Tule, talvi

”Vanha yliodottaja kurkistaa taas olkapään takaa vaikka se on pysynyt jo melko pitkään poissa.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 20.11.2020 klo. 17:38

Ystäväni

Kiitos kirjeestä ja tehtävän suorituksesta. Oli mukavaa tutustua Pauli Hellsteniin. Aika hyvältä tyypiltä kuulosti. 🙂

Onnea talvesta! Täällä sataa edelleen vain vettä, eikä lumesta ole tietoakaan.

Keskiviikkona oli viimeinen päivä minun osuudestani tv-sarjassa. Näytteleminen on kyllä hurjan mukavaa ja tuo nimenomainen tuotanto oli erittäin hyvin organisoitu ja täynnä ihania ihmisiä. On vähän haikea olo. Toivottavasti saan uusia rooleja tulevaisuudessa! 

Hesoissa oli laitettu katuja nätiksi


Olen jälleen kahvilassa odottamassa autoani huollosta. Toivottavasti tämä on nyt viimeinen kerta pitkään aikaan, kun auto tarvitsee remppausta; autobudjetti on nyt aikalailla finaalissa.

Kahvilassa on mukavaa kirjoittaa. Yleensä kahviloissa tulee käytyä vain juuri tällaisissa puolipakkotilanteissa tai sitten muissa kaupungeissa vieraillessa. Mutta tuli tässä istuessa mieleen, että pitäisi ehkä joskus tulla ihan varta vasten kahvilaan kirjoittamaan. Fiilis on tässä aivan erilainen kuin kotisohvalla.

Nyt, kun etelässä ramppaaminen loppuu, on taas aikaa tehdä asioita, jotka ovat jääneet vähän retuperälle tuon näyttelemiskeikan aikana. Eilen sain hirmuisen ulkotyöinspiraation juuri ennen pimeän tuloa ja raahasin risuja ja lapioin multaa vielä pihavalon loisteessa. Sain tunnissa tehtyä enemmän asioita kuin viimeisen kuukauden aikana. (Tosin tätä kirjettä en saanut silloin kirjoitettua, joten taas lähetän tämän päivän myöhässä…)

Kiire junalle

Antamasi tehtävän toteuttaminen on vielä kesken. Aihe on niin runollinen ja kaunis, että minulla on todella korkea kynnys toteuttaa sitä. Vanha yliodottaja kurkistaa taas olkapään takaa vaikka se on pysynyt jo melko pitkään poissa. Kyllä minä sen tälläkin kertaa nuijin näkymättömiin, ihan kohta…

Sillä aikaa annan sinulle uuden tehtävän. Kuvittele, että olet shamaani ja sinun täytyy loitsia heimollesi hyvä talvikausi. Millaisen loitsun aiot laulaa nuotion loimutessa ja ensilumen sataessa peittämään heimosi asuinsijat?

Ja nyt, runo talvelle:

Tule vielä kerran, talvi

Tule vielä kerran, talvi,
peitä meidät kylmään.
Ota lämpö ja luulot pois,
ota syliisi,
silitä kuumaa otsaa.


Näytä kaikille että voitit, talvi,
anna maan vaipua hyhmään.
Soita järven jäitä,
tule kotiisi,
äläkä kuole koskaan.


Valkoisen valon loit, talvi,
se toivona silmiimme syttyi.
Vyöry päällemme,
aina vielä kerran,
älä anna harmaan voittaa.

Ihanaa, talvista viikonloppua!

-Annastiina

P.S. Täällä alkoi juuri sataa lunta.

Pauli Frederik Hellsten

”Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 16.11.2020 klo. 23:44

Rakas ystävä,

Hienoinen sadismini selvästi kannatti. Kiitos kirjeestäsi ja aavikoiden tuulessa leijuvan rakkauden tarinasta. Kyllä minä taas arvasin, että jotain hyvää ja kaunista sieltä syntyy, kun vähän haastetta heittää kehiin. Eikä tuo teksti niin kauas edes alkuperäisestä lauseesta heittänyt. Tyylillisesti ehkä vähän liian syntiseltä tuntui paikka paikoin, mutta maantiede ja jopa loppusanat osuivat varsin hyvin kohdalleen.

Antamani lause oli nimittäin sattumanvarainen poiminta raamatusta. Olisikohan ollu Tuomarien kirjasta. Alkuperäinen tarina taitaa edetä kyllä vähän eri suuntaan ja erilaisilla henkilöhahmoilla kuin sinun tarinassasi. Mutta pidin tästä sinun tulkinnasta enemmän.

lumiukko vuoden takaa kirjekaverit
Vuoden vanha kuva ystävästäni lumiukosta. Hän ei ole vielä palannut kesälomaltaan.

Kiitos taas myös kirjoitustehtävästä. Nämä ovat alkaneet tuntua kerta toisensa jälkeen mukavammilta toteuttaa. Pakottamalla syntyy rutiini ja rutiini mahdollistaa vapauden. Niinpä aloin nyttenkin maalailemaan vain pensselillä sinne tänne ja sieltä se ilmestyi sanoina paperille tämä Pauli Frederik Hellsten, josta olit niin utelias kuulemaan.

Nytpä sitten tiedät minkälainen mies on kyseessä:

PAULI FREDERIK HELLSTEN

Hei Leena,

Terveisiä täältä Tampereelta. Ollaan tässä muutama yö ja minä kirjoitan nyt, kun lupasin. Niin se vaan on, että sinun veljes on nyt oikea rokkitähti. Sanovat, että tämä ei ole vielä mitään ja että ollaan vaan tämmönen jokamiesluokan humppabändi, mutta kyllä tämä pohjoisen pojasta tuntuu ihan suuren maailman meiningiltä.

Olen päässyt hyvin tutuiksi näiden soittajien kanssa. Jutut luistaa, eikä matkustaminenkaan tunnu niin raskaalta, kun kaikilla piisaa tarinoita kerrottavana. On nämä välillä aika kovia ottamaan viinaa, mutta tuntuu ettei se nyt sentään ihan liiallisuuksiin mene. Ainakaan suurimmalla osalla.

