kirjeenvaihtoa päästä aloittamaan. Alun perinhän suunnittelin itse aloittavani kirjoittamisen jo viime torstaina (koska torstait ovat sopimuksemme mukaan minun kirjoituspäiviäni) mutta saamattomuus ja kaiken muun nonsense-tekemisen mukatärkeys iskivät jälleen, enkä saanut aikaiseksi istua alas ja keskittyä kirjoittamiseen. Jotain sellaista ajattelin sinullekin käyvän tänä ensimmäisenä kirjoitusvuoromaanantainasi. Mutta osoitit luuloni vääriksi ja sisäinen pessimistini sai pitkän nenän. Kiitos siitä! Riemuitsen aina, kun universumi osoittaa ennakko-odotukseni vääriksi.

Et usko, miten iloiseksi tulin kirjeestäsi! Ensinnäkin sen takia, että kirjoittamalla heti ensimmäisenä mahdollisena maanantaina osoitit arvostavasi tätä yhteistä juttua. Se, että uskon tämän olevan sinulle yhtä tärkeää kuin itsellenikin, merkitsee minulle paljon ja antaa rohkeutta tulevaan kirjoittamiseen.
Toiseksi iloitsen siitä, että heti tuosta ensimmäisestä kirjeestäsi sain mahtavan inspiraatioryöpyn! Se taas todistaa jo heti alussa oikeaksi hypoteesini siitä, että kirjoittamiseen liittyvästä kirjeenvaihdosta saa synergiaetua omaan kirjoittamiseen. Tästä on hyvä aloittaa!

Kysyit mielipidettäni Ruusun nimi -kirjasta. Luin sen ensimmäisen kerran jo aika nuorena (olisinko ollut lukiossa tuolloin), ja olin siitä todella vaikuttunut. Aikuisiällä olen lukenut sen toistamiseen ja nähnyt siitä tehdyn elokuvan pari kertaa. Itse en yleensä ole dekkareiden ystävä mutta tässä nimenomaisessa teoksessa juuri tuo tapahtumapaikka ja -aika ovat niin hallitsevat ja mystiset, että en koe sen kuuluvan tiukasti tai ainakaan ainoastaan tähän lajityyppiin.

Huomasin kyllä tämän uuden sarjan ilmestymisen Yle Areenaan. Ensin innostuin ja meinasin klikata ensimmäisen jakson auki heti – mutta etusormi ei toiminutkaan odotetulla tavalla. Aloin miettiä, miksi en sitten halunnutkaan katsoa tätä sarjaa. Ja kyllä, syy oli siinä, etten halunnut pilata jo olemassa olevaa mielikuvaani Ruusun nimestä. Kirja on yksi parhaista kirjoista, joita olen lukenut, ja 1986 tehty elokuva onnistuu vangitsemaan kirjan tunnelman melko täydellisesti. Mitä uutta siihen voisi lisätä? Miksi siihen pitäisi yrittää lisätä jotain?
Voi olla, että uteliaisuuteni voittaa jossain vaiheessa tämän uudistusvastarintani mutta toistaiseksi pidän kiinni mielestäni ainoasta oikeasta Ruusun nimestä. Voithan toki yrittää saada minut muuttamaan mieltäni..?

Aloitin tuon heittämäsi kirjoitushaasteen ”runo kuolemasta jäljelle jäävän näkökulmasta” niin kuin tapanani on, kirjoittamalla ylös mieleeni tulevia asioita aiheesta. Arvaatko muuten, mikä on ensimmäinen mieleeni tullut runo kuolemasta? Eräs runo on nimittäin jäänyt todella vahvasti mieleeni sydäntäsärkevän lohduttomuutensa takia. Tämä kyseinen teos on tullut tietoisuuteeni elokuvasta Neljät häät ja yhdet hautajaiset. Tunnelman intensiivisyyteen ja ainakin runon muistiin jäämiseen vaikuttavat tietysti myös elokuvan tapahtumat ja audiovisuaalinen anti mutta en usko, että kukaan voi kiistää itse runon vaikuttavuutta omana itsenäisenä taideteoksenaan. Kyseessä on siis tietenkin W.H. Audenin Funeral blues.

Minulla oli siis esimerkki täydellisestä runosta, ja minun täytyi kirjoittaa oma runo samasta teemasta. Olin yhden ongelmani äärellä, jonka takia kirjoittaminen – tai mikä tahansa luominen – on niin vaikeaa: Joku on tehnyt tämän täydellisesti. Kuinka minä voisin pystyä samaan?
Kuinkahan tuosta itsensä muihin vertaamisesta pääsisi eroon? Siinähän ei nimittäin järjellä ajateltuna ole mitään mieltä. Ehkäpä tämän kirjeenvaihtoprojektin aikana opin vähän löystyttämään itselleni asettamiani kriteereitä. Pakkohan minun on; muuten en saa mitään aikaiseksi!

Niinpä.