Ja on meillä vaan aikamoinen keikkabussin kuskikin tässä porukassa. Sinun pitäisi tavata se. Olisit varmaan ihan lääpällään, kun sillä on pitkä pikimusta tukka ja leuka leveä kuin ladon ovi. Sen nimi on Hellsten. Se on jotain hotellinomistajien vanhaa sukua, mutta kuulemma karannut 16-vuotiaana kotoaan ja sillä tiellä on vieläkin.

Koko nimi on Pauli Frederik Hellsten. En kyllä yleensä usko puoliakaan sen jutuista, sen verran suulas mies tuntuu olevan. Mutta mukava se on ja rehellinen aina kun on tosiasioista kyse. Sitä taustaansa se tuntuu vähän häpeävän, kun ei täällä kukaan muu niin rikkaan suvun vesoja taida olla. Sen takia se niitä juttuja keksii.

Tässä yhtenä päivänä se sanoi olevansa oikeasti hylätty orpolapsi, joka poimittiin pienenä Aurajoesta talteen, kun se kellui siellä puisesta kaljakorista tehdyllä lautalla. Ja ihan mahdoton se on huulta heittämään muutenkin. Minä oon monena iltana istunut pitkään sille kaverina, kun se ajaa. Pidän sitä hereillä ja kuuntelen sen juttuja. Ja olen minä kertonut sille omianikin. Se on utelias mies ja haluaa kuulla kaikkea, varsinkin pohjoisesta se on kiinnostunut. Ehdotti se, että minä puhuisin meille kiertueen sinne pohjoiseen, että pääsisi ihan kunnolla tutustumaan paikkaan.

Olen minä sille sinustakin kertonut, mutta ei se ole sen enempää kehdannut kysellä vaikka selvästi kiinnostunut olikin. Että olepa hyvä vaan, täällä minä valmistelen sulle naimakauppaa rikkaan perijän kanssa. Vaikka et sinä varmaan sitä enää huoli, kun minä sulle näin siitä kirjoitan. Sinä haluat aina ite päättää, etkä suostu toisten ehdotuksiin, komentelusta puhumattakaan.

Mutta minä kyllä uskon, että tämä Hellsteeni on oikeasti hyvä mies. Yhtenä yönä minä satuin heräämään, kun tultiin perille seuraavaan keikkapitäjään ja minä puolella korvalla kuulin ja toista silmää raottamalla näin, että se rukoili iteksensä, kun luuli ettei kukaan kuule eikä näe sitä. Tuskinpa se mikään varsinainen uskovainen on, mutta en minä semmoisesta niin huolikaan. Sehän on jokaisen oma asia miten sitä uskoaan harjoittaa. Mutta kerronpa vaan ihan tiedokses, että ei näissä muusikkopiireissä kaikki mitään juoponretkuja ole. Ainakin joukosta löytyy tämä Pauli Frederik Hellsten. Autonkuljettaja ja Varsinais-Suomen faaraon hylätty poikalapsi. Kuten se itse sanoo.

Mutta minäpä lopetan nyt tämän kirjeen, että ehdin viedä sen postiin ennen sulkemisaikaa, että saan ostettua postimerkin. Pidä varas, jos tullaan kiertueelle kotikulmille. Kerro terveisiä vanhuksille. Minä kirjoitan taas.

Veljesi, Pekka

Minä odotan täällä kovasti talvea. Viime päivät ollaan oltu jo siinä hilkulla, että pysytään pakkasen puolella, mikä on jo edistystä sitä edeltäneeseen lämpöaaltoon. Saisi pärähtää päälle jo se kunnon talvi ja voisipa sitä luntakin rojauttaa taivaalta. Loppuisi märässä rämpiminen ja kolean kostea kylmyys.

Kirjoitapa sinä nyt seuraavaksi jotain kaunista talvesta. Tyyli on ihan vapaa, mutta kirjoita niinkuin kyseessä olisi vanha ystävä, jonka kotiinpaluuta odotetaan innolla.

Jään odottamaan taas kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Lähellä ja kaukana

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 13.11.2020 klo. 16:26


Ystäväni

Kiitos henkeäsalpaavasta sukellustarinastasi. Huomasin oikeasti sitä lukiessani lakanneeni hengittämästä – tai ainakin hengittäväni kovin pinnallisesti – ja tunsin omakohtaisesti päähenkilön pinnanalaisen hapenpuutteen. Piti ottaa oikein iso tietoinen hengitys tarinan lopussa, että pääsin eroon veden puristuksesta. Tarina onnistui herättämään mielenkiinnon ja haluaisin todella lukea sille jatkoa.

Kiire on nyt astetta pienempi kuin vähään aikaan. Tällä viikolla minulla ei ollut kuvauksia, joten olen ollut kotosalla. Korona on iskenyt nyt tähänkin pikkukaupunkiin ja nyt vain toivon ja teen parhaani, että se pysyy kaukana minusta. Draamaopetus on peruttu ensi viikolta juuri viruksen leviämisen estämiseksi mutta käyn tekemässä vielä parin päivän kuvaukset etelässä. Sitten minun osani sarjassa on kuvattu. Ja sitten voin tulla kotiin erakoitumaan.   

Haluaisin nyt tiedustella, olenko mahdollisesti tehnyt sinulle jotain pahaa? Antamassasi tehtävässä ja sen saatesanoissa kun oli aistittavissa hienoista sadismia… 😀 Jouduinkin kyllä miettimään jonkin aikaa, mitä tässä antamassasi aloituslauseessa kerrottiin ja mitä sen rivien välistä selvisi.

Mistä se lause muuten on peräisin? Haluan tietää, kuinka kauaksi todellisuudesta minun ajatukseni heittävät.

Siitä se kirjoittaminen lähtee

Toin auton huoltoon aamulla ja istun nyt odottamassa sen valmistumista läheisessä kahviossa. Tässä on hyvä kirjoittaa. Aluksi tuntui, ettei tähän löydy mitään fiksua tarinaa ja lopulta päädyin taas pyörittelemään niin montaa ideaa, että en tiennyt, mistä lähtisin kirjoittamaan. Sitten päädyin jälleen kerran heittäytymään impron vietäväksi eli aloin vain kirjoittaa. Lause lauseelta tarina sitten muodostui. Tällainen siitä nyt sitten tuli.

Meillä on sekä olkia että muuta rehua aaseillemme, niin myös leipää ja viiniä minulle itselleni ja palvelijattarellesi ja nuorelle miehelle, joka on palvelijasi kanssa, niin ettei meiltä mitään puutu. Pidä sinä nyt vain huolta itsestäsi. Me pärjäämme kyllä. Pakkasitko lämpimän viltin mukaan? Muistatko varmasti, mitkä tähdet vievät pohjoiseen ja miten pensaat tuuheutuvat etelään päin? Onko sinulla rikkikiviä, jotta saat tehtyä tulen lämmittämään sinua kylminä öinä? Hyvä. Me odotamme sinua täällä.

Odotahan vielä ennen kun menet. Haluaisin vielä sanoa, että… No, kun olet todistanut vanhemmillesi olevasi aikuinen ja kykeneväsi siihen mihin isäsikin; kun olet ylittänyt aavikon ja palaat takaisin, niin silloin minä vien sinut kylään papin luokse. Palvelijasi ja hänen kanssaan oleva nuori mies saavat olla todistajiamme, kun vannomme yhdistävämme elämämme ikuisiksi ajoiksi. Silloin ei tule meiltä leipää ja viiniä puuttuman ja voimme ostaa vaikka kolmannen aasin. Eikä sinun tarvitse enää todistella itseäsi kenellekään. Silloin olet minun vaimoni ja sinua arvostetaan sen takia. Minun takiani sinun ei tarvitse ylittää aavikoita eikä yöpyä taivaan alla sillä minä arvostan sinua itsesi takia, tiedäthän sen? Jos silti haluat mennä, kalleimpani, suojelkoon Jumala sinua matkallasi.

Noin mentiin taas jonnekin kauas sekä maantieteellisesti että ajallisesti…

Ja kohta minä menen maantieteellisesti tonttini sivurajalle tynnyrisaunaan. Jee.

Ihanaa viikonloppua sinulle! Kirjoita ensi kerraksi… öö… joo: Kerro, minkälainen ihminen on Pauli Frederik Hellsten. Onpa kivaa päästä tutustumaan häneen!

Annastiina

Kauneutta jäälyhdyn läpi

Sukellus menneeseen

Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 09.11.2020 klo. 23:29

Rakas ystävä,

Kiitos kirjeestäsi. Olipa jännittävä (taas) huomata miten eri tavalla kirjoitustehtävän voi tulkita. Itse en ajatellut ollenkaan sellaisia elämän tärkeitä hetkiä, tuollaisia kirjeessä kuvaamiasi merkkipaaluja. Täysin ymmärrettävää siis, että ajatuksesi veivät juuri siihen suuntaan, enhän ollut kovin täsmällinen tehtävänannossani.

Kaunis on pohjolan talven tunteja kestävä auringonlasku

Tehtävä ehkä kuitenkin kumpusi omista ajatuksistani, jotka ovat viime aikoina viipyilleet, ihan tarkoituksellakin, menneissä ajoissa ja muistoissa, joiden uskon vaikuttavan siihen miten asioita tänä päivänä katson. Olen yrittänyt löytää muistini syövereistä ihan pieniäkin hetkiä, tilanteita, joissa olen esimerkiksi katsonut itseäni jonkun toisen silmin ja se on vaikuttanut siihen, miten minä olen alkanut katsoa itseäni ja ajatella itsestäni.

Jotkin hetket ovat saaneet minut tuomitsemaan itseni, jotkin ehkä kompensoimaan omia negatiivisia tunteitani. Jotkin ovat vahvistaneet minua ja saaneet minut tuntemaan itseni hyväksi ja hyväksytyksi.

On minusta kiinnostava ajatus, että lähes kaikki kokemamme asiat ja hetket ovat tallessa muistimme syövereissä, vaikka suurinta osaa emme niistä kykene aktiivisesti muistamaan. Joitain hetkiä huomaan jopa tarkoituksella unohtaneeni, koska ne ovat pelottaneet tai satuttaneet minua. Nyt olen yrittänyt päästä yhteyteen erityisesti lapsuuden hetkieni kanssa. Olen yrittänyt muistaa ja muistella niitä hetkiä löytääkseni sieltä avaimia nykypäivän itseni kanssa toimimiseen.

Eräs minulle tärkeä ihminen antoi minulle jo kauan sitten elämänohjeen ”Historiassa on avain tulevaisuuteen” ja päivä päivältä ymmärrän tuota ohjetta paremmin. Aiemmin olen ajatellut sitä yleisemmällä ja yhteiskunnallisemmalla tasolla, sellaisena kuvittelen sen myös minulle annetun, mutta nyttemmin olen alkanu pohtimaan sitä myös henkilökohtaisella tasolla. Minun on kohdattava historiani ja menneisyyteni, jotta voisin ymmärtää nykyisyyteni ja elää tulevaisuuteni.

Kaunis on pohjolan matalalta loistava valo

Kiitos myös tämänkertaisesta tehtävänannosta. Se tuntui aluksi jotenkin hankalalta. En osannut valita, mistä minuutista kirjoittaisin. Tuntui siltä, että olisi tärkeä kertoa jostain sellaisesta minuutista, jolla on jokin merkitys. Miksi kirjoitan juuri tästä minuutista?

Lähdin liikkeelle jostain paljon yksinkertaisemmasta, eräästä omasta muistosta ja hetkestä, jossa minuuteilla on merkitystä mutta eksyin muistostani ihan erilaiseen seikkailuun ja löysin mielestäni ihan kiinnostavan päähenkilön tarinalleni. Minulle tuli jopa tunne, että tässä voisi olla alku jollekin suurelle seikkailulle.