Huomasin myös, miten vaikeaa on kirjoittaa aiheesta, johon itselläni ei tällä hetkellä ole kovin tiivistä tarttumapintaa. Luova kirjoittaminen on mielestäni vähän kuin näyttelemistä: On keskityttävä ja tunnettava oikeita tunteita (tai vähintäänkin täytyy muistaa, miltä oikeat tunteet tuntuvat), jotta niitä voi välittää. Niinpä tässä tällä hetkellä kohtalaisen seesteisenä soljuvassa elämässäni on vaikeaa löytää aikaa, jolloin voisi uppoutua tuntemaan surua, vihaa, syyllisyyttä, yksinäisyyttä ja mitä näitä kuolemaan liittyviä juttuja nyt onkaan. Toki mietin myös muunlaisia lähestymistapoja kuoleman käsittelyyn kuin ensimmäisenä mieleen tuleva ”olen niin surullinen, ettei elämä tunnu enää miltään ilman häntä” -tapa. Voihan runo kuolemasta olla myös vaikkapa välttelevä tai vähättelevä. Ja miksipä ei kuolemasta voisi kirjoittaa myös hauskaa ränttä-tänttä -runoa? Kaikkeahan voi.

Ja nyt ollaankin taas perusongelmani äärellä! On niin paljon, mitä voi! On niin paljon ideoita, aiheita ja lähestymistapoja! Minkä minä niistä valitsen!?
Viime vuosinahan olen ratkaissut ko. ongelman niin, etten ole tehnyt yhtään mitään. Mutta nyt siihen tulee muutos! Itsekritiikki pois! Pääasia on, että kirjoitan jotain!

Puolittaisia ajatuspätkiä luonnoslehtiöön

Tällainen pätkä syntyi, kun ajattelin kokeilla, kuinka minimalistisesti runon voi kirjoittaa (– vieläpä käyttämällä hauskaa/naiivia/banaalia ränttä-tänttä-poljentoa™, joka on siis kaikkea muuta kuin se, mitä alun perin ajattelin lähteä tavoittelemaan):


Kuolema tuli,
mukanaan vei
rakkaan ystävän,
minua ei.

Elämän tuli
toisesta sammui,
toisessa kytevän
kipinän vei.
Jäljellä hiillos,
tunteiden tuhka.
Lämpö on vielä
vaan valoa ei.

Käsin kirjoittaminen ja tämä oma vaikeuteni valita kaikista maailman asioista ilmenevät yhdessä niin, että minulla on vihkon sivuilla yleensä monta aloitusta ja ideaa. Joskus niistä tulee vain yksi runo, joskus taas monta erillistä. Paljastan tässä (uuden, uljaan itsekritiikittömyyteni nimissä) toisenkin luonnoksista muodostuneen runon:


Kuoliko Jumala kanssasi?
Ainakin valo on poissa.
Otitko värit mukaasi?
Näen vain harmaata kasvoissa.

Miksi veit tunteet mukanasi?
Jätit jälkeesi vain tyynen veden.
Imit minut kuiviin kuolemallasi.
Olisit jättänyt edes kyyneleen.


Tekisi mieleni kirjoittaa saatteeksi selittelyjä siitä, miksi kirjoitin juuri noin, miltä lopputulema omasta mielestäni vaikuttaa ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta ehkä on parempi vain jättää selittelyt sikseen. Ne olisivat kuitenkin vain oman työni vähättelyä. Ehkä tyydyn nyt vain iloitsemaan siitä, että kirjoitin jotain. Minä sain jotain aikaan!!!

Tuo talteen kirjoittamasi tarina kuulemastasi kertomuksesta oli todellakin – niin kuin kirjoitit – draamallinen! Siitä voisi kuvitella tehtävän näytelmän tai elokuvan. Miten mahtavaa, että elämä on täynnä tarinoita, isoja ja pieniä, kaikki kertomisen arvoisia, jotka vain odottavat ylös kirjoittamista!
Olin miettinyt jo valmiiksi muutamia aiheita haastaakseni sinut kirjoittamaan. Taidan jättää ne kuitenkin vielä muistikirjan uumeniin odottamaan tulevia kertoja. Nimittäin tässä tämänhetkisessä innostuksen puuskassani (mietittyäni monta päivää kuolemaan liittyviä asioita) haluan antaa sinulle tehtäväksi kirjoittaa runo elämänilosta. Nauti!

Nyt menen ruokkimaan kissan ja antamaan sille iltalääkket. Toivottavasti kirjoitat taas maanantaina! Odotan innolla!

Kirjekaverit kissa pöydällä
Kirjoittaminen on kuulemma yksinäistä puuhaa. En ole huomannut. Assistentti on lähes aina paikalla.

Annastiina

Ensimmäinen kirje

”Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 06.01.2020 klo 23:09

Rakas ystävä,

On maanantai ja lupasin kirjoittaa sinulle aina maanantaisin. Nyt on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan ja tänään sattuu myös olemaan loppiainen ja joululomani viimeinen päivä. Ja koska on jo aika myöhä, kirjoitan lyhyesti. Vaikka emmehän sopineetkaan kyllä mitään siitä kuinka pitkästi pitäisi kirjoittaa. Pääasia, että kirjoittaa jotain.