Mutta tässäpä tämä minuuttitarina nyt on:

TÄNÄ KESÄNÄ AION OPETELLA SUKELTAMAAN

Hyppäsin laiturilta veteen ja sukelsin pinnan alle. En ole kovin hyvä sukeltaja, mutta avasin silmäni. Vesi oli tietysti hieman sameaa, mutta järvivedeksi yllättävän kirkasta. Ensimmäiset viisitoista sekuntia pystyin pidättämään hengitystä hyvin. Pikkuveli on niin paljon parempi sukeltamaan kuin minä. Hapuilin ympärilleni. Kirkkaassa vedessä pelotti vähän. Jos vaikka joku kala ui vastaan. Toiset viisitoista sekuntia teki jo vähän tiukkaa. En kuitenkaan halunnut nousta heti pintaan. Minulle naurettaisiin, jos en pystyisi olemaan pinnan alla pidempään. Sukelsin ihan pohjaan ja katsoin lähietäisyydeltä hiekkaa, jonka seasta pilkisti näkinkengän ruskea pinta. Se näytti minulle kieltä. Seuraavat viisitoista sekuntia tuntuivat jo vähän helpommalta, mutta tiesin myös, etten kestäisi enää pitkään. Pelko ja ahdistus hiipi rintaani. Keuhkot ehkä kestäisivät, mutta pää ei. Näin kuinka joku toinen hyppäsi laiturilta ja aiheutti kuplamyrskyn pinnan alla. Uin vähän kauemmas, etten vain jäisi alle jos joku vielä hyppäisi. Vedenalainen maisema tummuu mitä kauemmas ja syvemmälle järvelle katson. Menetän hetkeksi ajantajuni. En tiedä kauanko olen ollut pinnan alla. Tuntuu ikuisuudelta, vaikken varmaan ole ollut sukelluksissa vielä minuuttiakaan. Sitten ohitseni ui yhtäkkiä jotain tummaa. Se on jokin karvainen. Ehkä jokin eläin. Säikähdän sitä ja alan hapuilla käsilläni. Näen sivusilmällä eläimen uivan kohti ulappaa, syvemmälle veteen. En saa vartaloani ja raajojani kunnolla hallintaan. Happi alkaa loppua. Haluaisin uida eläimen perään ja nähdä mihin se on menossa, mutta en pysty uimaan. Tuntuu kuin se kutsuisi minua mukaan seikkailuun. Ehkä kuvittelen, mutta minusta tuntuu kuin se pysähtyisi katsomaan minua. Kuin se odottaisi minun seuraavan sitä. Se haluaisi näyttää minulle jotain. Mutta minun on noustava pintaan. Minun on saatava happea. Ponnistan varpaillani pohjan hiekasta. Varpaani osuu rikkinäisen näkinkengän reunaan ja se tekee kipeää. Ponnistan itseni kohti pintaa ja näen auringon valon. Matka pohjasta tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin pari metriä. Haluaisin jo avata suuni, hengittää. Puhallan ilmaa pois keuhkoista helpottaakseni oloani. Sitten pintajännite rikkoutuu, tunnen kasvoillani viileän tuulen. Avaan suuni ja vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Kuulen etäisenä toisten lasten huudot laiturilta, mutta katseeni kiinnittyy ulapalle. Hengitän raskaasti ja nautin jokaisesta hengenvedosta kelluen pää pinnalla ja muu vartalo veden alla. Samalla tunnen kuitenkin suurta halua ja houkutusta sukeltaa uudestaan, paljon pidempään ja kauemmas. Haluan nähdä mihin minua yritettiin houkutella ja pystyisinkö lähtemään siihen seikkailuun. Aion palata vielä illalla tänne sukeltamaan. Aion harjoitella sitten kun on rauhallista, mutta ei vielä täysin pimeää. Ehkä se eläin vielä ui minun luokseni ja pääsen seuraamaan sitä. Jos ei tänään, niin huomenna. Tai sitä seuraavana iltana. Tänä kesänä aion opetella sukeltamaan.


Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina, joka alkaa sanoilla: ”Meillä on sekä olkia että muuta rehua aaseillemme, niin myös leipää ja viiniä minulle itselleni ja palvelijattarellesi ja nuorelle miehelle, joka on palvelijasi kanssa, niin ettei meiltä mitään puutu.” Hah, siinäpä sinulle haastetta!

Jään odottamaan kirjettäsi. Hauskaa viikkoa!

– Jussi

Tässä ja nyt

”Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 06.11.2020 klo. 15:44


Ystäväni

Kiitos kirjeestäsi ja kiitos myös pikkujouluvisiitistäsi. On hienoa, että jaksat silloin tällöin matkustaa tänne kauas minua (ja muita ystäviä) tapaamaan.

Aika kivaa, että saatiin maistaa joulutunnelmaa jo lokakuussa! En ole mikään yltiöpäinen jouluihminen mutta kyllähän jouluruuat ovat hyviä ja joululauluissa on jotain käsittämättömän puoleensavetävää. (Joten kiitän myös lauluseurasta!) Ei kaksi joulua vuodessa ole minusta yhtään liikaa – varsinkin, jos toisen niistä saa viettää ystävien seurassa. <3

Toteutin antamasi tehtävän pienenä esseenä. Mietin aihetta oikeastaan joka päivä kirjeesi lukemisen jälkeen, enkä taaskaan saanut kiinni siitä, enkä osannut valita mitään yhtä merkittävää elämäni hetkeä. Lopulta nyt äsken kokosin ajatukseni aiheesta tähän:

Merkityksellinen hetki

Minä en osaa valita mitään yksittäistä hetkeä tai tapahtumaa, joka olisi jollain lailla merkittävä elämässäni. Yleensä kai merkittäviksi hetkiksi mainitaan naimisiin meno ja lasten syntymät. En ole kokenut kumpaakaan. Onko minussa jotain vikaa? Enkö ole kokenut mitään mahtavaa?

Elokuvissahan tapahtuu niin: yksi hetki muuttaa koko elämän. Sellaisesta tulee hyvä elokuva. Minun elämästäni ei kaiketi tulisi hyvää elokuvaa. Mutta minun elämästäni tulee hyvä elämä, eikä se ole merkityksetön, vaikka se onkin kai ollut hieman tasapaksu.

Olenhan kokenut yhtä ja toista, olen opiskellut, saanut ja menettänyt ystäviä, olen löytänyt itsestäni uusia puolia; heikkouksia ja vahvuuksia, olen oppinut elämästä ja itsestäni ja kantapään kautta, olen muuttanut, ostanut talon, hankkinut kissan, olen ollut sekä erilaisissa töissä että työttömänä, olen ihastunut ja ehkä rakastunutkin, olen kärsinyt sydänsuruista, olen unelmoinut, saavuttanut unelmiani ja muuntanut niitä toisiksi.

Monesti asiat tapahtuvat pienissä paloissa, vähän kerrallaan. Siksi on vaikeaa löytää yhtä yksittäistä tapahtumaa, joka olisi ollut merkityksellinen. Mikään ei nouse muistoissani muiden yli. Mikään ei ole yksin vaikuttanut minun kokonaiselämääni merkittävästi.

Kuitenkin yhtä paljon, kuin kaikki elämäni tapahtumat ovat mitättömiä ja tasapäisiä, ovat ne myös valtavia ja kaikkivoipia yhdessä. Jokaisesta hetkestä olen oppinut jotain ja kaikkien niiden hetkien avulla osaan tänään reagoida, toimia, tuntea ja ajatella tällä tavalla, kuin nyt teen. Voisin siis sanoa, että jokainen hetki on elämäni merkittävin hetki. Tässä hetkessä on kaikki menneet hetket, ja tässä hetkessä voin kääntää elämäni suunnan, jos niin haluan.

On aika ihanaa ajatella, että jokainen hetki (tämä, tämä ja tämä…) on elämän tärkein hetki. Tämä ajatus antaa arvoa elämälle itsessään. Menneet tapahtumat ovat menneisyydessä ja muistoissa. Niitä ei voi muuttaa, eikä tuoda takaisin. Mutta tässä hetkessä mikään ei ole vielä hukattua. Tässä hetkessä on mahdollisuus.   

Tässä hetkessä annan sinulle tehtäväksi sen aikoja sitten keksimäni tehtävän, jota et koskaan toteuttanut: minuuttitarina! Kirjoita siis tarina, joka tapahtuu minuutin aikana. Nyt ei ole siis tarkoitus kirjoittaa vain minuuttia, eikä kirjoittaa tarinaa, joka luettuna kestää minuutin. Teksti voi itsessään olla kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, kunhan se käsittelee minuutin aikana tapahtunutta asiaa. Aikahan taipuu ja venyy… Joskushan tapahtuu asioita, joiden kohdalla aika tuntuu hidastuvan tai nopeutuvan. Se on kiehtova ilmiö. Kerro minulle siitä. Tai jostain muusta…

Ihanaa viikonloppua! Muista levätä! Ja muista, että just tämä hetki… 😉

Annastiina

Pitkän päivän jälkeen

”Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 02.11.2020 klo. 23:39


Rakas ystävä,

Sen verran haluan nyt meidän ikuisuusaiheesta sanoa, että nyt on viety väsymys eeppisiin mittasuhteisiin. Oli ihan mahtava viikonloppu siellä sinun luona ja upeat pikkujoulukemut, mutta näillä kilometreillä yöjunasta suoraan töihin meneminen sekä iltapuhteena podcastin juontaminen on kyllä semmoinen yhdistelmä, joka vie mehut. Mutta onnellinen olen silti. Hyvä on ihmisen olla, kun on mukavan reissun jälkeen kotona ja saa taas kirjettä kirjoitella.

Kiitos loistavasta seurasta!

On tämä kirjoittaminen nimittäin niin mahtava juttu. Kirjoitin tässä antamasi tehtävän, jota pyörittelin jo aiemmin päivällä tänään päässäni. Tehtävänanto oli hauska ja puhelinkeskustelu asetelmana tuntui jotenkin hyvin omakohtaiselta aiheelta. Minähän nimittäin vähän inhoan puhelimessa puhumista. Tai ainakin puhelimella soittamista.

Kyllä se puhelimessa juttelu sitten aina jotenkin suttaantuu ja muuttuu lopulta mukavaksi, mutta jostain syystä luuriin tarttuminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa. Olet ehkä huomannutkin, että en ihan jatkuvasti soittele ja kysele kuulumisia. Siinä suhteessa tämä kirjeenvaihto on ollut kyllä hyvä työväline myös kuulumisten vaihtoon. Tämä on paljon luontevampi vuorovaikutuksen tapa minulle.

Tietysti parasta on se, kun saa istua saman pöydän ääressä ihmisen kanssa, hörppiä kuumaa teetä kupposesta ja jutella ihan kaikessa rauhassa ja sopivassa rytmissä. Välillä voi olla hiljaa ja kuunnella ikkunan takana humisevaa myrskytuulta. Välillä puhua pälpättää täysillä.

Tässä hieno otos pihasaunasta ja tulista sen polun varrella…

Mutta tässä se nyt tulee se puhelinkeskustelu:


PUHELINKESKUSTELU KAHDEN IHMISEN VÄLILLÄ

– Haloo…
– Moi, herätinkö mä sut? Anteeks.
– No joo, ei se mitään.
– Mitä rakkaus sun mielestä on?
– Mitä?
– Että mitä rakkaus sun mielestä on? Onko se enemmän vaan niinku sitä että kahden ihmisen perustarpeet, niinku läheisyys, kuulluksi tuleminen, hyväksytyksi tuleminen ja vaikka turvallisuus tulee tyydytetyksi? Vai onks se jotain enemmän?
– No on kai se niinku vähän jotain enemmän…
– Niin no tietysti ihan semmoset perustarpeet myös, niinku hengissä pysyminen ja vaikka himot ja seksi on tärkeitä.
– Niin ja onhan rakkaus sit vähän niinku semmonen kipinä.
– Ai mikä? Mikä kipinä?
– No semmonen, kun jonkun ihmisen kanssa voi vaan tuntea semmosen vähän niinku sähkösen väreilyn. Semmosen jonkun ihan selittämättömän asian mikä siinä välillä on.
– En mä tiiä tommosesta. En mä oo varmaan koskaan tuntenu tommosta. Ootko sä?
– Oon mä. En just nyt, mutta oon kyllä joskus.
– Mitä sä teet nyt?
– No mä nukun?
– Voinks mä tulla käymään?
– Öööö… Ai nyt hetikö?
– Niin tai ehkä on parempi, jos mä tuun vaikka aamulla. Tai illemmalla huomenna. Juodaan vaikka teetä tai jotain. Olis kiva jutella.
– Totta kai sä saat tulla käymään. Vaikka heti, jos on hätä. Onko sulla?
– Ai onko mitä?
– Hätä?
– No kyllä mulla kai vähän on. Mut tää helpotti jo, kun sä vastasit ja sain puhua sun kanssa tästä.
– Ai rakkaudesta?
– Niin. Se mietitytti mua ja meinas lähteä taas aikamoinen karuselli pyörimään päässä. Nyt mä saan ehkä unen päästä kiinni.
– No hyvä. Kiva, jos mun unenpöpperöisessä vastauksessa oli joku järki sentään.
– Oli siinä. Hyvin sä sanoit taas asioita. Sä oot niin ihanan järkevä.
– No en tiiä siitä. Mut oon joutunu miettiin näitä asioita kyl. Enkä mä silti tiiä oonko mitään varsinaisia vastauksia löytäny mihinkään. Oon vaan tajunnu, että näitä on pakko kelailla, että ymmärtäis paremmin itteensä. Ja sitten pikkuhiljaa muita.
– No niinpä. Täytyy vaan itekin miettiä vielä lisää näitä.
– Mut älä mieti liikaa. Muista nukkua kanssa. Pärjäätkö sä siellä varmasti?
– Joo. Kyllä mä pärjään. Ainakin aamuun asti pärjään hyvin näillä ajatuksilla.
– No hyvä. Soita, jos tulee vielä hätä. Mä jätän äänet päälle puhelimeen.
– Kiitos. Sä oot tosi tärkeä mulle. Ja tosi hyvä.
– Kiitos. Säkin oot tärkeä. Ja huippuhyvä.
– Joo. Hyvää yötä ja kauniita unia.
– Kauniita unia.
– Moikka.
– Moi.

Taisin alitajuisesti toivotella tässä jo itsellenikin hyviä öitä, koska sänky kyllä kutsuu pitkän päivän jälkeen. Saat kuitenkin vielä tehtävän, joka liittyy tällä kertaa muistoihin. Kaiva muistisi syövereistä jokin merkityksellinen hetki elämässäsi. Jokin hetki, johon liittyy jokin tunne tai muu muisto, hyvä tai huono. Pyri kuvaamaan mahdollisimman tarkkaan sen hetken tunnelma. Tyyli on vapaa.

– Jussi

Satuasetuksella

”Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 30.10.2020 klo. 11:45

Ystäväni

Huh, tallentaessani tätä kirjettä koneelleni huomasin tämän olevan neljäskymmenes kirje, jonka olen kirjoittanut sinulle! Niin että sole poka mikhän, kyllä me kirjoittaa osataan. Jos ajatellaan kirjeessä olevan vaikkapa kolmekin sataa sanaa, niin sanoja on tullut vuoden alusta lähtien 12000. Ja sinun sanasi siihen päälle tekee 24000 sanaa. Jos tulee joskus sellainen olo, että ”ikinä en oo mittään kirjottanu”, niin voidaan katsoa tätä kirjeenvaihtoamme ja olla ihan ylpeitä. Hyvä me!

Hallan kuorruttama ruusunlehti

Ja todellakin, huomenna minä haen sinut junalta tänne rauhalliseen atmosfääriin, jossa maté virtaa ja keskustelu on syvällistä mutta samalla sopivan leppoisaa ja välillä ihan höpöä. Onpa ihanaa nähdä livenä taas pitkästä aikaa!

Ihan(an) höpö oli myös antamasi tehtävä! Pelkillä kysymyksillä keskustelu on tuttua improharjoituksista mutta eiväthän sellaiset improkohtaukset kovin kauan kestä, koska se on vaikeaa! Ajattelin, että ei tämä kirjoittaminenkaan tulisi helppoa olemaan, ja oletin, että jos jonkinlaisen pätkän saisin kirjoitettua, niin se muistuttaisi lähinnä stressaantuneen muistisairaan monologia. Oli yllättävää, että pelkillä kysymyksillä sai kuitenkin kerrottua ihan oikean pienen tarinan.

Minulla on ehkä jäänyt aivoihin päälle satuasetus. Kirjoitin nimittäin eilen pienen näytelmän draamakurssia varten. Se oli hyvin satumainen. Ja niin taitaa olla tämä kysymystarinakin.

Voisiko se olla Täplis? Näinkö kenties harhoja sellin aamunharmaassa hämärässä? Ja kuka lopulta on Täplis? Liittyykö hän vain eiliseen sekasotkuun vai onko hän poikennut elämässäni jo aiemmin? Muistaisinko, jos hän olisi?

Onko normaalia, että vasta eilen tapaamani henkilö on saanut ajatuksistani niin suuren osan? Miten on mahdollista, että tunnen suurempaa yhteenkuuluvuutta lähes tuntemattoman kanssa, kuin koskaan ennen kenenkään muun kanssa? Kuvittelenko kaiken vai olemmeko me todellakin yhteen luodut?

Jos en olisi mennyt mukaan eiliseen tappeluun, olisinko nyt vapaa? Olisinko silloin koskaan tavannut Täplistä? Miten voin koskaan selittää itselleni olevani onnellinen, että osallistuin väkivaltaan?

Oliko se kuiskaus? Eikö ikkunan takaa kuulunutkin Täpliksen matala, hiljainen ääni? Kuinka hän oli päässyt vartijoiden ohi ja tuliko hän todellakin tänne minun takiani?
”Missä olet, Raita?”
”Kuuletko ääneni, Täplis?”
”Saatko kiinni heittämästäni köydestä?”
”Jaksatko vetää minut ulos?”