Onneksi olimme kuitenkin sopineet tästä, sillä nyt sain kiskottua itseni ylös sohvalta, johon olin ehtinyt asettua mukavasti nauttimaan illan ihanasta hiljaisuudesta. Olin jo uppoutumassa Umberto Econ ”Ruusun nimi” -teoksesta tehtyyn kiehtovan tv-sarjan maailmaan ja heittäytymässä pimeälle keskiajalle, enkä varmasti taaskaan olisi kirjoittanut yhtään mitään. Nyt kuitenkin nostin perseeni penkistä ja asetuin tähän kirjoituspöydän ääreen. Ihan vain sinua varten ja sinun ansiostasi.
Viimekertaisen keskustelumme jälkeen kirjoittaminen ja aiheet ovat kyllä pyörineet entistä enemmän mielessä mutta lomakiireiden takia en ole vielä konkreettisesti kirjoittanut mitään. Maanantaithan olin ajatellut omistaa kirjoittamiselle eri muodoissaan – mutta loppiainen laskettakoon poikkeukseksi.

Terveisiä pohjoisen puhureista!

Käytin näköjään koko kirjeen alun selitelläkseni ihan vitusti sitä, miksi en ole kirjoittanut mitään taaskaan. Noh, tästä se paraneminen alkaa ja lupaan kirjoittaa nyt vielä jotain ihan oikeaakin.

Lomalla tuli keskusteltua monien ihmisten kanssa, joiden kanssa ei niin paljon pääse arkisin jutustelemaan ja erityisesti mieleen jäi eräs vanhemman ihmisen avioerokuvaus, jossa oli mielestäni varsin draamallinen tunnelma. Kirjaan sen nyt tähän ylös sellaisena kuin minä sen kuulin ja mielessäni näin. Nimet olen tietysti muuttanut.
 

Elämäni rakkaus

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Raili ja Eelis olivat olleet pitkään naimisissa ja heillä oli neljä lasta, joista vanhimmat olivat jo liki täysi-ikäisiä. Eelis oli ollut useamman päivän poissa. Työreissulla, joka mitä luultavimmin oli jatkunut ryyppyreissuna. Paskiaiseksi ja juopoksi Eelis oli osoittautunut jo kauan aikaa sitten.

Sinä aamupäivänä Raili tiskasi keittiössä, hän oli menossa iltavuoroon töihin ja lapset olivat koulussa. Raili kuuli eteisestä kolinaa, josta pystyi päättelemään isännän tulleen kotiin. Raili odotti kohta keittiöön marssivan viinalta tai ainakin vanhalta viinalta tuoksuvan miehenkaltaisen, mutta yllätyksekseen keittiöön astelikin selväpäinen ja hymyilevä Eelis.

Mies oli tullut kotiin kertomaan, että hän oli löytänyt uuden naisen, elämänsä rakkauden, johon hän oli täydellisen rakastunut ja jonka kanssa hän halusi naimisiin. Raili pudotti tiskiharjan kädestään, kuivasi kätensä keittiöliinaan ja komensi miehensä hakemaan auton tallista.

Raili ei halunnut olla kenenkään rakkauden esteenä, eikä avioerossa tarvinnut hänen puolestaan aikailla. Raili ja Eelis ajoivat viiimeisen yhteisen matkansa käräjäoikeuteen ja niin he pian olivat virallisesti vapaita toisistaan.

Mainittakoon, että Eelis ei päätynyt uusiin naimisiin tämän elämänsä rakkauden kanssa, mutta sen sijaan hänet kihlasi ja nai eräs syöjätär, jonka tossun alla turkiskauppiaana Eelis vietti lopun elämänsä. Raili puolestaan kohtasi muutamaa vuotta myöhemmin elämänsä miehen, Paavon, jonka kanssa hän eli susiparina elämänsä onnellisesti loppuun asti.

Sen pituinen se.


Mitä mieltä olet muuten Econ ”Ruusun nimi” -kirjasta? Oletko lukenut ja mitä pidit? Itse olen siitä aina jostain syystä pitänyt, mutta minulla onkin salainen perversio dekkareita kohtaan ja Eco kirjoittaa omansa niin genressä poikkeavaan maailmaan, että se kutkuttelee aivonystyröitä ihan erilaisella tavalla. Syystäkin klassikko, joka toimii myös näyttämöllä ja elokuvana, kuin myös näemmä tv-sarjana. Suosittelen, uusi sarja-adaptaatio löytyy Yle Areenasta.

Viimeksi tavatessamme puhuimme myös runoudesta ja laululyriikoista. Haluaisinkin näin kirjeeni päätteeksi heittää sinulle haasteen. Kirjoittaisitko minulle lyhyen runon, haluamallasi tyylillä. Näin synkkämielisenä ihmisenä toivoisin, että runossa käsittelisit jollain tavalla kuolemaa, niiden tai sen ihmisen näkökulmasta, joka jää jäljelle elämään toisen kuoltua.

Voi hyvin ja kirjoita pian takaisin. Ja kirjoita yleensäkin, kun sinäkin siitä niin pidät.

– Jussi