Kävelimmekö todellakin rauhallisesti vartijoiden edestä, poistuimmeko ulos portista kokonaisen komppanian tehdessä meille kunniaa? Mistä Täplis oli saanut nämä uskomattoman aidot valepuvut? Miten ikinä pystyn korvaamaan tämän kaiken Täplikselle? Voinko koskaan olla hänen arvoisensa?

”Raita? Haluaisitko suudella minua?”
”Etkö huomannut, että olen halunnut sitä koko ajan?”

Pakkaskuorrutusta mehitähdellä


Tämä tästä ja jatketaan taas.

Kirjoita ensi kerraksi puhelinkeskustelu kahden henkilön välillä.

-Annastiina

Kohta nähdään

”Meri syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 26.10.2020 klo. 21:32

Rakas ystävä,

Yritän olla osallistumatta enää tähän väsymyskilpailuun ja puhun jostain ihan muusta. Minähän olen nimittäin tulossa sinne kylään tällä viikolla!

Mahtavaa nähdä pitkästä aikaa sinut kasvotusten ja jutella ihan kunnolla. Tekee hyvää taas rauhoittua ja ottaa hetki ihan iisisti siellä maaseudun rauhassa. Täällä Rovaniemellä kun tulee elettyä tätä villiä city-elämää päivästä toiseen. Heh. Noh, ainakin sitä pääsee näistä omista arkiympyröistä hetkeksi irti ja saa viettää hyviä hetkiä hyvässä seurassa. Kiitos jo etukäteen siitä.

Torniosta päivää

Tässäpä tämä pyytämäsi merellinen seikkailu nyt sitten. Ei tällä mitään tekemistä seikkailun kanssa ole, mutta pohdiskelinpa sitä merta ainakin.

MERELLINEN SEIKKAILU

Järvi on ja pysyy. Sen vesi vaihtuu hiljalleen, mutta uusi vesi ehtii tulla osaksi vanhaa vettä ennen kuin edelliset pisarat poistuvat. Joki on elävä. Se kulkee paikasta toiseen ja kuljettaa mukanaan tavaraa ja tarinoita. Joki juoksee ja kulkee, eikä se ole päivääkään samanlainen. Joki on joka päivä uusi ja yhtä nuori, vaikka se olisikin tuhansia vuosia vanha. Mutta meri on yhtä aikaa sekä vanha ja paikallaan pysyvä että nuori ja alati muuttuva. Meri elää ja myllertää. Se syleilee maailmaa joka puolelta ja kierrättää sen tarinoita valtavia matkoja. Meri on yhtä aikaa siinä ihan lähelläsi, mutta samaan aikaan se on jossain todella kaukana. Meren vesi tulee jostain kaukaa syvyyksistä tai virtana vierailta mailta. Meri on pysyvä ja virtaava yhtäaikaa.

Kirjoitapa sinä seuraavaksi tarina pelkillä kysymyksillä. Eli saat käyttää vain kysymyslauseita kirjoittaessasi. Poimi halutessasi inspiraatioksi jostain lähelläsi olevasta kirjasta, lehdestä tai vaikka tv-ohjelmasta ensimmäinen kysymys, joka tulee vastaan.

Jään odottamaan kirjettäsi ja sitten olenkin pian jo matkalla luoksesi.

– Jussi

Syysloma

”Aina ei ole rahkeita muuhun kuin aidan alittamiseen.”

Lähettäjä: Annastiina
Vastaanottaja: Jussi Olavi
Päiväys: 23.10.2020 Klo 01:02

Ystäväni

Hups, tämä kirjeenvaihtohan on mennyt kilpailuksi siitä, kumpi on väsyneempi ja kiireisempi! 😀 Joten nokitan tällaisella viikolla:

Täällä on tällä viikolla syyslomaviikko, joten minulla on vapaata opetuksesta. On ollut aikaa tehdä kaikkea muuta.

Kuvat alkavat jo vähän toistaa itseään, kun juna on ainoa paikka, missä saa ja ehtii ottaa kuvia…

Osallistuin viime sunnuntaina ”Ammattina ääninäyttelijä” -kurssille leppoisasti etänä, oman keittiönpöytäni ääressä. (Opettajana upea ammattilainen Mia Renwall.)

Maanantaina katsoin piirrettyjä, koska etsin materiaalia oman dubbausnäytteeni tekemiseksi. Harjoittelin myös hulluna. (Pun intended.)

Tiistaina kuvasin self tapen hakeakseni erääseen tv-sarjaan pieneen yhden kuvauspäivän rooliin. Sitten matkustin junalla Helsinkiin äänenkäytön valmennukseen, jossa mm. äänitimme äänivalmentajan kanssa dubbausnäytteeni, jolla yritän päästä dubbausstudioiden listoille ja sitä kautta puhumaan suomeksi lastenohjelmia yms. (Sormet ristiin!)

Keskiviikkona olin Helsingissä tv-sarjan kuvauksissa ja sen jälkeen matkustin ystäväni luo Jyväskylään.

Torstaiaamuna sain tietää, että minut valittiin 18 self tapen lähettäneen joukosta siihen roolin, jota tiistaina hain. Se kuvataan perjantaina eli huomenna. Junailin itseni illaksi Jyväskylästä kotiin, jossa siis nyt olen (tosin kello on jo yö). Aamulla on herätys puoli viideltä, jotta voin taas lähteä Helsinkiin näihin nopealla aikataululla minulle annettuihin kuvauksiin. Aion tulla vielä samana iltana takaisin kotiin, missä toivottavasti saan nukkua ja levätä viikonloppuna. (Tai siis ainakin lauantaina.)

Sunnuntaina lähden Helsinkiin, jotta olen ajoissa maanantaiaamuna tv-sarjan kuvauspaikalla. Koko maanantai menee kuvauksissa.

Tiistaina menen äänittämään studiolla ääninäytteen, jolla voin hakea ääninäyttelijän töitä esim. mainoksissa ym. äänitteissä. Sitten matkustan taas kotiin.

Ohi juostessa otettu turistikuva

Notta kiirettä pitää. Mutta ihania juttuja nämä kaikki ovat ja nautin kovasti kaikesta tällä hetkellä – vaikka väsymyskin on koko ajan läsnä. Toivon kovasti, että näistä näyttelemiseen liittyvistä töistä poikisi hienojen kokemuksien lisäksi jotain myös tulevaisuuteen.

Tarvinneeko sanoa, että en ole ehtinyt kirjoittaa mitään koko viikolla..?
No, mietin tässä juuri, että kuinka voisin minimoida tehtävän kirjoittamiseen käyttämäni ajan ja mieleeni tuli tyyli, jota joskus lapsena/esinuorena harjoitettiin. Siinä runo(hko)n sanojen alkukirjaimista muodostuu runoon liittyvä ja/tai siihen lisäinfoa tuova sana. Kirjoitin sitten vartissa oman mukaelmani:


Pieni aiheeton hulluus
etsii elämän laitoja.
Laiskuus,
irstaus,
synti
uskonpuutetta unelman naapurissa.

Ja ei, en ole tähän juuri tyytyväinen muuta kuin sillä tasolla, että sain tehtävän suoritettua. Olen kuitenkin tämän kirjeenvaihdon myötä oppinut antamaan armoa itselleni ja hyväksymään myös keskeneräisyyttä ja jopa huonoutta. Aina ei ole rahkeita muuhun kuin aidan alittamiseen.

Junanikkunataidetta

Toivottavasti sinun kiireesi ja väsymyksesi ovat jo hellittäneet. Ja älä huoli, on tässä puolin ja toisin kommentoimatta ohitettu toistemme kysymyksiä ja aiheita… Ehkä se johtuu mm. siitä, että saatamme kirjeiden lisäksi myös kommunikoida muilla nykyaikaisilla tavoilla. Tai olla niin väsyneitä, että huomiokyky ei ylety muualle kuin omaan elämänpiiriin… Mikä lie, sano Veera kun metsässä rapsahti. Ja nyt nukkumaan.

-Annastiina

(P.S. Ai niin! Kirjoita merellinen seikkailu, johon liittyy jokin erimielisyys.)

(P.P.S. Muista levätä!)

Talven alku

”Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu.”

Lähettäjä: Jussi Olavi
Vastaanottaja: Annastiina
Päiväys: 19.10.2020 klo. 21:47


Rakas ystävä,

Minä olen nyt aivan puhki. Olen ollut pari päivää lyhytelokuvan kuvauksissa näyttelemässä ja tänään oli myös ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Hauskaa on ollut, mutta tällainen elämä on joskus rankkaa, vaikkei olekaan vielä ihan noin vanha kuin sinä (hah, siitäs sait). Kirje jää siis tästä syystä nyt vähän lyhyeksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole täynnä kirjoitusvirheitä.

Terveisiä kuvauksista! Oli sauna ja oli pyyhe, mutta saunomaan en päässyt.

Koska aloitan näiden kirjeiden kirjoittamisen aina vasta näin iltasella ja tein sen taas, en myöskään lähde nyt pimeään ja lumiseen metsään istumaan ja kirjaamaan ylös havaintoja. Kiitos kuitenkin tehtävänannosta. Olen tässä itse asiassa kuvausten aikana viettänyt aika paljon aikaa metsän keskellä, toki pääasiassa saunamökin lämmössä istuskellen. Pystyn kuitenkin ehkä jollain tavalla kuvailemaan metsää ympärilläni.

Pakkasta ei ole kovin paljon, mutta sen verran, että taivaalta tippuvat pisarat muuttuvat matkalla lumihiutaleiksi. Tai ainakin sellaisiksi märiksi jalkaräteiksi, jotka vihmoen läiskähtävät päin naamaa. Metsä on sysipimeä, vaikka maa pikkuhiljaa vaalenee, kun lumi kertyy varpujen lehdille ja sammalen kiemuroihin. Maa on vielä lämmin ja suurin osa lumesta sulaa pois. Pakkanen kuitenkin kiristyy yötä vasten ja hiutaleet muuttuvat hiljalleen enemmän ja enemmän oikeaksi lumeksi. Oliko tämä metsä vielä valmis tähän lumisateeseen? Sienet saavat hattujensa päälle lumikasan. Tämä tuli niin yllättäen ja niin aikaisin. Kaupungin valoja ei näy missään, olen riittävän kaukana kaikesta, jotta metsä ja taivas näyttävät oikeasti pimeiltä. Tuuli heiluttaa vähän puiden oksia. Hiutaleet rapisevat osuessaan maahan ja runkoihin. Yö pimenee, mutta silti hetki hetkeltä kaikki kirkastuu. Aamuun mennessä täällä on jo kaksikymmentä senttimetriä lunta. Metsä on vaihtanut asuaan. Talvi on palannut lyhyen poissaolonsa jälkeen.

Minä olen kiitollinen siitä, että olen ottanut pari askelta siihen suuntaan, että ymmärrän itseäni paremmin. Olen pyörittänyt päässäni olevia asioita, tarttunut kiinni ajatusten hurrikaanin reunasta ja minulla on jo sellainen tunne, että kyllä tämän vielä saa pysähtymään. Minun päämääränäni onkin nyt selvittää omat ajatukseni, ymmärtää menneisyyteni, nykyisyyteni ja tulevaisuuteni. Tuntuu hyvältä, että näen jo edessä aukeavan polun, joka mahdollisesti johtaa tuohon päämäärään

Jätän vähän tylysti taas kommentoimatta montaa asiaa edellisestä kirjeestäsi. En yksinkertaisesti kykene siihen enää tällä kertaa. Saat kuitenkin vielä kirjoitustehtävän: Kirjoita jotain paheesta, paheista tai paheellisuudesta.

Jään odottamaan kirjettäsi. Ja menen nyt nukkumaan.

– Jussi

Mönkijällä ajelin
…kaksi metriä.